MINUN ELÄMÄNI TIETOKIRJAT

Keskiviikkona ja torstaina oli Helsingissä tietokirjafestivaali, johon osallistuin keskiviikkona läsnäolevana ja torstaina netin välityksellä. Pääsalissa olleeseen ohjelmaan voi tutustua taltioituna jonkun ajan kuluttua. https://tietokirjafestivaali.fi/ Suomen tietokirjailijoiden järjestämissä tilaisuuksissa on usein ohjelmanumeroina: "Elämäni tietokirjat", "Miten minusta tuli tietokirjailija" ja "Tietokirjaraati". Kaikki ne löytyivät myös tämän vuoden Tietokirjafestivaalin ohjelmasta ja myöhemmin verkosta.

Toisen tietokirjailijan valintoja on mielenkiintoista kuunnella: onko itselleni tuttuja kirjoja ja kannattaisiko lukea joku kertojan esittelemä kirja. Keskiviikkona esiintyi mielenkiintoinen kirjoittaja Ville-Juhani Sutinen, joka oli aloittanut kirjallisen uransa runoilijana ja josta ohjelmaesittelyssä kerrottiin:

"on kirjailija ja kääntäjä, jonka esseeteos Vaivan arvoista (Avain, 2022) palkittiin vuonna 2022 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. Teos tarkastelee kolmeatoista mutkikkaana pidettyä klassikkoteosta. Vuonna 2019 Sutinen oli yhdessä Ville Ropposen kanssa tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana teoksella Luiden tie – Gulagin jäljillä (Like, 2019). Sutinen on kirjoittanut tietokirjallisuuden lisäksi kirjakritiikkejä, runoja, novelleja ja romaaneja".

Ville-Juhani Sutinen aloitti kertomalla nuoruutensa kirjoista: Pekka Tarkan Saarikoskikirjoista. Hän oli lukenut ne nuorena ja oli ollut vaikuttunut, minä luin ne keski-ikäisenä ja olin kiinnostunut, mutta en kosketettu. Muut kirjat olivatkin sitten minulle tuntemattomia. Poimin niistä yhden, johon aion tutustua: Solomon Volkov: "Pietari, Eurooppalaisen kulttuurin kaupunki". Lisäksi päätin lukea SutIsen kirjoittaman Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen kirjan.

Suomen tietokirjailijat r.y. on julkaissut antologian siitä, miten ihmisestä on tullut tietokirjailija. Siinä on myös oma tarinani, josta kerron myöhemmin jotain.

https://www.anjalaurilankotisivu.com/tietokirjailijana/

Päätin käsitellä tämä viikon blogissani omia elämäni kirjoja ja tällä hetkellä lista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Pikku jättiläinen, josta Wikipedia kertoo: on Yrjö Karilaan laatima ja WSOY:n vuonna 1924 (ensimmäisen kerran) julkaisema tietokirja, joka sisältää yleistietoa ja ohjeita erilaisista aiheista. Teos saavutti Suomessa aikanaan valtavan suosion ja sitä on kutsuttu "kaikkien aikojen suomalaiseksi tietokirjaksi".

Saattaa olla, että tietokirja oli ihmeellinen suurennuslasi.

Joka tapauksessa tutkin ahkerasti molempia kirjoja ja Pikkujättiläinen paksumpana saavutti suosioni. Molemmat oli isoveljeni oli saanut joululahjaksi ja minä tutustuin niihin heti, kun olin oppinut lukemaan. Muistan edelleenkin yhden jommankumman kirjan minulle antaman uuden tiedon, jota sitten ihmettelin pienessä mielessäni. Kirjassa oli kuva, jossa ihminen kantaa selässään omakotitaloa. Kuvan avulla havainnollistettiin se, että muurahaisen kyky kantaa itseään painavampia taakkoja on verrattavissa siihen, että ihminen kantaisi omakotitaloa. Se oppi tulee vieläkin joskus mieleeni, kun seuraan jonkun puuhakkaan muurahaisen touhuja taakkojensa kanssa.

