On olemassa kysymys, joka kannattaa kysyä itseltään ja myös vastata itselleen, nimittäin: Kuka minä olen? Ihmisellä on kaksi ikävaihetta, jolloin hän pohtii vastausta tuohon kysymykseen enemmän kuin muulloin. Ensimmäinen on nuoruusvaihe ja toinen on vanhuus.

Identiteetin yksi määritelmä on: Identiteetti on se, mitä vastaamme itsellemme kysymykseen Kuka minä olen? Toinen määritelmä on: Identiteetti on tarina, jonka kerromme itsellemme itsestämme. Kolmas määritelmä on: Identiteetti on käsitys siitä, miten olemme samanlaisia kuin muut ja miten olemme erilaisia kuin muut.

Identiteetti muovautuu iän mukana ja siinä voi olla päivittäistäkin vaihtelua. Alussa oleva kuva maatuskoista kertoo Eriksonin kehitysteorian mukaisesti siitä, että meillä on 8+1 kehitysvaihetta. Jokaisessa kehitysvaiheessa, meillä on jälkiä kaikkien aikaisempien vaiheiden minäkäsityksistä. Siellä ne ovat mielen kerroksissa sisäkkäin kuin maatuskat. Ulkonaisesti näkyy vanhus, mutta sisällä voi olla murrosikäisen kapinallisen minäkäsitys, joka aktivoituu esimerkiksi, kun hoivakodin hoitaja puuttuu liiaksi asioihin.

90-luvulla määrittelin monivuotisen pohdinnan ja kognitiivis-konstruktiiviseen teoriaan nojaten identiteetin persoonallisuuden ydinprosessiksi. Seuraavat lainaukset ovat väitöskirjastani, joka käsitteli sijaiskodeissa kasvaneiden tyttöjen minäkäsitystä ja identiteettiä. Määritelmät ovat hieman monimutkaisia, mutta laitanpa ne kuitenkin nähtäväksi. Minäkäsitys on oleellinen osa identiteettiä ja siitä olen sanonut seuraavaa:

"Minäkäsitys on yksilön ja hänen psykososiaalisen ympäristönsä kullekin kehitysvaiheelle tyypillisessä vuorovaikutuksessa identiteetin ydinprosessin uskomusten pohjalta tehtyjen tulkintojen säätelemänä syntynyt psyykkinen konstruktio, jonka yksityiset minäkuvat voivat olla tosia tai epätosia, myönteisiä tai kielteisiä, yksinkertaisia tai kompleksisia, sanallisia tai sanattomia ja jonka tiedostetusta tai sanoin kuvattavasta osasta yksilö pystyy halutessaan kertomaan".

Tuosta määritelmästä puuttui se, että minäkäsitykseen saattaa sisältyä myös tulevaisuuden minäkuvia, jotka voivat olla positiivisia tai negatiivisia: tuleva taiteilija, tuleva maailmanmestari, tuleva työtön, kohta kolme kiloa laihempi jne. Vanhalla ihmisellä siihen voi sisältyä myös pelottavia tulevaisuudenkuvia: tuleva omaishoitaja, tuleva muistisairas, tuleva käänneltävä. Identiteettiin liitetään usein myös kotiseutuun liittyviä minäkuvia tai erilaisiin ryhmiin kuulumisen minäkuva. Kuulun itse esimerkiksi Soroptimisteihin (viime viikon blogi). Ryhmään kuuluu sellaisia naisia, joiden identiteetissä ryhmällä ei ole juurikaan merkitystä ja sellaisia, jotka määrittelevät itsensä vahvasti soroptimistisisareksi. Silloin soroptimistiminäkuva on muuttunut merkityksellisyytensä takia osaksi identiteettiä. Kun ihminen prosessoi identiteettiään, eri minäkuvilla on erilainen painoarvo. Kun iäkäs ihminen sanoo, että "ikä on vain numero", se voi olla todella hänen tiedostettu minäkäsityksensä ja osa identiteettiä. Joku toinen ajattelee jatkuvasti "ei oo vanhaks pyyntöö" ja rakentaa samalla identiteettiä = tarinaa itsestään raihnaisena vanhuksena.

Määrittelin 90-luvulla

Persoonallinen identiteetti on yksilön itsensäkokemisen prosessi, joka yksittäisellä hetkellä sisältää ne minäkuvat, joilla on merkitystä yksilön itsemäärittelyssä. Merkitys voi sisältää kognitiivisia, emotionaalisia, asenteellisia ja tavoitteellisia komponentteja. Lisäksi vahva persoonallinen identiteetti sisältää tunteen sitoutumisesta määrittelyn kohteeseen eli omaan itseen.

