MENETYKSIÄ JA JOHDATUKSIA
Olen siinä iässä, jolloin menetykset ja luopumiset lisääntyvät – myös ihmisistä luopumiset. Luen aina Helsingin Sanomien ja Forssan lehden kuolinilmoitukset. Lisäksi luen aina myös ihan tuntemattomien ihmisten muistokirjoitukset.
Halusin kirjoittaa muistokirjoitukset kolmelle ystävälleni, jotka olen menettänyt viimeisen puolen vuoden sisällä. He olivat kaikki erilaisia ja kaikkia heitä minulla on ikävä. Koen, että Jumala johdatti heidät aikoinaan elämääni ja sekin minun on hyväksyttävä, että heidän jokaisen elämä täällä tuli valmiiksi.
RAILI
Olin pitämässä Helsingissä Senioriforumissa Agricolan kirkossa luentoa muistista. Luennon jälkeen ympärilläni parveili ihmisiä ja viimeisenä edessäni seisoi pieni "mummo", joka sanoi vain: "Muistitesti". Tuijotin naista ja hetken kuluttua tajusin. Hänhän oli opiskeluaikojen paras ystäväni ja lapseni kummitäti, jonka olin kadottanut elämästäni vuosikymmeniksi. Hän oli nähnyt lehdessä ilmoituksen tilaisuudesta ja tullut mukaan. Ystävyys solmittiin uudelleen ja vuosikymmenten ero oli kuin pois pyyhkäisty. Vierailin Railin luona Helsingissä käydessäni. Muistelimme menneitä ja Raili muisti sellaisia asioita, jotka minä olin unohtanut ja päinvastoin.
Olin tutustunut Railiin aikoinaan, kun odotimme vierekkäin psykologianlaitoksen käytävällä ilmoittautuaksemme opiskelijoiksi. Keskustellessa kävi ilmi, että Railin opiskelijaboksi sijaitsi Topeliuksenkadulla, jonka varrella olin asunut koko siihenastisen elämäni. Sovimme heti tapaamisesta ja kävelimme Railin kanssa lähes päivittäin yhdessä yliopistolle.
Raili oli maatalon tytär Orimattilasta. Hänen kanssaan näin myös sen, miten säästeliäästi maalta tulleet opiskelijat joutuivat usein elämään. Vieläkin voin muistaa Railin kotipaketista saaman hapanlimpun maun. Kun nautimme yhdessä teetä Railin boksissa, hän tarjosi hapanlimppua ja hänellä oli pöydässä pitkä jono enemmän tai vähemmän käytettyjä, kuivahtaneita teepusseja, joita sitten huljuttelimme saadaksemme väriä juomaamme. Olimme kasvaneet täysin erilaisissa olosuhteissa ja oli virkistävää vaihtaa ajatuksia erilaisesta ympäristöstä lähteneen ystävän kanssa ja laajentaa omaa näkökulmaa elämän ilmiöihin. Raili edusti tervettä maalaisjärkeä.
Hänestä tuli myöhemmin rinnalla kulkija elämäni vaikeimpina aikoina ja hän oli turvallinen lohduttaja. Muistan niinä aikoina, että Raili oli huolissaan unettomuudestani. Olin kerran lähdössä kotiin illalla hänen luotaan ja kerroin uniongelmistani. Seisoimme hänen eteisessään ja hän puhui minulle levollisesti ja pitkään. Kun menin kotiin, nukahdin rauhallisesti ja luottamukseni oman fysiikkani kykyyn turvata riittävä yöuni palautui ja uniongelmat katosivat.
Raili asusteli meillä pari viikkoa, kun oli joutunut lähtemään opiskelijaboksista. Sinä aikana on otettu tämä kuva. Tämä on ainoa kuva meistä yhdessä. Raili oli jo paneutunut lukemaan tenttiin, minä tutkin vielä jotain naistenlehteä.
Noin vuosi sitten puhuimme elämästä ja kuolemasta ja molemmat sanoitimme sen, että meillä on voimakas halu elää. Me nautimme elämästä. Raili oli ollut jo vuosia leskenä ja tottunut olotilaansa ja minäkin oli tyytyväinen elämääni yksin. Tämän vuoden alussa Raililla todettiin harvinainen syöpä.
Maaliskuun 21. päivänä Raili soitti. Hän oli Meilahden sairaalassa, vointi oli huonontunut ja ns. parantavat hoidot oli tehottomina lopetettu. Olin silloin Helsingissä psykologipäivillä ja menin häntä katsomaan sairaalaan. Saatoimme puhua kuolemasta avoimesti. Hän kertoi, että hänelle tulee parhain olo silloin, kun hän suunnittelee tyttärensä kanssa, miten asiat hoidetaan hänen kuolemansa jälkeen. Hänellä oli läheiset välit sisarustensa kanssa. Hänen lapseton sisarensa oli luvannut miehensä kanssa ruveta "sijaisisovanhemmiksi" Railin tyttären lapsille. Tasapainoinen, vakaa Raili oli vakaa myös lähestyvän kuoleman edessä.