2. Van Gogh

Ensimmäiset omilla taskurahoillani hankkimat tietokirjat olivat lukioaikana hankkimani pienen taidekirjaston pienikokoiset kirjat. Pinossa on päällimmäisenä avattuna nimiösivu, koska kansi on aikoja sitten karissut pois.- Lukioaikana, joka oli samalla taiteellisen ilmaisuni kypsymisen aikaa, oli ehdoton suosikkini van Gogh. Aluksi omistin vain tämän pikkukirjan, myöhemmin niitä on tullut lisää, olen ostanut ja olen saanut lahjaksi. Suurimman osan van Goghin tauluista tunsin. Taidealan tietokirjojen sisältö voi muuttua elävämmiksi, kun siihen liittää tutustumisen tauluihin museoiden tai näyttelyiden seinillä. Niin minulle kävi nuoruuteni "rakkauden" van Goghin elämäkerran kohdalla. Olin Amsterdamissa muutaman päivän matkalla vähän yli kolmekymppisenä ja hotellimme vieressä oli van Gogh-museo. Matka oli olut aika rasittava ja ajattelin, että en sinne mene. Luulin, että se on yleistaidemuseo ja rakkauteni van Goghin töihin oli jo haalistunut. Hänet oli sivuuttanut Chagall. Aikatauluun tuli sitten tyhjää ja päätin kuitenkin mennä museoon yksin. Se olikin yllätyksekseni nelikerroksinen rakennus täynnä vain Goghin töitä. Niitä tuttuja, tuttuja töitä. Nuoruuteni rakkaus aktivoitui uudestaan. Seisoin yhden näyttelysalin nurkassa ja itkin ilosta.

3. Arkielämämme psykopatologiaa. Unohtamisesta, virhesanonnoista, virheteoista, taikauskosta ja erehdyksistä

Ensimmäinen kosketukseni Freudiin tapahtui 50-luvulla. Hänen teoksensa "Arkielämämme psykopatologiaa" oli ilmestynyt suomeksi ja vanhempani lukivat sen. Ruokapöytäkeskusteluissa kävi selväksi, että teos oli heidän mielestään huvittavaa puppua ja aina toinen tai toinen oli löytänyt kommentoitavaa.

Törmäsin itse Freudin-nimeen luultavasti lukion psykologiankirjan sivuilla. Siellä suhtauduttiin häneen täysin vakavasti. Sitten kävin etsimässä kirjan isän hyllystä. Kun psykologian yliopisto-opintoni alkoivat, tajusin, että freudilainen maailmankuva ja ihmiskäsitys oli viitekehys, jossa meitä koulutettiin. Tosin kolmella eri professorilla oli erilaiset näkemykset, mutta kliinisiä psykologeja (potilastyöhön suuntautuneita) kouluttava professorille Freud oli totuus. Kävimme myös Lapinlahdessa psykoanalyytikko, professori Veikko Tähkän luennoilla, ja imimme lumoutuneina hänen Freud-tietouttaan ja analysoimme ympäristöämme ja ihmisiä freudilaisesta näkökulmasta, jossa uskontokin oli ihmisen toiveajattelua: Freudhan piti uskonnollisia käsityksiä "harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina"

En ollut ateisti, eikä minusta tullut opiskellessa ateistia. Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua niihin aikoihin. Mutta tultuani uskoon yli kolmekymppisenä, ajatteluni joutui melkoiseen turbulenssiin. Freudkin piti nähdä uudessa valossa. Osan hänen ajatuksistaan on myöhempi psykologia osoittanut vääräksi. Osan hänen ajatuksistaan karsin itse, mutta arvostan häntä kuitenkin suureesti ja oman tietokirjoittamiseni taustalla on monia Freudin oppeja.

Taskuvarkaita nudistileirillä niminen kirja ei kuulu elämäni tietokirjoihin. Mutta käsittelen sitä nyt Freudin yhteydessä. Ben Furmannin ja Tapani Aholan kirjoittaman kirjan erikoisen nimen lähtökohtana on tosiasia, että nudistileiriläisillä ei ole takataskuja, joista varastaa. Kirjoittajien  mukaan psykoanalyysi ompelee takataskut ihmisten ihoon kovalla kivulla ja sitten käsittelee takataskuissa sijanneita itse tuottamiaan ongelmia. - Jos nyt oikein käsitin aikoinaan lukemani. Kirjassa psykoanalyysi yritetään saada näyttämään paitsi virheelliseltä myös naurettavalta. Heidän ivansa oli paljon viiltävämpää kuin vanhempieni huvittuneisuus.