TARINAMME PÄÄTTYMINEN

Psykologi Marja Saarenheimo on kirjoittanut kirjan "Kuka minä olen? Miten muisti meitä määrittää", Vastapaino 2024, joka käsittelee muistamisen ja minuuden vuorovaikutusta. Kohtasin ensimmäisen kerran termin "narratiivin ennenaikaisesta sulkemisesta" tuossa mielenkiintoisessa kirjassa. Hän käsittelee myös näkemystä, että ihmismieli hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta. Tarinat auttavat meitä ymmärtämään ja muistamaan asioita paremmin. Tarinat herättävät tunteita ja tekevät tiedosta merkityksellistä. Toisaalta muisti saattaa vääristää tarinoita ja on mielenkiintoista pohtia, miten muisti vääristää tarinoita ja miksi.

Marja Saarenheimo käsittelee kirjassaan paitsi muistia myös sitä, miten eri koulukunnat määrittelevät identiteetin eri tavoin ja näkevät ongelmia muiden koulukuntien määritelmissä. Minua on viimeiset vuosikymmenet viehättänyt tarinallisen (narratiivisen) identiteetin käsite. Olenhan kirjoittanut pätkittäin omaa tarinaani eri tietokirjoihini ja blogeihini ja olen kokenut sen varsin terapeuttiseksi. Palautteen perusteella myös muut ovat hyötyneet tarinastani. 

TARINOITA

Maailma on täynnä tarinoita
Kertovat niitä,
maalaavat, laulavat ja tanssivat,
tarinoita itsestä ja muista,

tunteellisia ja tunteettomia,
tosia ja valheita,

rumia ja kauniita.

Ydintarina on se,
jonka kerron

itselleni itsestäni.
Sillä sen kanssa minä elän.

Tärkein on kuitenkin
se suuri tarina,

elämää suurempi.
Sillä sen kanssa minä kuolen.

Kirjassaan Marja Saarenheimo toteaa, että narratiivinen (tarinallinen) identiteettiteoria on hieman kapea. Sen parissa on kuitenkin luotu uusi käsite "tarinan ennenaikainen sulkeminen" Se käsite sai minut kaivautuman nettiin ja hakemaan lisää tietoa ilmiöstä.

Psykologiassa on alettu viime vuosikymmeninä tutkia ikäihmisten tarinallisia minäkäsityksiä, jolloin löydettiin tuo yleinen vanhuuteen liittyvä ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että menneisyyden kokemukset ja johtopäätökset pysyvät muuttumattomina ja nykyhetki ja tulevaisuus jäävät tarinan ulkopuolelle. Kun nuoren ihmisen tarina on täynnä unelmia ja tulevaisuudenkuvia, sama ihminen voi vanhana ajatella, ettei tulevaisuudessa ole mitään. Se ei ole enää osa omaa tarinaa.

Hollantilaisen Twenten yliopiston johtamissa tutkimuksissa on käsitelty laajasti tarinan sulkemisen ilmiötä, jolloin mielessämme oleva elämäntarinamme on "kiveenhakattu" niin, ettei mielestämme 1. mikään uusi menneisyyden tulkinta ole enää mahdollinen, eikä 2. tulevaisuudessa ole odotettavissa enää sellaisia uusia ihmissuhteita tai kokemuksia, jotka olisivat merkityksellisiä elämäntarinamme kannalta. He vertaavat tarinan rakentamista kirjan kirjoittamiseen, jossa loppu on jo vastassa eikä uusia lukuja lisätä enää, vaikka tyhjiä kirjoitussivuja olisi jäljellä. Myös aikaisempien lukujen muokkaamisen ja uudelleenkirjoittamisen nautintoa ei ole. Siis ihminen ajattelee, että "tämä elämä oli nyt tässä" unelmointi on turhaa ja nyt suoritetaan arkea päivä kerrallaan ja toivotaan, ettei sairastuta, menetetä läheisiä tai koeta kivuliasta kuolemaa.

Tajusin, että olin itse sulkenut ennenaikaisesti tarinani ulottumaan vain ensi syksyyn. Täytän tänään tätä kirjoittaessani kahdeksankymmentäkaksi vuotta ja minulla voi olla vielä jäljellä useita vuosia. Miksi olen lopettanut unelmoimisen ja kannattaisiko alkaa taas unelmoida? Minun tarinani on lähinnä menneiden muistelua. Kiveen hakattu se ei ole. Olenhan toisaalta uudelleen käsitellyt menneisyyttä ja ihan viime aikoina löytänyt uusia näkökulmia, jotka selittävät itselleni, miksi minusta tuli minunlaiseni. Mutta tulevaisuuden näkymiä ei tarinassa ei ole. "Bucket list" on tyhjä.

