MIKSI ÄITI HYLKÄSIT?

Olen tällä viikolla kuunnellut kirjan ja lukenut toisen, joissa äitiensä hylkäämät tyttäret kertovat kaipauksesta ja tuskasta, joka särkyneen vanhemmuuden ja hylkäämisen uhrilla on vielä aikuisena. Kaksi tytärtä huutaa kirjan sivuilla kysymyksen. "Miksi äiti hylkäsit?". Siihen on olemassa looginen selitys, joka löytyy kummankin äidin lapsuudesta. Vaikka ihminen ymmärtää järjellään, miksi äiti hylkäsi, silti tunne kantaa taakkana miksi-kysymystä. Olen yrittänyt tällä viikolla taas pohtia miksi-kysymystä erään hylkääjä-"Lean" kohdalla, mutta joudun vain arvailemaan, kun olen tutustunut asiakirjojen perusteella hänen tarinaansa "Erkin" äitinä. 

Kaikki kolme tarinaa kertovat jonkinasteisesta selviytymisestä, uhreista Eliine,Paula ja Erkki on tullut sankareita - sankareiden nimet on vaihdettu, mutta tarinat ovat tosia.

ÄIDIN PETOS

Valitsin kuunneltavaksi kirjan, jonka nimi kiinnosti ja esittelytekstin maininta siitä, että se perustuu tosiasioihin. Sen on kirjoittanut norjalainen kirjailija Anne-Britt Harsem "Eliinen" tarinan pohjalta minä-muodossa. Kirja on järkyttävä tarina insestistä, seksuaalisesta väkivallasta ja pedofiliasta, joka on kerrottu aikuisen tyttären näkökulmasta. Mukana on paljon oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Kirjasta paljastuu hyvinvointiyhteiskunnan kyvyttömyys suojella lasta, joka on ollut jo varhain lastensuojelun asiakas. Suomea järkytti aikoinaan Vilja-Eerikan kuolema ja lastensuojelun työntekijöitä syytettiin oikeudessa. Mutta Alvdalin tapauksessa lastensuojelun kyvyttömyys oli monin verroin räikeämpää ja uhri jäi henkiin kertomaan tarinaa. Kummassakin tapauksessa lapsen vanhempi sai lastensuojelun työntekijät vakuuttumaan siitä, että lapsi on häiriintynyt. - Kirja pitäisi olla pakollisena luettavana jokaisen lastensuojeluun suuntautuvan opiskelijan opinto-ohjelmassa.

Kirjaesittelyssä kerrotaan: "11. tammikuuta 2011 alkoi oikeudenkäynti, joka koski erästä pahimmista hyväksikäyttösyytteistä Norjan historiassa, niin sanottua Alvdalin tapausta, joka järisytti koko Norjaa. Avopari, heidän naapurinsa ja eläkeläinen opettaja saivat syytteen neljän lapsen hyväksikäytöstä, ja osa näistä lapsista oli heidän omiaan. Lasten äiti ja hänen silloinen miehensä tuomittiin pahimmista hyväksikäytöistä. " Jokainen vanhempi saa osakseen lapsensa kiintymyksen, vaikka ei sitä ansaitse. Jossain tutkimuksessa aikoinaan havaittiin, että pahoinpitelevän äidin lapsen kiintymysside on määrällisesti voimakas vaikka laadullisesti tuottaa ongelmia. Huostaan otettu lapsi ei halua irtautua äidistään. Myös Alvdalin tarinassa uhri kaipasi kotiin äidin luo hyvästä sijaiskodista. Hänelle oli kehittynyt turvaton, ristiriitainen ja takertuva kiintymystyyli. Vielä aikuisena Eliine kaipasi sitä äitiä, joka oli joissain hetkissä lempeä ja hyvä - ei sitä, joka oli kaltoinkohteleva hylkäävä hirviö. Koko ajan hänen mielessään eli kysymys. Miksi?

Kiintymisellä tarkoitetaan psykologiassa kiinnittymistä toiseen ihmiseen siten, että muodostuu vahva, valikoiva ja kestävä side, jonka katkeaminen tai katkeamisen uhka aiheuttaa ahdistuneisuutta. Pieni lapsi pyrkii aina aktiivisesti kiinnittymään ensisijaiseen hoivaajaansa. Jos ensisijainen hoivaaja on äiti, joka toimii jatkuvasti epäjohdonmukaisesti suhteessa lapsen tarpeisiin, lapsi ei voi luottaa aikuiseen hoivaajana. Lapsi ei pysty ennakoimaan sitä, mitä käyttäytymistä hänen turvan tai lohdutuksen tarpeensa herättää äidissä.