Furman ja Ahola ovat kehittäneet Suomessa ratkaisukeskeistä terapiaa, jolla on omat hyvät puolensa ja kognitiivinen terapia käyttää joitakin sen menetelmiä. En halua sanoa, missä suhteessa mielestäni psykoanalyytikot tai ratkaisukeskeiset terapeutit ovat väärässä kinatessaan keskenään. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa oikeassa. Molemmat ovat kuitenkin joissain suhteissa oikeassa ja molempia tarvitaan.

4. Sininen saari

Pakko minun on kertoa myös tästä kirjasta, joka saa edustaa New Age -ajatteluni vaihetta. Luin vastaavia kirjoja pinoittain, mutta mitään yhtenäistä oppia sieltä ei löytynyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuli mieleeni Paratiisin käärme, joka sanoi Eevalle: "Onko Jumala todella sanonut niin." Kirjassa puhuttiin kauniisti Raamatusta, mutta Jeesuksen ristinkuolema selitettiin virhetiedoksi. Kirja oli vaikuttava, vaikka kertoi valheellista tietoa. Sanouduin siitä irti myöhemmin, ja se paloi poroksi ystäväni pannuhuoneessa yhdessä muiden samaa ideologiaa edustavien kirjojen kanssa.

Toimin mielenterveystoimistossa psykologina ja pidin työstäni. Itämaiset filosofiat ja uskonnot tarjosivat mielenkiintoisen näkökulman elämään, eivätkä aiheuttaneet minkäänlaista ristiriitaa uskontovapaan terapiatyön tekemisen kanssa.

5. Erik Ewalds: Sielunhoito ja terapia

Sitten tulin kotona yksin ollessani uskoon ja etsin tietokirjoja käsitelläkseni ajatusmaailmani muutosta. Olin ollut harjoitteluaikana Hesperian mielisairaalassa ja kuullut paljon myönteistä Erik Ewaldsista, joka oli pappi ja terapeutti. Halusin selvitellä ajatuksiani ja lainasin kirjastosta hänen kirjansa "Sielunhoito ja terapia." Muistan elävästi vielä sen hetken, kun aloin ahmia kirjaa mielenterveystoimistossa työpöytäni ääressä ja melkein alkusivulla vastaani tulivat sanat: "henki, sielu ja ruumis" Ihmettelin: Mikä ihmeen henki! Kun olin lukenut kirjan, tajusin että sen kirjan ja meidän työyhteisömme tapa tehdä töitä olivat ristiriidassa keskenään. Ajattelin, että kuitenkin selviäisin olemalla työpaikalla järkevä itseni, jonka terapioissa Jumala ei ole toimija eikä selitys millekään.

Ajoin ammatillisesti samoissa raiteissa kuin aikaisemmin ja luettuani erään biologin kirjoittaman kirjan uskoon tulon jälkeisestä ammatinvaihdosta ajattelin, että minä en ainakaan halua vaihtaa ammattia. Tunsin joitakin uskovia psykologeja, mutta en käynyt keskusteluja heidän kanssaan. Ajattelin yksin ja luin tietokirjoja. Ja sitten tuli hetki, jolloin halusin vaihtaa ammattia. Minua innosti mahdollisuus toimia lasten hyväksi perhepäivähoidonohjaajana. Olin sen jälkeen lisäksi sivutoiminen psykologian opettaja, luennoitsija, tietokirjailija, tutkija ja myös terapeutti omilla ehdoillani. Viimein päädyin kokopäivätöihin psykologian opettajaksi sosiaali- ja terveysalan osastolle.