RAIJA
Kesäkuun alussa Raili kuoli. Seuraavana päivänä kuoli syöpään ystäväni Raija. Raija oli kulkenut elämässäni lukion ensimmäiseltä luokalta asti enemmän tai vähemmän kiinteästi. Yli kuudenkymmenen vuoden ystävyytemme aikana oli ehtinyt tapahtua monenlaista. Lukiossa meitä yhdisti koulumatka, piirtäminen, kirjoittaminen, muodin seuraaminen ja teinihipoissa käyminen. Alle kolmekymppisinä meitä yhdisti punaviini, kirjallisuus, runous ja kuvaamataiteet ja elämän ihmetteleminen ja sinkkuus. Hän oli jo nuorena lapseton leski ja minä eronnut yhden lapsen äiti. Raija kiintyi tyttäreeni ja vietimme usein aikaa kolmistaan.
Raija oli sairastanut vuosikausia ja kuolema ei ollut yllätys. Minua oli pyydetty kertomaan nuoruusajoistamme muistotilaisuudessa. Yhden muiston kerron tässäkin: Olimme kesällä 1962 Neuvostoliitossa Raijan isän johdolla tehdyllä ryhmämatkalla. Molemmat olimme olleet Ruotsissa, mutta tämä oli jotain muuta! Kuvassa Raija on etualalla.
Kun aloin muistella matkaamme, ensin en muistanut
mitään nähtävyyksiä, joita olisimme nähneet sillä matkalla. Olen käynyt monta
kertaa Leningradissa ja nähnyt kaikki tunnetuimmat nähtävyydet, mutta ajankohta oli epäselvä. Muistin kuitenkin
heti ne kaksi yliopistossa opiskelevaa poikaa, jotka tapasimme kuvan
esittämässä leningradilaisessa puistossa, ja joiden kutsumina lähdimme
kotihippoihin laitakaupungille. Tuntuu käsittämättömältä uhkarohkeudelta, mutta
nuorena tulee tehtyä kaikenlaista. Hippoihin tuli myöhemmin kaksi tyttöä
suoraan pellolta, jossa he olivat suorittamassa yliopisto-opiskelijoiden
työvelvoitetta. Se tuntui meistä täysin käsittämättömältä. Kaikki puhuivat
hyvää englantia. Mutta yksi sana oli heille outo. Kun keskusteluissa sanoin,
että moraalini estää minua tekemästä jotain, kukaan heistä ei ymmärtänyt sanaa "moraali".
Sitten viereisestä huoneesta haettiin englanti-venäjä -sanakirja ja porukka
kokoontui sen ympärille. Joku luki ääneen venäjänkielisen selostuksen ja sen
päätyttyä totesi englanniksi: "Oh, meillä ei ole sellaista". Viime aikoina tuo
lause on muistunut mieleeni monet kerrat. Mukavia ne nuoret kuitenkin olivat ja
veivät meidät taksilla ajoissa linja-autolle keskustaan, josta sitten
siirryimme leirintäalueelle Leningradin ulkopuolelle.
Raija valmistui biologian opettajaksi ja minä psykologiksi. Saimme molemmat ensimmäisen työpaikkamme Lounais-Hämeestä ja ystävyys jatkui. Tälle seudulle me myös jäimme ja Raijakin muutti Ypäjältä Forssaan asumaan viimeisiksi vuosikymmeniksi. Hänen kanssaan saattoi turvallisesti poimia sieniä pelkäämättä myrkyllisiä yksilöitä ja Raija tunsi linnut viserryksen perusteella ja muutenkin. Raijan lempipaikaksi muodostui vapaa-ajan mökki Torronsuon laidalla.
Kun yli kolmekymppisenä tulin uskoon, se oli Raijalle järkytys ja se erotti meitä, tapaamisemme harvenivat, puheenaiheet vähenivät. Muistot nuoruudesta kuitenkin yhdistivät ja ystävyys jatkui ja tapasimme harvakseltaan yhteisten lounaiden merkeissä, kunnes korona lopetti ne. Tapasimme kuitenkin usein marketin käytävällä ja vaihdoimme kuulumisia ja suunnittelimme lounastapaamista, mutta sitä ei enää tullut.