Eliinen selviytymistä tuki ulkopuolinen nainen, josta tuli hänelle korjaava ihmissuhde ja äitihahmo. - Silti koko ajan Eliine etsi vastausta kysymykseen: "Miksi äiti hylkäsit minut?"

JOSTAKIN OLEN TULLUT

Kirjassa esitetään sama kysymys vielä kuolleen ja syvästi alkoholisoituneen synnyttäjä-äidin ruumiin äärellä:

• Miksi sinä jätit mut?
• Miksi?

Pippingsköldin äiti-lapsi-kodissa oli luotu suhde vauvaan, mutta suhde katkesi. Lukijalle on jo selvinnyt kirkkaasti miksi äiti jätti. Samalla ymmärrän kysymyksen. Olen sen kuullut niin monta kertaa tapaamieni lapsena huostaan otettujen aikuisten kysymänä. Paraskaan sijaisperhe tai adoptioperhe ei voi täysin parantaa sitä haavaa, jonka tietoisuus katkenneesta suhteesta synnyttäjä-äitiin on viiltänyt sieluun. Liisa Isotalo sai tietää olevansa adoptoitu vasta nuorena aikuisena hakiessaan passia. Hän kertoo kirjassa: "Tuijotan jokaista vastaantulijaa. Mittailen sukulaisuutta. ... Kuka voisi olla sisareni, kuka äitini tai isäni, entä isoisäni?"

Seuran artikkelissa kerrotaan Liisa Isotalon tarinaa kadotetusta ja löydetystä äidistä. https://seura.fi/ilmiot/tarinat/teatteriohjaaja-liisa-isotalo-etsi-40-vuotta-sukulaistaan-nyt-tiedan-mista-tulen/

"ERKIN" TARINA

Saman vuoden lopussa, jolloin Liisa Isotalo sai varhaisen kokemuksen biologisen äidin lämpimästä sylistä, oli Pippingsköld-kodissa toinen äiti. Olen kirjoittanut tarinaa Erkin äidistä ja samalla yrittänyt etsiä vastausta kysymykseen "Miksi?": Oli mielenkiintoista lukea Liisa Isotalon kirjasta, miten tuossa kodissa elettiin ja miten toimittiin.

"Kun Erkki syntyi, "Lea" oli tilapäismajoituksessa Pippingsköldin äiti-lapsi-kodissa. Lea hoiti vauvaansa neljä kuukautta ja sitten sijoitti hänet lastenkotiin (päiväkotejahan ei ollut) lauantaina 25.4.1953, ja meni itse töihin 28.4.1953 ja muutti asuntolaan. Hän oli seitsemän vuotta samassa työpaikassa."

Kirjassani "Tunneloikka aikuisuuteen" (2020) kerron Erkin selviytymistarinaa:

Haastattelin keski-ikäistä "Erkkiä" 90-luvulla kirjaani "Lainaksi annettu lapsi". Hän kertoi juuriensa etsinnästä ja kasvamisestaan maatilalla sijaiskodissa, jossa käytettiin herkästi ruumiillisia rangaistuksia ja teetettiin jatkuvasti raskaita töitä. Kyläläiset puuttuivat lopulta väärinkäytöksiin ja Erkille tarjottiin uusi sijaiskoti naapurista.

Erkin lastensuojeluasiakkuus alkoi aikana, jolloin hyvinvointiyhteiskuntaa ei ollut vielä olemassa. Erkki oli äitinsä avioton lapsi. Siihen aikaan aviottoman lapsen saaminen oli äidille suuri häpeä. Mahdollisuutta lailliseen aborttiin ei ollut ja moni raskaana ollut nuori nainen teki itsemurhan tai kuoli laittoman abortin aiheuttamiin komplikaatioihin. Erkin äiti oli säännöllisesti työssä käyvä nuori nainen.

50-luvulla Helsingissä oli kova asuntopula ja Erkin äiti asui asuntolassa, jossa ei voinut pitää lapsia luonaan. Lapsen synnyttyä äiti pääsi tilapäisesti hyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämään ensikotia vastaavaan "kotiin".