Psykologi Mark Freeman on todennut: Ennenaikaisessa sulkemisessa "syntyy vakaumus siitä, että on yksinkertaisesti liian myöhäistä elää merkityksellisesti, ja samalla syntyy kokemus siitä, että tulevaisuus on riisuttu uusista mahdollisuuksista, tyhjentynyt uusista uudistumisen tilaisuuksista"

ITSETUNTO

Ihminen alkaa rakentaa tarinaansa jo varhaisessa lapsuudessa ja aikuisuuden alussa sen sisällöt alkavat olla enimmäkseen pysyviä ja samalla meihin on rakentunut tunne siitä, että olemme sama ihminen kuin elämämme alussa, vaikka monet identiteetin sisällöt ovat vaihtuneet. Yksi identiteetin rakenneosa on minäkäsityksen myönteisyys eli itsetunto.

Kaikkein eniten olen saanut positiivista palautetta MITTA-runostani. Se kertoo ihmisestä, joka lähti kotoaan mielessään ylisukupolvinen alemmuudentunne. Tiedänhän kokemuksesta, miltä tuntui olla joissain keskeisissä suhteissa riittämätön, virheellinen.

Mitta

Lähdin lapsuuskodistaselässäni reppuja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.Ja aina oli tulos:Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.Sitten löysin uuden.

Se sanoi:Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,mittani oli virheellinen. 

Sen ainoa lukema oli:ei riitä.

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

2001

Ihmisen on helpompi elää, jos hän tuntee olevansa kaikkine virheinensä kuitenkin riittävä - kyllin hyvä. Identiteettiä rakennettaessa siihen otetaan aineksiksi muiden ihmisten mielipiteitä meistä tai käsityksiämme siitä, mitä luulemme muiden ajattelevan meistä. Nykyään puhutaan huijari-syndroomasta, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen kokee olevansa joissakin suhteissa todellisuudessa huonompi kuin millaiseksi ympäröivät ihmiset hänet arvioivat. Huijarisyndrooman omaava kokee saaneensa jostain syystä ansiotonta arvonnousua. Ilmiö on kuulemma yleinen naispuolisilla vastavalmistuneilla tohtoreilla. Kokemuksesta tiedän, että se on aika yleinen myös sijaisvanhemmilla.

Lähipiirillämme on eri ikävaiheissamme erilainen rooli siinä, miten he vaikuttavat myönteisen minäkäsityksen rakentamiseen. Heidän mielipiteensä elävät edelleen mielessämme, vaikka he olisivat jo kuolleet. Minulla oli hyvä isoveli, joka auttoi minua monissa elämän kiperissä käänteissä, mutta hänellä oli paha tapa nälviä minua ja osoitella virheitäni. Yhä edelleen saattaa mielessä kuulua hänen nälvivä kommenttinsa. Eräs tuttu sanoi, että hänellä se on isä, joka nälvii. Siis ihminen, jonka painoarvo minäkäsityksen ja identiteetin rakentumisessa on huomattavasti suurempi.

Seuraavana on minäkäsityksen syntyvaiheita. Taulukko on tehty Eriksonin kehitysteorian pohjalta (LISÄÄ>>>). Eri ikävaiheissa me päättelemme läheisten antamien palautteiden perusteella, olemmeko heidän mielestään OK. Jo vauvavaiheessa aloitamme päättelyn. Vauvaiän vaikutus on itseasiassa kaikkein ratkaisevin itsetunnon kannalta ihmisen elämässä. Hyvä, turvallinen vauvaikä toimii kuin rokotus, se ehkäisee tulevien vuosien "tauteja" eli psyykkisiä ongelmia. Taulukossa on vauvaiän vastaajaksi merkitty äiti. Käytännössä sillä tarkoitetaan henkilöä, johon vauva muodostaa ensimmäisen kiintymyssuhteensa. Se on ihminen, joka tuo lohtua ja turvaa vauvan elämään olemalla riittävän paljon jatkuvassa vauvan tarpeet huomioivassa vuorovaikutuksessa vauvan kanssa. Vastaajina voivat olla myös äiti ja isä yhdessä tai pelkästään isä.

Seuraavana on 60-luvulla kehitetty lyhyt kysely itsetunnosta. Siihen kannattaa vastata siten kuin todellisesti ajattelee juuri tällä hetkellä eikä niin kuin toivoisit asiantilan olevan.

Voit vastattuasi siirtyä seuraavalle sivulle laskeaksesi pisteet:

https://anja-laurilan-kotisivu2.cms.webnode.fi/itsetuntomittarin-pisteytys/

VANHAN IHMISEN IDENTITEETTI

Erik Eriksonin vaimo Joan, joka oli ollut luomassa kehitysteoriaa miehensä kanssa, oli lisännyt teoriaan miehensä kuoleman jälkeen yhdeksännen kehitysvaiheen: myöhäisvanhuus, jonka saavuttavat ne, jotka elävät erittäin vanhoiksi.