Olin saanut Raijalta lahjaksi kymmenisen vuotta sitten hänen tekemänsä parvekeperhosen. Se viettää kesät parvekkeella ja talvet sisällä. Nytkin se muistuttaa minua Raijasta, joka oli elämässäni tärkeä väriläikkä. Kun katseeni osuu perhoseen, muistan aina olla hänestä kiitollinen.
Meitä molempia puhutteli nuorena Japanilaisen Tsurayuki:n tankaruno:
Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen.
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
Sen runon laitoin violettiin kukkavihkooni. Väri oli meille yhteinen lempiväri nuoruudessa. Raijan muistokukat olivat Forssan hautausmaan muualle haudattujen muistopaikassa - kuva alussa. Facebookista sain lukea sisarentyttären kirjoittaman viestin:
9.7. hänen toiveensa mukaisesti, veimme hänet viimeistä kertaa Torronsuolle.
Kulje kanssa tuulen,
lennä kanssa kurkien,
suon sylissä hiljaa vaimene.
MAIJA
Kolmas menetys tänä vuonna on ollut ystäväni Maijan kuolema. Myös hän menehtyi syöpään. Hautajaiset ovat pian, enkä oikein vieläkään pysty käsittämään, että hymyilevä Maija on poissa. Toisaalta luotan siihen, että tapaamme ikuisuudessa.
Tutustuin Maijaan alkusyksyllä 1976. Hän oli nuori opiskelijatyttö ja tarvitsi opiskeluihinsa tietoja minulta. Hän kertoi jutellessamme Gibranin runosta tulleensa kesällä uskoon. Riemastuin. Olin tullut kaksi vuotta aikaisemmin uskoon yksin kotona ja aloittanut vaappuvan vaellukseni uudella tiellä. En ollut tavannut sen kahden vuoden aikana yhtään ihmistä, joka olisi ilmoittanut olevansa uskossa tai tulleensa uskoon. Enhän ollut käynyt missään seurakunnassa, vaan tapani mukaan etsinyt kirjoista tietoa ja uskonvahvistusta.
Puolisen vuotta olimme tiiviisti vuorovaikutuksessa. Sitten samana sunnuntaina Maija meni Forssan Helluntaiseurakunnassa kasteelle ja minä osallistuin ensimmäistä kertaa Forssan kirkossa ehtoolliselle. Molemmat olimme löytäneet samana pyhänä kotiseurakunnan, johon olemme olleet sitoutuneita tähän asti. Ystävyytemme on kuitenkin jatkunut ja sitä ei koronakaan haitannut, kun tapailimme Maijan omakotitalon pihalla.
Maija oli hengellisesti viisas, mutta myös älykäs. Hän lähti supisuomalaisena opiskelemaan teologiaa ruotsin kielellä Turkuun. Kun hän valmistui maisteriksi, hän tuumi, että on edelleen se sama Maija Tammelan Teuron navettapolulta.
Paitsi usko meitä yhdisti Maijan kanssa myös yllättäen kuuluminen samaan sukuun. Olemme MyHeritagen mukaan keskenämme viidensiä serkkuja. Meillä on yhteistä (savolaista) DNA:ta 0,3%. Maija oli myös kiinnostunut suvustaan. Tulosten ohella ilmoitetaan, keiden kaikkien kanssa henkilöllä on yhteistä DNA:ta (=yhteinen esivanhempi) ja kuinka paljon.
Minulla oli ollut Mechelin-nimisiä DNA-sukulaisia aika paljon ja etsin yhteyttä sukuun. Loppujen lopuksi selvisi, että yhteinen DNA oli perua todennäköisimmin monista savolaisista sukulaisista, jota olivat avioituneet Mechelin sukuun, kukaan esivanhempani ei ollut nimeltään Mechelin.
Maija oli seurannut sivusta tutkimuksiani Mechelineistä ja myös Collaneista, joihin kuuluin. Kun Maijan tulokset tulivat, hän mainitsi, että hänellä oli paljon Mechelinejä ja Collaneja. Tiesin jo kokemuksesta, että yhteistä DNA:ta voi tulla monesta eri lähteestä ja varsinkin Savossa, jossa "melkein kaikki ovat sukua melkein kaikille". Sivuutin Maijan huomautuksen, minulla oli muita projekteja meneillään. Jonkun ajan kuluttua tein Maijan tuloksille Collan-haun ja totta tosiaan, niitä oli paljon. Sukukirjan avulla tutkin Maijan läheisimpiä "etäserkkuja" ja sain selville, mistä perheestä nämä etäserkut polveutuivat ja mistä siis Maija polveutui, vaikka Maijan mummoa ei ollut merkitty sukukirjaan. Sitten mieleeni tuli tarkistaa myös Mechelin-asia. Kaivoin esiin sukututkimuksen, jonka olin tehnyt Maijalle ja sieltä löytyi Leppävirralta Maijan äidinäidinisänäidinäiti Greta-Lisa Mechelin, joka oli avioitunut talonpoika Påhl Mömmön kanssa. Maija liittyi Mechelinien sukuseuraan ja Collanien Facebook-ryhmään.