Äiti oli taitava ammatti-ihminen ja sai vakituisen työpaikan, kun Erkki oli 4kk ikäinen. Hän vei Erkin lastenkotiin, eikä käynyt vauvaansa katsomassa. Ehkä hänen oli helpompi unohtaa vauvansa kuin kestää aina uudelleen eroamisten tuska. Äiti avioitui myöhemmin ja muutti poikiensa sukunimen aviomiehensä sukunimeksi. Ehkä hän elätteli toiveita, että heistä tulisi perhe. Niin ei kuitenkaan käynyt ja äidin elämä alkoi myöhemmin luisua alamäkeen.

Aikaisemman haastattelun aikana Erkillä oli koossa vain osa tarinastaan ja kova tuska siitä, että ei tiennyt tiedusteluistaan huolimatta isästään mitään. Myöhemmin lainsäädäntöä muutettiin ja lastensuojeluasiakkaille tuli oikeus saada tutustua omiin asiakirjoihinsa. Erkkikin sai kopiot papereistaan ja niistä ilmeni myös "elatusvelvollisen makaajan" nimi.

Erkin sijoituspolku oli monivaiheinen. Sijoituspaikat vaihtuivat jo alussa. Erkki palasi ensimmäisestä sijaiskodista kaksi kertaa lastenkotiin. On turha pohtia minkälainen tarinasta olisi tullut, jos Erkki olisi jäänyt hyvään lastenkotiin tai saanut heti pitkäaikaisen hyvän sijaisperheen tai hän olisi saanut tavata äitiä säännöllisesti. Erilainen tarina se kuitenkin olisi ollut. Onneksi nykyään ei enää tällaisia tarinoita rakennu.

Nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa yksinhuoltajaäidille olisi järjestynyt asunto. Hän olisi saanut lapsensa päivähoitoon, kun meni töihin. Talous olisi ollut turvattu, koska lapsilisä on kohtuullisen iso, samoin kuin isän maksama elatusapu. Äiti olisi voinut oman valintansa mukaan jäädä kotiin hoitamaan lasta ja elää tukien avulla.

Erkki oli kaksivuotias, kun hänet siirrettiin lastenkodista perhehoitoon. Siinä vaiheessa hänestä sanotaan: "Lastenkodissa häntä pidetään herttaisena lapsena. Kukaan omaisista ei ole käynyt katsomassa." Näyttää siltä, että Erkki on ollut suhteellisen normaali lapsi. Mutta siirtyminen vieraaseen ympäristöön on nimenomaan kaksivuotiaalle traumaattinen kokemus. Niinpä runsaan puolen vuoden kuluttua Erkki oireilee pahaa oloaan sijaisperheessä.

Sosiaalityöntekijän kotikäyntikertomuksen mukaan vajaa kolmivuotiaan Erkin käyttäytyminen oli varsin häiriintynyttä. "Jatkuva poikkeava käyttäytyminen... On kerran suinpäin kävellyt järveen, törmäilee päin seiniä, ajoneuvoja ym... Sekä päivällä että yöllä huutaa suoraa huutoa ilman näkyvää aihetta, ei vihamielinen eikä väkivaltainen vaikka huitoo ympärilleen, potkii. Ei osaa käyttää lusikkaa, kaikki syödään käsin. Ei ole oppinut kuivaksi". Myöhemmin Erkki oli psykologin tutkimuksissa, sen mukaan levottomuus oli edelleen huomattavaa ja älyllisessä kehityksessä todettiin selvää viivettä. Hänen kohdallaan kuka tahansa ammattilainen olisi voinut todeta, että ennuste on huono. Erkin ei ollut myöskään mahdollista rakentaa turvallista kiintymyssuhdetta, koska hoitopaikka vaihtui useaan kertaan. Hän joutui alle kolmevuotiaana kokemaan viisi eroa tutusta ympäristöstä.

Kun Erkki kahden perhekotijakson ja kolmen lastenkotijakson jälkeen sijoitettiin neljävuotiaana maalaistaloon, käyttäytyminen alkoi muuttua myönteiseen suuntaan. Kymmenenvuotiaana levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä oli edelleen huomattavasti, mutta älyllinen kehitys vastasi testien mukaan omaa ikätasoa. Psykologin lausunnossa sanotaan: "Pidätettyä ja torjuttua aggressiota on paljon. Mahdollisesti hänen aggressionsa voivat saada epäterveitä ilmaisumuotoja."