Sen vaiheen haasteena on voimien, terveyden, kykyjen ja ystävien menetykset ja itsenäisyys ja itsetunto uhkaavat heikentyä. Länsimaisessa kulttuurissa ikääntyneet yksilöt usein hylätään, laiminlyödään ja jätetään huomiotta ja sen takia kahdeksannen vaiheen (yli 60) epätoivo voi aktivoitua yhdeksännessä vaiheessa. Siksi kehitystehtävänä on paluu ensimmäisen kehitysvaiheen luottamuksen, turvallisuuden ja toivon saavuttamiseen: siihen liittyy tunne kosmisesta tai hengellisestä yhteydestä maailmankaikkeuteen. Silloin tajutaan, että tulevaisuus on rajallinen ja hyväksytään tuleva kuolema. Mutta tarinaa ei suljeta kuolemaan, vaan koetaan, että sen jälkeen on jotain erilaista, mutta kuitenkin odottamisen arvoista.

LOPUKSI

Runossani kuvatun uuden mitan voi löytää monella eri tavalla kuten esimerkiksi terapiassa tai hyvässä ihmissuhteessa tai tietokirjojen tai runojen tuomien oivallusten kautta. Mitta-runossa oli ensin säkeistö, jossa kerroin, miten itse löysin uuden mitan. Päätin kuitenkin jättää lopullisesta runosta pois sen säkeistön, koska halusin auttaa myös niitä, joita ei usko kiinnosta. Tässä se säkeistö on:

(LISÄÄ>>>)

Jossain sielunhoitokirjassa kerrottiin esimerkki eri tavoin rakentuneista identiteeteistä. Jos ihmiselle on tärkeä osa identiteettiä oma ammatti, hän ajattelee mielessään: "Olen lääkäri, joka on uskovainen". Jos oma ammatti-identiteetti ei ole itselle merkityksellinen, ihminen voi ajatella: "Olen uskovainen, joka on kotiäiti". 

Olen törmännyt ilmiöön, jolloin Ihmisellä voi olla vahva uskovaisen identiteetti vielä silloinkin, kun hän on tosiasiassa jo luopunut uskosta Jeesukseen. Hän on saattanut joskus tulla uskoon ja ehkä itse tekemänsä ratkaisun kautta. Hänelle voi onneksi kertoa, että tuhlaajapojan paluu on hänellekin mahdollinen.

Olen toisaalta sielunhoidossa tavannut ihmisiä, jotka ovat masentuneena menettäneet uskovan identiteetin ja heiltä puuttuu täysin pelastusvarmuus. Heille voi onneksi kertoa, että (Matt. 12:20) "Murtunutta ruokoa hän ei muserra". – Sanoivat tunteet murtuneen mielen takia mitä tahansa, pelastus on tahdon ja toivon asia ja ennen kaikkea Pyhän hengen työtä meissä.

LOPPULAULU

Virsi, joka siunaa minua nyt vanhuudessa on "Nyt ylös sieluni". Siinä avataan tulevaisuus vielä ikäihmiselle:

Siell' kaunis kannel soi,
veisaamme virttä uutta,
ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.
Täällä en lauluun voi
saada sen ihanuutta,
kuitenkin laulan ylistystä Herralle.
Hän verellänsä
ja hengellänsä
myös minut Jumalalle lunastanut on.
Kunnia, kirkkaus,
voima ja ylistys
sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.
Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon.

Tänä aamuna päätin valita loppulauluksi Yrjö Nummen (rovasti ja lähetystyöntekijä Kiinassa) sanoittaman ja säveltämän hengellisen laulun. Ihastuin aikoinaan sanoihin, jotka löysin laulukirjasta. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Seurakunnassamme oli herätystä ja oli monenlaista itkunkin aihetta. Vanha diakonissamme totesi, että kun kirkossa ei ole herätystä, paholainen nukkuu rauhassa kirkon harjalla, kun herätys tulee, Paholainenkin herää ja alkaa toimia. 

Enimmäkseen aika oli kuitenkin mahtavaa, mutta löysin laulun juuri laakson pohjalla ollessa ja siksi sanat iskivät syvälle. En osaa lukea nuotteja, mutta ystäväni Eila osasi. Muistan kuinka hän pimputti moneen kertaan yhdellä sormella sävelmää pianolla. Vähitellen opimme laulamaan laulun. Painopiste siinä on onnellisessa tulevaisuudessa: "Kerran taivahan rannalla juhlitahan"

Tällaiselta se kuulostaa >>>