Maija oli menettänyt vuosia sitten puolisonsa äkillisesti ja lapsettomuus oli myös suru. Hänen vankka uskonsa johdatukseen, teki kuitenkin hänen lohduttamisensa helpoksi. Maija oli myös kokenut kerran yksin ollessaan Jumalan voimakkaan läheisyyden, jonka aikana hän tajusi, että tulee kuolemaan.
JOHDATUSTA
Railiin ja Raijaan tutustuminen oli helposti ymmärrettävissä. Maijaan tutustumisessa oli kyseessä mielestäni selvä johdatus. Hän tarvitsi minulta tiedon, jonka olisi voinut saada myös puhelimitse. Työhuoneeni oli silloin linja-autoaseman yläkerrassa ja hän päätti Tampereelta palatessaan poiketa kysymään asiaa. Olin laittanut työhuoneen seinälle Gibranin runon: "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi", johon Maija kiinnitti huomiota ja kysyi, oliko Gibran kristitty. Siitä kehkeytyi keskustelumme, jonka aikana tajusimme olevamme "uskonsisaria". Todennäköisyys tutustua oli ollut vähäinen. Johdatus toimii elämässämme usein niin, että teemme itse valintoja, jotka johtavat lopputulokseen, jonka tajuamme olevan johdatusta. Jos Maija olisi kysynyt tietoa puhelimitse, emme olisi tutustuneet. Jos minä en olisi ripustanut runoa seinälle, tuskin keskustelumme olisi siirtynyt uskonasioihin. Minun tarpeeni ystävystyä toisen uskovan kanssa oli niin voimakas, että suorastaan takerruin Maijaan.
Olen kuunnellut netistä tällä viikolla Jukka Norvannon raamattutunteja Ruutin kirjasta https://sansa.fi/rkk/. Siinä kerrotaan, miten Jumala johdatti kolmea naista. Olen kolmea menetettyä ystävääni surressa ihmetellyt meidän elämiemme kuvioita. Kaikki me menestyimme akateemisissa opinnoissa ja valmistuimme toivomiimme ammatteihin. Kuuluimme siinä mielessä ikäluokkamme onnekkaaseen pieneen vähemmistöön. Mutta haaveet perheestä toteutuivat vain osittain tai ei ollenkaan. Kaikki olimme kokeneet suuria menetyksiä ja selvinneet niistä.
Ruutin kirjassa kerrotaan betlehemiläisestä perheestä, joka oli aluksi normaali: isä, äiti ja kaksi poikaa. Sitten perheelle alkoi tapahtua onnettomia asioita. Ensinnäkin Betlehemiin tuli nälänhätä, joka pakotti heidät lähtemään etsimään toimeentuloa muualta. He päätyivät Moabin maahan. Siellä alkoivat onnettomuudet. Ensin kuoli perheen isä, sitten molemmat pojat. Leski Noomi ja kaksi lapsetonta miniää joutuvat johdatukseen, joka ei heitä aluksi miellyttänyt. Sen johdatuksen tuloksena kuitenkin toisesta miniästä Ruutista tuli Jeesuksen esiäiti (Matteus 1:5). Kun joudumme tielle, joka ei meitä miellytä, sen päässä voi kuitenkin olla arvokasta, joka selittää kaiken jo täällä ajassa, mutta kuitenkin viimeistään ikuisuudessa.
Usein puhutaan johdatuksesta, kun meille tapahtuu jotain hyvää. On helppo uskoa silloin johdatukseen. Mutta kun meille tapahtuu pahaa ja vaikeasti käsitettäviä asioita, meiltä ikään kuin kysytään: Vieläkö luotat? Meidän itsemme takia on parasta, että sittenkin luotamme. Luotamme että Jumala johdattaa elämäämme edelleen.
1.
Jeesus, johdata
tiemme kulkua.
Auta, että kiiruhdamme,
jälkiäsi noudatamme.
Kätes meille suo,
ohjaa Isän luo.
2.
Alla kyynelten,
Jeesus, pyytelen,
etten turhaan valittaisi
enkä tieltäs poikkeaisi.
Koetusten tie
luokses, Herra, vie.
3.
Murheen alhossa
ole turvana,
että armos vahvistaisi,
kestävyyteen totuttaisi.
Nosta mieleni
määränpäähäni.
4.
Johda matkani,
rakas Herrani.
Saata rauhaan ahdingoista,
esteet viimeisetkin poista.
Avaa ovesi,
päästä lepoosi.