MITÄ TAPAHTUI IHMISKUNNAN HISTORIAN VAARALLISIMPANA PÄIVÄNÄ TASAN 61 VUOTTA SITTEN?

Määritelmä "Ihmiskunnan historian vaarallisimmasta päivä" 27.10.1962 sattui silmiini Helsingin sanomista puolitoista vuotta sitten. Sattuneesta syystä muistin aika tarkkaan, mitä silloin tapahtui omassa elämässäni, mutta en muistanut, mitä tapahtui ihmiskunnan historiassa. Miksi päivälle oli jälkeenpäin annettu sellainen määrittely?

Helsingin Sanomat 5.3.2022: "Neuvostoliiton johtajalla Nikita Hrustsovilla oli nyt ydinaseita, joilla yltäisi Yhdysvaltain suurkaupunkeihin. Hermopaineita ei vähentänyt se, että Yhdysvalloilla oli valmiina Turkissa omat ohjuksensa, ja ne lentäisivät Neuvostoliiton keskeisiin asutuskeskuksiin minuuteissa."

Aika moni muistaa, missä oli silloin, kun kuuli että Kennedyä oli ammuttu. Harva muistaa, missä oli itse vuoden vaarallisimpana päivänä, koska mehän emme tienneet, miten vaarallinen se päivä oli.

Syksyn 1962 historiasta ja Kuuban kriisistä on tubettaja Petteri Mikkonen tehnyt hienon runsaan varttitunnin kestävän kansantajuisen videon.

KATSO>>>

Jälkeenpäin on selvinnyt, että sinä päivänä Kuuban kriisin johdosta Neuvostoliiton ydinkärjillä varustettu sukellusvene oli valmiina laukaisemaan ydintorpedon kohti USA:n laivastoa. Sukellusveneessä oli kolme upseeria ja säännön mukaan heillä oli oikeus päättää ydinaseen käytöstä ilma Moskovan lupaa, mutta vain jos kaikki kolme olivat samaa mieltä. Ammuksen laukaiseminen olisi tarkoittanut kolmatta maailmansotaa, joka olisi ollut ydinsota, jonka johdosta maapallosta olisi tullut asumiskelvoton. Upseereista kaksi halusi laukaista ja kolmas ei. Kiitos Vasili Arkhipov (kuva), että pysyit kannassasi!

PELKÄSIN SOTAA

Olin syntynyt sodan aikana ja minulla oli jo pienestä pitäen ollut käsitys, että sota tulee vääjäämättömästi aika ajoin. Pelkäsin sitä. 

Ensimmäisen kerran pelkäsin maailmansotaa heinäkuussa 1958. Olin rippikoululeirillä. Minä kuuluin Töölössä jengiin, jonka muut jäsenet menivät ajan tavan mukaan Töölön seurakunnan iltarippikouluun. Äitini oli uskonnonlehtori ja huolissaan ateismistani ja halusi irrottaa minut jengistäni. Tosin eivät ne muut olleet ateisteja, olin jengissä ainoa, joka ei lukenut iltarukousta. 

Matkustin yksin Punkaharjulle junalla kesällä 58. Kun astuin majoitustupaan, siellä keskusteltiin aiheesta "Onko tanssi syntiä?" Minua nauratti mielestäni banaali aihe ja ilmoitin: "Oli tai ei, ei se ole ainoa synti, mitä mä harrastan." Sain osakseni närkästyneitä katseita. Omassa kämpässä oli kaksi muuta tyttöä Helsingistä, muut seitsemän eri puolelta Suomea. Leiri kesti kaksi viikkoa ja joku kertoi, että ensimmäisenä viikkona kaikki lauleskelee iskelmiä ja toisella viikolla virsiä. Niin tosiaan kävi. Virret alkoivat vähitellen soida päässäni. 

