LAPSUUDEN ONNELLINEN(KO?) KESÄ

16.07.2022

Olen joskus lukenut freudilaisen väitteen, että lapset ohjelmoidaan kuuden ensimmäisen ikävuoden aikana ja sitten loppuelämän he toimivat sen ohjelmoinnin mukaisesti. Muistelen mitä minuun ohjelmoitiin kesällä 1948.

Perheemme vietti Pohjois-Karjalassa kesän 1948. Meillä oli vuokrattuna Niemishovin entisen muonamiehen mökki. Se sijaitsi mäellä, josta näkyi kauniilla ilmalla kolme kirkontornia. Sieltä näkyi myös vettä, niittyjä, kauempana naapureita ja isoja metsiä. Muistini mukaan sinä kesänä paistoi aina aurinko, mutta tiedän ettei se niin ollut. Kun palauttelen mieleeni asioita, saatan muistaa väärin muutakin kuin auringonpaisteen. Ensin myös muistelin, että se oli onnellinen kesä: Hovin lapset leikkitovereina, uintia, retkiä saariin, mukavia ihmisiä, juhannuskokko, marjoja ja kasoittain karjalanpiirakoita.

Väkeä oli paljon sekä pellolla että sisällä. Ruokailuun soitti vellikello, mikä oli mielenkiintoinen tuttavuus. Maanviljelyäkin seurasin. Muistan kuinka talossa puitiin varstoilla. Vilja oli riihen lattialla ja väki kulki ympäri sitä hakaten. Alla on museoviraston kuva varstasta.

Hovin lauantaipäivät olivat ikimuistettavia. Vietimme usein koko päivän siellä. Aamulla keitettiin riisipuuro ja me lapset saimme istua pienen lastenoöydän ääressä pienillä tuoleilla ja syödä sitä. Sitten alkoi karjalanpiirakoiden leipominen. Äiti leipoi emännän ja palvelijoiden kanssa ja kyllä työ joutui! Tuvan pitkällä pöydällä oli pari piirakkavatia, joille päivän mittaan kasaantui yhä suuremmaksi keoksi piirakoita. Me lapsetkin saimme syödä vapaasti niitä kotona kirnutun voin kanssa ja kyllä ne maistuivatkin. Koko päivänä ei ollut mitään varsinaista ateriaa. Piirakat olivat koko päivän tarjolla ja jokainen sai syödä milloin halusi ja miten paljon halusi. Savolaisesta äidistäni tuli sinä kesänä taitava karjalanpiirakoiden tekijä ja taitoa on siirretty sukupolvelta toiselle. Kuvassa on leipomiani gluteiinittomia karjalanpiirakoita soroptimistien myyjäisiin (ei itselle).


Ei se kesä vain pelkkää onnea ollut. 

MITÄ OPIN LINNUISTA

Opin erottamaan harakan ja variksen toisistaan. Muistan tunteneeni tilanteessa oppimisen iloa. Opin myös ikäviä asioita kuten sen, että käki on julma lintu. Se olikin sitten taas surullinen tarina. Mökin pihassa oli puussa kolo, johon leppälintu rakensi pesän. Heidän puuhiaan seurasimme alkukesästä. Mutta sitten tapahtuikin kummia. Pesään oli päässyt munimaan käki. Ensin kuoriutuivat muistini mukaan pikkuiset leppälinnun poikaset, joille vanhemmat hankkivat ravintoa. Saimme joskus katsoa pesää varovasti. Sitten kuoriutui käenpoikanen ja tragedia pihapuussa alkoi. Käenpoikanen kasvoi kasvamistaan ja tarvitsi tilaa ja ruokaa. Ensin oli yhtenä aamuna yksi pieni poikanen puun juurella. Me halusimme sen lemmikiksi ja sitä varten sisustettiin pahvilaatikko, joka sijoitettiin hellan lähelle. Vähitellen tippuivat loputkin poikaset ja siirsimme heidät pahvilaatikkoon, mutta siellä ne kuolivat yksi toisensa jälkeen. Voi sitä surua. Äiti nosti minua katsomaan taas pesää. Sieltä tuijotti minua kirjava iso käenpoika, jolle leppälintuvanhemmat kantoivat kilvan sapuskaa.