6. 50-luvun tytöt: Katarina Haavio ja Satu Koskimies - Päiväkirjat 1951-1956

7. 50-luvun teinit: Katarina Haavio ja Satu Koskimies - Päiväkirjat ja kirjeet 1957-1960

Miksi nämä kirjat olivat elämäni kirjoja? Asun Forssassa ja olen tämän ihan vapaaehtoisesti valinnut myös eläkeasuinympäristöksi, koska rakastan tätä paikkaa ja viihdyn täällä ja minulla on paljon ihania ystäviä. Täällä asuessani on tullut kuitenkin selväksi, että olisin saanut osakseni enemmän hyväksyntää, jos olisin ollut kotoisin joko Forssasta tai lähikunnasta. Olen kasvanut Helsingissä ja nyt kerron sen ihan ylpeydellä. Minullakin on oikeus olla ylpeä kotiseudustani, vaikka se oli Helsinki. Lieventävä asianhaara on se. että isäni vanhemmat olivat asuneet kymmenen vuotta Forssassa, vaikka isä oli syntynyt ja kasvanut Tampereella, enkä edes Forssaan muuttaessani tiennyt heidän Forssa-kaudestaan. Tulin tänne, koska sain täältä ensimmäisen vakituisen työpaikan yli kahden vuoden pätkätöiden ja työttömyyden jälkeen.

Parikymmentä vuotta sitten tapasin täällä Kaarinan, jonka olin tuntenut lapsuuteni Töölöstä. Olimme leikkineet samalla hiekkalaatikolla, nykyisin Kirjailijanpuistoksi nimetyssä puistossa. Kerroin esihenkilölleni ja ystävälleni Leenalle, että tapasin Kaarinan ja päätettiin tavata uudestaan vanhoina töölöläisinä kahvikupin ääressä. Leena katsoi minua kauhistuneena ja sanoi: "Älä vaan kerro tota täällä töissä," Hän hyvänä ystävänäni halusi varoittaa minua, etten saisi vihaa osakseni. Samalla omaan identiteettiini tuli haava: se mitä olen, on parasta salata.

Siihen identiteettiprobleemaan tuli lääkkeeksi Katarina Eskolan ja Satu Marttilan julkaisemat kirjat. Kirjat kertoivat töölöläistyttöjen elämästä pyytelemättä mitenkään anteeksi töölöläisyyttään. Kirjoittajat olivat minua pari vuotta vanhempia, mutta kirjojen sivuilla vilahteli minulle tuttuja nimiä. Tunsin monia heidän ystäviään lähinnä partiosta. Satu Marttilan tunsin ulkonäöltä ja Katarina Haavion isä professori Martti Haavio oli isäni "vanha hyvä kaveri".

Kirjojen lukemisen jälkeen minullekaan ei ole ollut ongelma olla entinen töölöläinen, opetusneuvoksen tytär ja kotoisin kulttuurikodista. Olin käynyt säännöllisesti oopperassa ja teatterissa koululaisnäytöksissä 12-vuotiaasta lähtien ja kerran viikossa sinfoniakonserteissa ylioppilasaikoinani. Luin vanhempieni kannustamana jo teininä venäläiset klassikot läpi ja runous oli usein esillä päivällispöydässä. Molemmat vanhemmat osasivat ulkoa ison osan Eino Leinon runoista, isäni tunsi hyvin V.A. Koskenniemen henkilönä ym. ym.. Kirjoitin lukioaikana monet asia-aineet pelkästään päivällispöytäkeskustelujen perusteella.

Niiden kirjojen eheyttämänä valitsin muutama vuosi sitten kotisivuni aloituskuvaksi kuvan Töölöstä ja lauseen: "Töölöläismaisema asuu yhä sielussani. Tuo rakastettava kivierämaaympäristö tarjosi onnelliseksi prosessoidun lapsuuden."

8. John Cecero Praying through Our Lifetraps: A Psycho-Spiritual Path to Freedom.

Kirjan nimi on suomeksi käännettynä: Rukoilemalla läpi tunneansojen: Psykologis-hengellinen polku vapauteen.

Suomessa puhutaan nykyään tunnelukoista, joita sitten availlaan skeematerapian avulla. Alkuperäinen life-trap -termi on lähempänä tunneansaa. Lapsuuden vaikeat kokemukset ovat vinouttaneet tapaamme tulkita elämää ja jokin nykypäivän tilanne muistuttaa menneisyydestä ja toimii yllykkeenä "trigger", jonka takia putoamme tuntemaan vanhoja tunteitamme ts. joudumme ansaan, jossa tunnemme samoin kuin menneisyydessä, vaikka tilanne on kuitenkin erilainen.