Maailman tilanne oli epävakaa, mutta ei sitä rippileirikuplassa ajateltu, Tiesimme toki, että kaukana Libanonissa oli sisällissota. Muistin senkin, että Neuvostoliitto oli ilmoittanut, että jos USA nousee maihin Libanonissa, se tarkoittaa kolmannen maailmansodan alkamista. Leirikupla puhkesi ja todellisuus iski lujaa, kun leirin loppupuolella saimme kuulla, että USA oli noussut maihin Libanonissa ja Irakin nuori 17-vuotias kuningas Feisal oli murhattu. 

Meitä oli 50 tyttöä, kaukana kodeistamme, ilman kännyköitä, huoli ja pelko kasvoivat. Leirin johtaja kiersi illalla kaikki tuvat ja luki psalmin 91. Se psalmi kolahti minuun. Hämmästyin sitä, miten pelko häipyi ja ihmeellinen rauha tuli tilalle. Uskoin, että Jumala on sittenkin olemassa.

Leirin jälkeen pelko kuitenkin alkoi uudestaan ja kieltäydyin kuuntelemasta uutisia. Kun muu perhe kuunteli niitä, minä istuin kädet korvilla.

Seuraavan kerran pelkäsin sotaa syksyllä 1961. Silloin ei puhuttu maailmansodasta, vaan pelättiin, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Sieltä oli tullut Suomeen nootti. Aikuiset muistelivat, että ennen Talvisotaa oli myös tullut nootti. Tilanne raukeni aika pian ja pelko hellitti.

ELÄMÄNI AVAINKOKEMUS

Syksyllä 1962 maailmantilanne oli kireä ja jonkin verran se mietitytti ja pelottikin, mutta ei niin paljon kuin kahdella edellisellä kerralla. Aloin opiskelun yliopistossa ja oli paljon mielenkiintoista mietittävää ja tavoiteltavaa.

Psykologiassa puhutaan elämän avainkokemuksista, joita ihmisellä on keskimäärin viisi elämänsä aikana. Ne ovat kokemuksia, jotka muuttavat elämän suuntaa. Yksi minun avainkokemuksista tapahtui juuri 27.10.1962. 

Olin osapäivätöissä musiikkikauppa Levy-Sol-La:ssa ja lauantaisin olin aina töissä. Kauppa suljettiin kahdelta ja sen jälkeen luuttusin kontaten mustavalkoruudullisen lattian. Menin kotiin ja kylpyyn ja aloin valmistautua iltaan. Valitsin puseroksi vaaleanpunaisen angorapuseron, joka oli ollut jo yli vuoden komerossa käyttämättömänä. Söin perheen kanssa päivällistä ja sen jälkeen aloin meikata. Isä oli ilmoittanut, että niin kauan kun olen kotona, sinisten luomien kanssa ei tulla päivällispöytään.

Olimme menneet tyttöporukalla lauantaisin yleisimmin Polille Lönnrotinkadulle ylioppilastansseihin, koska siellä oli suurin todennäköisyys tutustua teekkareihin, joiden joukosta minäkin toivoin löytäväni poikaystävän. 27.10.1962 siellä olisi ollut erilaiset tanssit. Seuraavana sunnuntaina alkoi neljä kertaa kestävä pareille tarkoitettu vanhojen tanssien kurssi. Sinne teekkaripojat viime tipassa yrittivät löytää paria itselleen. Siihen aikaan kouluissa oli vanhojen päivä, mutta ei nykymuotoisia vanhojen tansseja. Jumppatunneilla oli tytöille opetettu tansseja, mutta ei pojille.

Olin kuullut tutuilta, että sinä lauantaina olisi naisten markkinat. Minua ei ajatus avoimesti tyrkyllä olemisesta erityistilanteessa viehättänyt. Päätin mennä yksin Hämikselle eli Hämäläisosakunnan järjestämiin tansseihin. Vähän erikoinen päätös ratkaisi, että tutustuin tulevaan aviomieheeni.

Olin jo kesällä käynyt joka viikko vanhalla ylioppilastalolla tansseissa ja hallitsin vanhat tanssit ja yleensä sain ne tanssiakin. Hämiksellä kukaan ei hakenut minua "vanhoihin" ja minua harmitti. "Vanhoissa" tanssittiin monia eri tansseja saman parin kanssa. Jos niitä ei saanut tanssia, joutui odottelemaan melkein puoli tuntia ennen kuin oli mahdollista päästä taas lattialle. Kiipesin pettyneenä parvelle ja tuijotin kateellisena tanssijoita.