Minulle ei lapsuuteni traumasta johtuen Karjalan kukkuvat käet ole pelkästään ihana asia.

SYYLLISYYS

Syyllisyys on tunne, jonka muodostuminen tunne-elämämme pohjakerroksiin on herkimmillään 3 - 6 -vuotiaana. Ensimmäisen kerran tuo kalvava tunne tallentui muistiini, kun olin kolmivuotias. Sekin oli kesä. Vietimme sitä Tuuloksessa vuokrahuvilassa. Olin veljeni kanssa lähdössä hakemaan postia. Menimme naapurin talon ohi ja siellä oli pihalla Unto-niminen poika, josta pidin. Huusin Untolle, että hänkin tulisi mukaan. Isoveli ärähti, että menettelin tyhmästi - ei hän halua Untoa mukaan. Halusin peruuttaa kehotukseni, mutta miten? Keksin äkkiä, että heitän Untoa kivellä. Nappasin maantien reunasta kiven ja heitin. - Hän ei tullut mukaan. Kivi osui Untoa otsaan ja siitä tulikin elämää suurempi juttu. Tuli nuhteita ja anteeksipyytäminen ja maineen menetys jne. Vielä vuosikausia sen jälkeen tunsin asiasta syyllisyyttä ja valtavaa häpeää, eikä kukaan tiennyt, että halusin vain miellyttää veljeäni. Halusin tapauksen unohtaa, mutta se pyrki kuitenkin mieleeni. Vasta kognitiivisen terapian menetelmällä sain senkin käsiteltyä. Se muuttui syyllistävästä asiasta tosiasiaksi.  https://www.psykotieto.com/

Siitä kiven heitosta alkaen keski-ikään asti sain taistella syyllisyydentunteiden kanssa, jotka uhkasivat milloin mistäkin ja lähteenä kuka kulloinkin

TUTTUJA TUNTEITA

Taas tänään

on sellainen päivä,

että elämä tönäisi

kannen auki

menneisyyden kaivosta

syvästä ja synkästä.

Nostatti esiin tunnehöyryjä.

Syyllisyyttä ja häpeää.

Tärvelivät päiväni,

valheillaan.


Kasvatus neljäkymmentäluvulla oli siis kovin syyllistävää ja vähän kehuvaa. Muisto aikaisemmalta kesältä ei ole ainoa syyllistämistapahtuma, mutta erikoisuudellaan lapsen näkökulmasta poikkeus. Niin silloin ajattelin, toisen heittäminen kivellähän on ihan hirveä teko.

Rääkkylän kesänä minua varmaan syyllistettiin normaalin tiheästi. Menetelmällähän luultiin ohjattavan lapsia oikeaan. Muistan kesältä erityisesti yhden tapauksen, koska se oli erilainen. Naapurissa puolenkilometrin päässä Silventoisilla oli hautajaiset. Olin luultavasti silloin hovissa leikkimässä Anna-Liisan kanssa. Sen muistan, että juuri hän ehdotti, että lähtisin heidän mukaansa hautajaispitoihin. En ollut ollut koskaan hautajaispidoissa ja lyöttäydyin tyytyväisenä joukon jatkoksi. Ja olihan siellä herkkuja kukkuramitoin. Mutta moitteethan siitä seurasi ja syyllistäminen ja häpeä, kun olin mennyt sinne ihan tavallisissa vaatteissa. Taas olin tehnyt väärän ratkaisun.