Kirjoittaja on ollut psykologian professori, kliininen terapeutti ja jesuiittapappi. Hän yhdistää Raamattua ja psykologiaa taitavasti ja vakuuttavasti. Koska vuosikymmeniä olen itse pohtinut erilaisia yhdistämisen mahdollisuuksia ja käyttänyt niitä kristillisten järjestäjien kursseilla ja tilaisuuksissa puhuessani, toisen saman terapeuttisen ja kristillisen näkemyksen kohtaaminen, vaikka vain kirjan sivulla, oli minulle valtava kokemus. Ja toinen hieno asia on että Jeffrey Young on asettunut joissakin tilanteissa julkisesti suosittelemaan Ciceron tekstiä ja oli kirjoittanut e.m. kirjaan esipuheen.

Jeffrey Young on kehittänyt kognitiivisen terapian käyttökelpoisimman välineen hankalien tunteiden ymmärtämiseen ja työstämiseen. Sitä nimitetään skeematerapiaksi, koska se käsittelee ihmisen mielen uskomusjärjestelmiä ja niiden vaikutuksia elämässämme. Hän näkee mahdolliseksi yhdistää uskontoja ja myös kristinuskoa skeematerapiaan. Youngin yhteistyökumppani Janet Klosko kiittelee John Ceceron kirjaa ja toteaa: "Kirjan keskeisin näkökulma – että Jumala parantaa haitalliset skeemamme – viitoittaa tietä psykologisten ongelmien hengellisille ratkaisuille. Niille, joilla on pääsy siihen maailmaan, Jumala voi tarjota rajattomat mahdollisuudet korjaavaan vanhemmuuteen."

OMAT KIRJANI OVAT MYÖS ELÄMÄNI KIRJOJA

Haastatteluformaatissa käsitellään kymmentä muiden kirjoittamaa kirjaa. Otan nyt vapauden käsitellä kahta itse kirjoittamaani tietokirjaa. Joiden kummankin teksti löytyy toiminimeni kotisivulta (www.psykotieto.com)

9. Lainaksi annettu lapsi, ensimmäinen tietokirjani

Seuraavat lainaukset ovat kirjasta, jossa tietokirjailijat vastaavat vuosia sitten kysymykseen, miten heistä tuli tietokirjailijoita ja jossa omakin tarinani julkaistiin vuonna 2008. TIETOKIRJAILIJANA

"Kirjoita kirja, kehotti pari vuosikymmentä sitten eräs sosiaalityöntekijä kerrottuani lastensuojelun koulutuspäivillä kokemuksiani kolmen sijaiskotilapsen ja yhden biologisen lapsen äitinä. Minulle jäi itämään ajatus, että minun velvollisuuteni on jakaa tämä tieto sitä tarvitseville ja tekisin sen sitten ollessani eläkkeellä tai joutuessani työttömäksi

Etsin tietokirjaa

… kirjaa sijaiskotihoidosta ei löytynyt, kun sitä tarpeeseeni etsin. Olinhan kokenut monia ikäviä yllätyksiä, joille kaipasin selityksiä ja ratkaisuja. Psykologin koulutukseni auttoi rakentamaan vähitellen uutta tietoa ja sen varasto kasvoi mielessäni - mutta voimia kirjoittamiseen ei ollut.

Ensin oli moniste

Yksi viikko vuodessa oli omani. Kesällä 90 vietin sen osallistumalla minua kiinnostavalle kurssille eräässä kristillisessä leirikeskuksessa. Rahat eivät riittäneet majoitukseen ja jouduin yöpymään autossani. Yhtenä yönä koko yön pituinen rankkasade piti minut ropinallaan hereillä, eikä ajan kuluttamiseksi ollut paljon vaihtoehtoja. Mietin elämääni, muistelin, suunnittelin, pohdin ja rukoilin. Yön kuluessa kiteytyi päätös tehdä sijaisvanhemmille valistusmoniste.

Sitten tuli kirja

Luin pari vuotta myöhemmin kustannustoimittajan haastattelun, jossa hän kertoi, että heille voi tarjota myös kirja-ideaa. Ja ideahan minulla oli - ja se moniste. Kirjoitin kirjeen haastatellulle kustannustoimittajalle ja viikon kuluttua tuli soitto. Kerroin, että tämä aihe ei jätä minua rauhaan ja kun tämän kirjan teen, tunnen suorittaneeni velvollisuuteni yhteiskunnalle.