Onneksi kukaan Hämiksellä ei hakenut minua "vanhoihin", sillä alhaalla salissa oli teekkaripoika, joka huomasi minut istumassa ja luuli, että en osaa tanssia vanhoja ja siksi olin siellä parvella. Hän alkoi hakea minua moneen kertaan ja sitten kysyi tulisinko hänen parikseen seuraavana päivänä alkaville tanssikurssille. Ilomielin vastasin kyllä. Hän oli jo opiskelujen loppuvaiheessa, mutta ei ollut aikaisemmin juurikaan käynyt osakuntatansseissa, mutta nyt oli päättänyt, että asiantilaan tulisi muutos.

SATTUMAA VAI JOHDATUSTA

Kysymys sattumasta ja johdatuksesta tulee usein mieleen, kun elämänsä avainkokemuksia pohdiskelee. Samoin pohdiskeltaessa kansamme ja maapallon kohtaloita. Ajattelen, että Jumalan johdatuksessa tapahtui päätöksenteko neuvostoliittolaisessa sukellusveneessä ja omassa elämässäni. Olen uskossani niin lapsenomainen, että ajattelen Jumalan johdattaneen 27.10.1962 sekä kansojen kohtaloita että minun elämääni.

Nyt eletään vaihetta, jolloin huonot uutiset tunkevat kotiimme tehokkaammin kuin radiosta aikoinaan. Olen lopettanut uutisten ja A-studion seuraamisen. Seuraan maailmanmenoa vain lehdistä, jolloin on helpompi ohittaa nopealla vilkaisulla hankalia tunteita aiheuttavat otsikot. Täytyy myöntää, että sanomalehtikuva Putinista ja ydinasenappisalkusta(?) Kiinassa pysäytti. Kauhuskenaario lisäksi on se, että epävakaasta Trumpista tulisi presidentti ja USA:n salkku olisi hänen hallussaan. Pohdituttaa sekin, että mitä salkkuja mahtaa olla Lähi-Idässä. Mummina minua hirvitti, kun tyttärenpoika oli syyskuussa viikon kertausharjoituksissa.

"Ihmiset aloittavat sodat ja ihmiset myös voivat ne lopettaa". Sitä me odotamme ja sen tulemista rukoilemme. Seurasin aikoinaan tiiviisti Martti Ahtisaaren rauhantoimia Namibiassa, josta paenneen Shameinan perheen tunsin ja myöhemmin tapasin matkalla itsenäisessä Namibiassa kaksi tyttäristä. Kun olin aikaisemmin tavannut Erastus Shameinan Forssassa, hän kertoi uskovansa itsenäiseen Namibiaan, olin itse epäilevä, vaikka sitä jatkuvasti rukoilin.  Seurasin Ahtisaaren toimia Kosovossa myös tarkasti, koska olin toiminut vuoden Forssassa pakolaissihteerinä silloin, kun Kosovon albaanit sijoitettiin tänne. Näin sen valtavan vihan, mikä pakolaisilla oli Serbiaa ja serbialaisia kohtaan. Afrikassa oli piispa Desmond Tutu, jonka johdolla pyrittiin molemminpuoliseen anteeksiantoon. Balkanilla ei hänenlaistaan rauhanrakentajaa ole eikä myöskään Lähi-Idässä. Mutta onneksi meillä on kuitenkin Jumala taivaassa, jonka käsissä on kohtalomme. Pankaamme häneen toivomme.

Virsikirjassa on paljon turva-virsiä, joita voi käyttää voimalauluina:

499 "Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen", 397 "Kun on turva Jumalassa", 971 "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie", 338 "Päivä vain ja hetki kerrallansa"

Virressä 477 sanotaan:

Ja vaikka vaara piirittää ja myrskysää,