Leikki-iässä riski syyllistyä on suuri koska lapsi osaa ja haluaa tehdä uusia asioita. Kaikesta hän ei voi tietää, onko se sallittua vai ei. Moitteet ja rankaisut tulevat helposti yllätyksenä ja niiden vastaanottamiseen liittyy hämmennystä. Enhän ollut tahallani tuhma, käyttäydyin ihan kauniisti hautajaisissa. Eikä minulle ollut opetettu ettei hautajaisiin voi mennä kuokkavieraaksi - ainakaan vieraat lapset.

HUOLENAIHEITA

Kerran syttyi metsäpalo ja isä havaitsi sen ensimmäisenä ja lähti kirveen kanssa metsään. Hän lähetti 9-vuotiaan veljen juosten hoviin ilmoittamaan palosta. Isä sai huhkia metsässä hyvän tovin yksin. Syy oli se, että hovin Arvi-isäntä lepäili tuvan penkillä ruokaleponsa loppuun. Vasta sitten hän kokosi miehet ja lähti sammutustöihin. Maatilakirja vuodelta 1932 kertoi, että taloon kuului 425 hehtaaria metsää - jouti siitä vähän palaakin.

Hovissa oli suurempikin huolenaihe kuin metsäpalot. Elettiin sodan jälkeistä aikaa. Isännän nuorempi veli Martti oli jäänyt sotavangiksi. Vankeja oli palautettu ja sanottiin, että kaikki oli jo silloin vuonna 1948 palautettu. Toisaalta jostain tuli tietoja, että vielä olisi palauttamatta. Minulla oli tapana kuunnella aikuisten puheita. Silloin oppii paljon, mutta saa myös aikuisten huolia. Olin todella huolestunut. Neuvostoliitto rautaesiripun takana edusti minulle jotain pelottavaa hirviövaltakuntaa ja uhkaa. Toivoin, että Martti olisi kuitenkin elossa ja toivoin, että hän joskus palaisi vaikka pelkäsin, ettei hän palaa. Niin kävi, että jokunen vuosi sen kesän jälkeen hän todella palasi ja perusti perheenkin. En ole häntä koskaan nähnyt. Tarinalla oli onnellinen loppu, mutta sitä ennen sillä oli toksinen vaikutus elämääni. Minulla oli yleensäkin tapana pohtia asioita yksin mielessäni ja siksi pelotkin olivat kohtuuttomia. Jos olisin puhunut niistä äidille, hän olisi varmaan saanut oloni turvallisemmaksi. Muistan niiltä ajoilta tapahtuman: kerroin äidille, kun hän letitti tukkaani, että pelkään noitia. Voi miten helpottavalta tuntui, kun äiti sanoi, ettei noitia ole olemassakaan! Mutta emme käyneet syvällisiä keskusteluja Martin kohtalosta tai Neuvostoliitosta.

Alla oleva kuva on otettu kesäkuussa ennen Rääkkylään lähtöä.



ITSETUNNON RAKENNUSAINEITA


Mitta

Lähdin lapsuuskodista
selässäni reppu
ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.
Ja aina oli tulos:
Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.
Sitten löysin uuden.

Se sanoi:
Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,
mittani oli virheellinen.
Sen ainoa lukema oli:
ei riitä

Vein sen takaisin,
ja äitini hämmästyi:
Ei se virheellinen ole,
se on perintömitta
ja kulkenut suvussa kauan.

2001


Äidin palaute


Olen kirjoittanut MITTA-runoni omien tunteideni ja kokemusteni pohjalta. Joskus, kun jossain koulutustilaisuudessa luen runoni, niin ne sanat "ei riitä, ei riitä" huokaisen tarkoituksetta äitini äänellä. Kun aikoinaan tutkittiin naistohtoreita, todettiin, että heillä oli mielessään erityisesti isän kannustus lapsena. Siinä suhteessa en ole poikkeus. Kerron kaksi tarinaa siltä kesältä, toisessa äiti sai minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, vaikka ei ollut aihetta ja toisessa tapauksessa isä sai minut tuntemaan itseni onnistuneeksi, vaikka ei oikeastaan ollut aihetta.