Kuten edellä kerrottiin, Erkki vaihtoi sittemmin sijaiskotia naapureiden aloitteesta. Hän siirtyi myöhemmin ammattikouluun sijoittajakuntaansa. Kun Erkki täytti kuusitoista ja joutui omilleen, hänen valvojansa arvioi Erkin tulevaisuuden mahdollisuudet epävarmoiksi ja lisäsi: "Useita muistutuksia koulussa, asianomainen itse kyllä yrittää parhaansa."

Erkki on nyt eläkeikää lähestyvä yrittäjä, joka edelleen työllistää yrityksessään useamman henkilön. Hänen nuoruudessaan solmima avioliittonsa on kestänyt ja vaimo työskentelee samassa yrityksessä. 

Heillä on kolme aikuista lasta ja monta lastenlasta. Vaikean alun jälkeen Erkki on selviytynyt hyvin. Erkin elämän suojaavia tekijöitä ovat olleet ulospäinsuuntautuneisuus ja sosiaalinen taitavuus sekä hyvien kädentaitojen ja ammattimenestyksen tuoma myönteinen minäkäsitys. Vaimon tuella on myös ollut selviytymisessä ratkaiseva merkitys.

ÄITIKUVA MIELESSÄMME

Neljännessä käskyssä kehotetaan kunnioittamaan vanhempia. Miten vaikeaa se voi joskus olla. Eikä siihen tarvitse pakottaa itseään, jos vanhempien aiheuttamat haava vuotavat yhä verta. Mutta kannattaa etsiytyä niihin hoivapaikkoihin, joissa haavat tulevat sidotuiksi. Eräänä omahoitomenetelmänä on suositeltu ns. vihakirjeen kirjoittamista:

Jos olet kokenut fyysistä väkivaltaa tai ollut sen todistaja kodissasi, voit hoitaa itseäsi vihakirjeen kirjoittamisella, vaikka saaja olisi jo kuollut.  Kirjoita (mieluummin käsin) äidille, joka on kohdellut sinua kaltoin, väärin, epäoikeudenmukaisesti tai haavoittavasti kirje. Voit pitää kirjeen avoinna ja jatkaa sitä tarvittaessa usean päivän aikana. Jossain vaiheessa, kun pahin viha on taittunut, lopetat kirjeen kirjoittamisen. Mutta ET LÄHETÄ SITÄ. Voit kirjoittaa kirjeen ajatellen, että hävität sen heti kirjoittamisen jälkeen. Silloin ei tarvitse yhtään ajatella/pelätä sen päätymistä kenenkään muun käsiin. Suodattamaton kirjoittaminen on terapeuttista. 

Kirjeen tarkoitus on olla alku prosessille, joka jatkuisi ymmärryskirjeen kirjoittamisella ja kiitoskirjeen kirjoittamisella, kun anteeksiannon prosessi on edennyt riittävän pitkälle.

Kaikkien on hyvä käsitellä omat vanhempi-suhteensa, vaikka ne olisivat olleet ihan riittävän hyviä. Vaikka äiti on rakkaudesta meitä kohtaan tehnyt jonkun ihan oikean tai välttämättömän ratkaisun, se on voinut tuntua lapsesta hylkäämisenä tai epäoikeudenmukaisena kohteluna. Äidin aiheuttamat syyllisyyden ja häpeän tunteet on hyvä käydä läpi ja itsemyötätunnon silmälasein.

Kun Isä meidän -rukouksessa todetaan, että mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, siinä tarkoitetaan myös omaa äitiä. Meillä on velvollisuus antaa äidille anteeksi, mutta sitä ennen meidän on tiedostettava, mikä on se teko, joka vaatii anteeksiantamista, jotta itse eheytyisimme. Joskus se löytyy siten, että miettii jatkoja lauseeseen: Äiti olisin toivonut että olisit.... 

Monet teot, joista aikuisena syytämme vanhempiamme eivät ole sellaisia, että voitaisiin ajatella vanhemman varsinaisesti rikkoneen meitä vastaan. Useimmiten vanhempi on tarkoittanut hyvää tai ollut itse olosuhteidensa uhri, joka ei parempaan pystynyt.  Ensi viikolla käsittelen isä-suhdetta. Ehkä otsikkona on silloin: "Miksi isä hylkäsit?"