Kaksi ensimmäistä kirjaani oivat uskonnollisia nuorten romaaneja. Sen jälkeen olin ajatellut kirjoittaa vain yhden tietokirjan. Kun sen olin tehnyt teki mieli palata fiktioon. Tiesin että kristilliset kustantajat etsivät kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat fiktiota. Nyt ajattelin, että ehkä minä voisin olla se. Kirjoitin kirjan, jossa kehyskertomuksen sisällä oli useita elämäntarinoita ja kehyskertomuksen päähenkilönä oli uskonsa menettänyt sairaalateologinainen, joka sitten löytää uskon uudelleen. Lähetin sen kustannustoimittajalleni Margit Lainiselle, joka oli sitä mieltä, että tuotos oli julkaisukelpoinen, mutta ei ensimmäiseksi aikuisille tarkoitetuksi kirjaksi. Kristillinen aikuisfiktio kannattaisi aloittaa näkyvästi romaanilla ja myöhemmin voitaisiin julkaista se tarinakokoelma.

10. Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä

Päätin valita kirjoittamistani tarinoista pisimmän, joka oli äiti-tytär -aiheinen, ja laajentaa siitä romaanin. Purin siihen romaaniin kaikki äitiaggressioni. Se oli aika raastavan inhorealistinen kuvaus täydellisestä äidistä, joka ei ollutkaan täydellinen. Lähetin sen luettavaksi ja menin tapaamaan Margitia. Sillä hetkellä, kun meidän piti alkaa keskustella käsikirjoituksesta, sanoin etten haluakaan julkaista tätä, mutta haluaisin kirjoittaa aiheesta tietokirjan. En edes tiedä, mitä mieltä Margit olisi ollut siitä käsikirjoituksesta, mutta hän innostui heti ajatuksesta tietokirjasta. Siinä tilanteessa loppuelämän kirjailijapolkuni suunta ratkaistiin ja niitä tietokirjoja tuli lisää neljätoista kappaletta. Pidän tärkeimpänä Äiti-tytär -kirjaa. 

ENTÄ RAAMATTU?

Raamattu on elämäni tärkein kirja, mutta se ei sovi luetteloon muiden elämäni kirjojen joukkoon. Miksi Raamattu on niin ainutlaatuinen? Vastaan siihen "suulla suuremmalla", kansalliskirjailijamme J.L. Runebergin sanoin (virsi 183).

1.
On meillä aarre verraton,
se kalliimpi on kultaa.
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa.
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme.

2.
Kun ruoste, koi ja aika syö
muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä,
kun maa ja taivas häviää
ja aika loppuu kerran,
silloinkin horjumatta jää
tuo pyhä sana Herran.

3.
Polvesta polveen matkallaan
se samaa voimaa kantaa.
Ei raukene se milloinkaan,
vaan aina rauhaa antaa.
Ei siitä mitään katoa
muun kaiken hajotessa.
On sanan alku, perusta
Luojassa ikuisessa.

4.
Ah sana kallis, iäinen,
hyljätty monta kertaa!
Ei mikään tieto maallinen
voi sille vetää vertaa.
Lujempaa turvaa meille ken
voi tuoda mistään muusta
kuin armon sana ikuinen!
Se lähti Herran suusta.

5.
Jos Herran sanaan turvasit
muun turvan pettäessä,
jos sanan suojaan pakenit
maailman myrskytessä,
niin löysit paikan siunatun,
saa sydän siellä rauhaa,
sataman löysit suojatun,
ei siellä myrskyt pauhaa.

6.
Kuin vesilintu lahdella
käy alle veden pinnan
ja huuhdottuaan sulkansa
taas nostaa puhtaan rinnan,
niin puhdistuu myös henkemme
sanassa kirkkahassa
ja liikkuvansa tuntee se
olossaan oikeassa.

7.

Siis kiitos, armon Jumala,
nyt lakkaamatta aivan,
kun sinä meille sanassa
osoitat tietä taivaan.
Ken nyt on köyhä, rikas ken
sanasi saatuansa!
Sen kalliin aarteen jokainen
saa pitää omanansa.