Olin mökissä sisällä minua muutaman vuoden vanhemman hovin Anna-Liisan kanssa ja äiti oli lähtenyt pikkusiskon kanssa poimimaan vadelmia lähistölle. Oveen koputettiin ja sen aukaisi vieras mies huonoissa mustissa vaatteissa ja hattu päässä. Pelko heräsi minussa: Vieras mies eikä aikuisia kotona! Sitten aloin pelätä vielä enemmän, kun mies pyysi laiankasi kirvestä. Ei viisivuotias voi päättää sellaisesta. Mitä äiti sanoo, päätin huutaa hänelle. Menin kamarin puolelle, koska vadelmapaikka oli sillä puolen taloa. Huusin äitiä niin kovaa kuin jaksoin, mutta ikkuna oli kiinni, eikä äiti kuullut. Odottelimme eikä äiti tullut. Sitten ilmoitin miehelle, että en saa antaa kirvestä ilman äidin lupaa. Mies tyytyi vastaukseen ja lähti pois. - Siis hän ei ollut murhaaja, ajattelin pienessä päässäni.

Kun hän oli lähtenyt, Anna-Liisa sanoi miehen nimen, hänelle tuttu mies, ei lainkaan pelättävä. Minua harmitti, miksei Anna-Liisa sanonut sitä silloin kun mies oli siinä. Olin ratkaissut virheellisesti asian. Olin epäonnistunut. Kun äiti tuli kotiin ja asiaa käsiteltiin, hän sanoi, ettei ihmisen ääni kuulu lasin läpi. Tunsin taas epäonnistuneeni.

Isän palaute


Oli sunnuntaipäivä. Äiti päätti, että jälkiruuaksi tarjotaan mansikkamaitoa. Pihassa kasvoi runsaat määrät ahomansikoita ja äiti vei meidät poimimaan niitä. Minulle marjastus on jotain sellaista, mihin minulla ei ole vähäisimpiäkään luontaisia taipumuksia. En jaksa kyykkiä yhden mättään ääressä pitkään ja vaihdan paikkaa ja muita harmittaa, kun joutuvat paikkailemaan jälkiäni. Saan kuulla olevani laiska ja vielä hankaloittavani muiden poimintaa. - Äitini motkotti minulle marjastuskäyttäytymisestä. Tunsin taas olevani riittämätön. Kun tulimme sisälle, äiti sanoi, että nyt menetellään niin, että Anja saa mansikoita vähemmän kuin muut, kun kerran laiskotteli ja poimi niin vähän. Ajatus tuntui minusta todella pahalta.

Sitten keksin idean. Menin salaa poimimaan mukin täyteen mansikoita. Kun siirryttiin jälkiruokaan ja äiti oli jakanut mansikat - ja todellakin laittoi lautaselleni paljon vähemmän kuin muille - ja kaatoi sitten joukkoon kaikille ihanaa kermaista maitoa. Olin piilottanut mukini pöydän alle ja kumarruin nostamaan se ja kaadoin mansikat lautaselleni ja nyt minulla oli huomattavasti enemmän kuin muilla. Ennen kuin äiti ehti avata suuta moitteeseen, isä nauroi ja innostui: "Onpa Anja nokkela tyttö."

Kumpikin edellisistä tapahtumista oli rakennusaineena itsetuntoni rakentumiseen. Äidin osuus (tai lähimmän tunneaikuisen eli kiintymyssuhteen kohteen) on itsetunnon rakentamisessa jo vauvaiässä. Kun äiti katsoo ilolla ja ylpeydellä vauvaansa ja pikkuruista taaperoaan, hän samalla viestittää lapselleen: "Olet arvokas." Puhutaan sanattomasta itsearvostuksen tunteesta, koska ihminen ei sitä myöhemmin muista. Sille pohjalle kuitenkin rakentuvat myöhempien kehitysvaiheiden itsetunnon eväät. Joskus voi käydä niin, että esimerkiksi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivän äidin lapsi jää vaille tätä positiivista viestiä äidiltään ja myöhemmin kannustavasta kasvatuksesta huolimatta itsetunto voi ajoittain notkahtaa. Aikaisemmin adoptiovauvat luovutettiin Suomessa yleensä kolmen kuukauden ikäisinä, kunnes psykologinen tietous lisääntyi ja tajuttiin, miten tärkeitä ovat kiintymyssuhteen rakentumisen takia myös ensimmäiset viikot.

Kuvassa kolmiviikkoinen vauva tarkastelee äidin hymyileviä kasvoja. Hän ei vielä osaa vastata äidin hymyyn hymyllä, mutta hänen psyykensä syvyyksiin koodaantuu tunne omasta arvosta tuolle häntä hoivaavalle ravinnonantajalle ja tyynnyttäjälle.

Kirjoitin kirjaani "Tunteita ja tarinoita" runon äidistäni ja isästäni minun itsetuntoni rakentajana.

ÄITINI LÄMPÖ

Äitini oli lämmin ja lempeä

kuitenkin opetti:

"Älä vaan luule

olevasi jotain."

En ihan totellut.

Oli jo ehtinyt

katsoa minua

kyllin usein

ilon ja ylpeyden silmin.


ISÄNI KANNUSTUS

Isäni oli kuningas

  • mielestäni.

Kun kuningas sanoi:

"Oletpa taitava.",

uskottava oli.

Ja kuningasisäni

jäi asumaan aivoihini.

Yhä kuiskii:

Hyvä, oikein hyvä.


Vanhempien valta lapsen sieluun on niin ratkaisevaa koska kaikki, mitä vanhemmat sanovat, on lapselle totta ja tulevien elämää ohjaavien uskomusten pohjana. 

Kuvassa on kartta kesän ympäristöstä Niemiskylästä.


PELON VOITTAMINEN

Lopuksi tulee sankaritarina siltä kesältä. Eivät aikuiset minua pitäneet sankarina, en ainakaan muista, mutta itse pidin. Kerran olimme mökillä äitini ja pikkusisareni kanssa kolmistaan. Isä ja veli olivat jollain matkalla. Äiti käski minut luokseen ja sanoi, että hän on tullut kovin kipeäksi, ja nyt minun täytyy mennä yksin metsän poikki hoviin ja viedä sinne kirje äidiltä. Metsässä laidunsi hovin parikymmenpäinen lehmäkarja, jota pelkäsin. Enkä ollut koskaan kulkenut runsaan puolenkilometrin matkaa yksin. Nyt oli vain pakko. Muistan vihreäkuvioisen esiliinan, joka minulla oli päällä ja siinä oli ainakin yksi tasku oikealla. Puristin oikealla kädellä kirjelappusta taskussa, etten vaan hukkaisi sitä matkalla. Lehmänkello kalkatti kauempana. Koko ajan pelotti, mutta minä silti kuljin eteenpäin. Perillä annoin lapun emännälle. Tehtäväni oli suoritettu. Siihen muistitarinani päättyi. Tiedän, että taksi vei äidin sairaalaan, meistä lapsista huolehdittiin ja äiti palasi sairaalasta ja kesä jatkui. 

LOPUKSI

Kun kirjoitin MITTA-runoni, siinä oli yksi säkeistö enemmän. Se säkeistö kertoi miten löysin sen uuden mitan. Ennen julkaisua runo oli kotisivullani kymmenisen vuotta. Joku löysi sen ja se lähti kiertämään Suomea ja on julkaistu jo monessa terapia- ja omahoitokirjassa. Keväällä muistelin, millainen se yksi säkeistö olisi ollut ja kirjoitin sen keskelle runoa: