MONENLAISIA VAPPUJA JA TUNTEITA

Vanhana ihminen kelaa menneitä. Sen vapun muistan kun ...Sen vapun muistan kun ... Sen vapun muistan kun... jne - Mikä monenkirjava kavalkadi muistojen vappuja! Ja sitten ei ole varma, liittyikö joku vappuun vai ei. Tapahtuiko joku asia vappuna vai muulloin. 

Vappu on varsin tunnepitoinen juhla. Kun aloin muistella yli 70 vappua, joista minulla on muistoja, niin löytyipä menneisyydestä melkoinen arsenaali tunteita, jotka olivat pulpahtaneet esiin nimenomaan vapun takia. - Suuria tunteita tai ainakin erilaisia tunteita, ja jokaiseen liittyy tarina.

alemmuus, epätoivo, halveksunta, hartaus, huoli, hämmästys, häpeä, ihailu, ihastus, ikävä, Ilo, inho, innostuneisuus, kaipaus, kateus, katkeruus, katumus, myötäilo, myötätunto, onnellisuus, pelko, pettymys, pitkästyminen, rauha, rakkaus, riehakkuus, riemullisuus, surullisuus, suuttumus, syyllisyys, sääli, toiveikkuus, tyyneys, ulkopuolisuus, vahingonilo, yksinäisyys, ylemmyys, ylpeys

Tunteita on melkoinen joukko ja mukana on vain sellaisia, jotka pystyin liittämään nimenomaan vappuun. Esimerkiksi: Syyllisyys > tunsin syyllisyyttä, kun en eräänä ruuhkavuonna jaksanut tehdä kotisimaa. Myöhemmin paaduin siinäkin suhteessa, ostin helpottuneena valmista simaa ja tiputin pulloon muutaman rusinan, eikä valituksia tullut. Myötätunto> kun pikkusisaren ilmapallo lähti karkuun - ja mitään ei ollut tehtävissä.

Vapun joihinkin hankaliin tunteisiin on liittynyt sään ongelmallisuus. Joskus lapsena muistan pettyneeni, kun aamulla satoi räntää. Muistan että kuuntelimme perheenä vappuaamun lähetystä radiosta (se saattoi olla Tarvan aamukahvilähetys) ja siellä kerrottiin että Aleksanterinkadulla ylioppilaat pitivät hiihtokilpailua ja selostaja selosti kuin aidoissa kilpailuissa. Voittajaa en muista. Joskus kaunis ilmakin voi aiheuttaa hankalia tunteita. Pari vuosikymmentä sitten olin mökillä ja ilma oli kaunis ja lämmin kuin keskikesällä. Olinko onnellinen? En ollut, aloin potea ilmastoahdistusta. Ensimmäisen ylioppilasvapun sateisuus harmitti, vaikka muuten tunteet olivat korkealla.

ENSIMMÄINEN YLIOPPILASVAPPU 1963

Vappuheila oli hankittu jo opiskeluvuoden syksyllä ja ensimmäinen vappu meni teekkarin tyttöystävänä pitkän kaavan mukaan. Poikaystävä (tuleva mieheni) oli käynyt ennen vappua korkeakoulun laboratoriossa täyttämässä korkeakoulun kaasulla kaksi isoa teekkaripalloa. Taisivat olla Helsingin suurimmat, mutta harmikseni sadesää vähensi päiväkävelijöitä eikä juuri kukaan tuttu tullut kadulla vastaan.

Vappua edelsi myös Äpy-lehden ostaminen. En ole varma, mikä oli juuri sinä vappuna Äpy-lehden mainos, mutta niihin vuosiin sijoittui seuraava ostokehotus:

"Ellet osta äpylaukun

Olet ihan paukun paukun"

Vappuaaton osakuntatanssit olivat vanhalla Polilla Lönnrotin kadulla ja sieltä käveltiin kahdeksitoista Mantalle, jossa lakit laitettiin päähän. Tungos oli valtava. Juhlapaikalle palattiin lakitettuina. Kotiin ehdin nukkumaan muutamaksi aamuyön tunniksi. Aamulla oli vuorossa kokoontuminen Ullanlinnan kalliolla. Vettä satoi kaatamalla.

Alussa olevassa Helsingin Sanomien kuvassa on juhlapuheen pitäjä. En muista puheesta mitään muuta kuin yhden lauseen: "Lissyn, lässyn lätäkössä, tahtoisin minä tanssia." Enkä ole varma muistanko sitäkään oikein. Vapun jälkeen oli kiire viedä valokuvat kehitettäväksi ja seurasi monen päivän odotus ennen kuin ne olivat valmiita.

TYÖLÄISKAUPUNGIN VAPPU

Muutin Forssaan kuukautta ennen vappua vuonna 1971. Minulle ei tullut Forssan lehteä, enkä tiennyt paikkakunnan tapahtumista mitään. Sen verran olin tutkaillut ilmapiiriä, että päätin jättää ylioppilaslakin käytön vapustani pois. Ensimmäisenä vappuna ihmettelin, kun kaupunki oli tyhjä ja autio, mitä nyt yksi paleleva ilmapallokauppias seisoi linja-autoaseman nurkalla. Myöhemmin selvisi, että olin itse ollut väärään aikaan väärässä paikassa. Seuraavana vuonna osasin jo asemoida itseni ja tyttäreni kadun reunalle, jossa valtava väkimäärä seurasi, kun valtava väkimäärä marssi torvisoiton tahdissa liput liehuen. Osa katsojista siirtyi torille kuuntelemaan puhetta, osa meni koteihinsa. Vapun jälkeisenä päivänä sitten ruodittiin kulkuetta työpaikoilla, kuka kulki kenenkin kanssa ja kuka näytti miltäkin kulkueessa, ja kuka oli yllätys ja kuka puuttui.

VAPPURIEHAA RUOTSISSA

Olin 2000-luvulla kaksi viikkoa opettajavaihdossa Södertäljen hoivalukiossa. Olin seurannut silmät pyöreinä ruotsalaista koulujärjestelmää ja toivonut, ettei samanlaista tulisi Suomeen. Lukioon pääsi, vaikka ei osannut kunnolla lukea, koska kaikki pääsivät peruskoulun jälkeen lukioon. Sitten he saivat tukiopetusta pysyäkseen jotenkuten kärryillä. Mutta pelkoa siitä, että olematon lukutaito olisi vaikeuttanut ylioppilaaksi pääsyä, ei ollut. Kaikki pääsivät kolmen vuoden lukion jälkeen ylioppilaaksi ilman mitään ylioppilaskirjoituksia.

Vappuaattona iltapäivällä oli koulussa riehakkaat juhlat, joissa osalla oppilaista oli selvästi promilleja veressään. Juhlan aiheena oli ylioppilaslakkien jakaminen kolmasluokkalaisille. Oppilaat olivat ostaneet hyvissä ajoin lakkinsa ja nyt ne jaettiin väliaikaista vappukäyttöä varten. Ihmettelin sitä, että "melkein ylioppilaat" kulkivat Ruotsissa vapun ylioppilaslakki päässä. Se tulkintani mukaan johtui siitä, ettei Ruotsissa koskaan haluttu aiheuttaa pahaa mieltä nuorisolle, jos se vain jotenkin oli vältettävissä.

Vapun jälkeen lakit piti palauttaa koululle, mutta aina joku oli turmellut lakkinsa ja palautus viivästyi ja joskus joku oli sen ennättänyt hävittääkin, mutta kaupasta sai uuden ennen varsinaisia päättäjäisiä ja ylioppilaaksi julistamista.

Koulun vappuaaton juhla simoineen ja munkkeineen jäi ainoaksi riehaksi minulle. Vapunpäivänä aloitin kirjalliset työni aamulla kello neljä ja jatkoin iltakahdeksaan. Kirjoitin Diakona-ammattikorkeakoulun julkaisemaa kirjaa lastensuojelun alaan kuuluvasta projektista, jossa olin ollut mukana tutkijana. Deadline painoi päälle. Ja kun muut potivat vapun jälkeen vappukrapulaa, saatoin itse klikata koulun koneelta valmiin käsikirjoituksen kustantajan koneelle.

Olin kokenut myös vappuna tietokirjailijan flow-kokemuksen: Yhtäkkiä teksti alkoi juosta ja ulkopuolinen maailma menetti merkityksensä. Vapun jälkeen oli Järvenpään seurakuntaopistolla projektin päättäjäiset. Siellä oli mukana psykodraamaryhmä, joka toteutti kirjoittamisprosessini ja siihen liittyvän tunteiden vuoristoradan draamallisen käsittelyn. Psykodraamassa kohdehenkilö saa valita ryhmästä tyypin, joka esittää häntä itseään ja sitten hän kertoo tapahtumista pääpiirteittäin ryhmälle. Koin draaman seuraamisen erittäin terapeuttisena tietokirjailijan prosessin jälkihoitona. Draama huipentui vapun flow-kokemuksen kuvaukseen. Siinä koko psykodraamaryhmä kantoi kohotetuin käsin vaakasuorassa olevaa "minua". Se vappumuisto tuli talletettua sieluuni.

MONENLAISIA SEURAKUNNALLISIA TAPAHTUMIA

Ulkopuolisena valistajana

Seitsemänkymmenluvun alussa minuun otti seurakunnasta yhteyttä eräs pappi vapputapahtuman merkeissä. Siellä haluttiin psykologista asiantuntemusta koko perheen tapahtumaan. Eri puolella seurakuntataloa ja myös sen jumppasalissa oli puuhapisteitä lapsille ja psykologista kasvatusvalistusta vanhemmille. Kirjoittelin valistukset lorumuotoon ja piirtelin pupun kuvia. Vanhemmat saivat laput mukaansa kotiin tietoevääksi. Loput laput ovat jo kadonneet, mutta ideaa ja osaa loruista käytin myöhemmin varhaiskasvatuksen esiopetusta käsittelevässä kirjassani:

Kuka on tehnyt maailman tään?

Mikä saa ihmiset elämään?

Kun kysymys on tieteessä avoin,

ihmiset uskovat eri tavoin.

Minä uskoin silloin eri tavoin. Eikä niissä lapuissa sen takia ollut mitään ohjeita lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta, eikä niitä ohjeita pappikaan jakanut. Tapahtuma oli yhteistyötä tilanneen papin mielestä menestys. Itsekin olin tyytyväinen mahdollisuuteen valistaa vanhempia. Vuosia myöhemmin toinen pappi totesi, että häntä oli surettanut, kun satamäärin ihmisiä kiersi seurakuntataloa, eikä missään tuotu sanallakaan Jeesusta esiin.

ERILAINEN VAPPU

Tämä vappu 2022 on poikkeuksellinen, koska viikonpäivä on sunnuntai ja siksi kirkossa on messu. Eikä siinä kaikki: 1.5. on seurakunnan satavuotisjuhla ja tarjolla on monenlaista ohjelmaa. Minulla on yli viidenkymmenen vuoden kokemus seurakunnastamme. Olen melkoinen kokemusasiantuntija, mitä tulee seurakunnan valo- ja varjopuoliin. 

Tyttäreni oli perhepäivähoidossa ja hoitaja vei lapsia kaksi kertaa viikossa seurakunnan päiväkerhoon. Suhtauduin asiaan negatiivisesti, mutta en voinut sitä kieltääkään. Uskoin Jumalan olemassaoloon, mutta en "niin kuin kirkko opettaa". En ollut opettanut lapselleni edes iltarukousta. Ensimmäinen kerhopäivä toikin mukanaan pulman. Neljävuotias kysyi kotona, mitä rukoileminen tarkoittaa. Huokasin harmista.

Olin mielenterveystoimiston psykologi ja tein seurakunnan kanssa virkani puolesta yhteistyötä. Kävin puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja rippikoululeireillä. Puhuin puhtaasti vain psykologiaa. Yhteyksissä seurakunnan työntekijöiden kanssa en koskaan kuullut kenenkään puhuvan uskoontulosta tai todistavan Jeesuksesta. Siksi en uskoon tuloni jälkeen etsiytynyt seurakuntaamme. Ajattelin että kun myöhemmin elämäntilanteeni muuttuisi, voin liittyä johonkin kauempana olevaan kristilliseen yhteisöön.

Olin tullut kotona yksin ollessa uskoon ja ollut kaksi vuotta uskoni kanssa median ja kirjojen varassa, ennen kuin tapasin työkuvioissa ihmisen, joka kertoi tulleensa uskoon ja jonka kanssa koin Hengen yhteyttä. Hänen kanssaan menin Tampereella Tuomiokirkon jumalanpalvelukseen ja ehtoollispöytään ensimmäisen kerran konfirmaationi jälkeen.

Oman paikkakunnan kirkon kynnys oli korkea, vaikka olin ollut jo kaksi vuottaa uskossa. Näyttäytyminen oman seurakunnan hengellisessä tilaisuudessa olisi ollut eräänlainen julkinen tunnustautuminen. Siihen en ollut valmis. Olin pelännyt maineeni menettämistä. Sitten muutaman kuukauden päästä uskaltauduin kirkkoon jumalanpalvelukseen. - Sinne viimeiseen penkkiin. Askeleet ehtoollispöytään olivat raskaat, mutta pakottauduin menemään. Takaisin paikalleni leijuin ilmassa (kai). Sen kokemuksen jälkeen maalasin taulun tietämättä mitään teologiasta, jonka mukaan ehtoollispöydän puolikaari täydentyy näkymättömällä perille päässeiden pyhien joukolla. Seurakunnan ehtoollispöytä sitoi minut seurakuntaan ja rakastan luterilaista jumalanpalvelusta ja sen liturgiaa kokonaisuudessaan.

Seurakunta on yhteisö, joka hoitaa uskoa, mutta jossa jokainen voi löytää vapaaehtoistyössä itselleen uusia tuttavia ja sopivaa tekemistä. Sielunhoitajan ja esirukoilijan tulisi uskoa Jeesukseen, mutta on paljon tehtäviä, joissa ei uskon laatua kysellä eikä sitä tarvita. On hienoa nähdä joulujuhlissamme koko kirjava vapaaehtoistyöntekijäyhteisömme, jossa jokainen on paikallaan tärkeä.

Yli viiteenkymmeneen yhteiseen vuoteen seurakunnan kanssa sisältyy monenlaista kuten  herätyksen "ruuhkavuodet" 70-80 -luvuilla. Kahden viikon välein oli kirkossa Sanan ja rukouksen illat. Herätystä johtanut pappi kysyi, ketkä ovat tulleet uskoon edellisen kahden viikon aikana. Ja aina nousi käsiä. Sain palvella alttarilla esirukoiltavia ja väkeä parveili jonoksi asti. Kotonani kokoontui kolme eri piiriä: Raamattupiiri, rukouspiiri ja entisten alkoholistinaisten piiri. Aloitimme palvelevan puhelimen tapaisen esirukouspuhelimen. Annoimme puhelinnumeromme puhelinluetteloon seurakunnan numeroiden joukkoon ja tekstin mukaan meille sai soittaa mihin aikaan tahansa vuorokaudesta ja kyllä meille soitettiin. Sitten oli vielä sielunhoidossa kotonani käyvät seurakuntalaiset ja uskoa etsivät tuttavat. Sunnuntaisin käytiin kirkossa ja keskiviikkoisin oli kirkossa kirkkoherran pitämä raamattutunti ja 50-60 kuulijaa istui kirkon etuosassa keskiviikkoisin klo 17.00 - 18.00.

Seurakunnan vanha diakonissa sanoi, että kun kirkossa ei tapahdu mitään, paholainen nukkuu kirkon harjalla, mutta kun kirkossa alkaa tapahtua se herää, pujahtaa sisään kirkkoon ja alkaa toimia. Paholaisen yksi nimi on "Diapolos" eli erilleenheittäjä. Senkin sain kokea seurakunnassamme. Sanotaan että herätyksen suurin vastustaja on aikaisempi herätys. Totta se oli meidänkin seurakunnassa. Aikaisempi herätysliike vastusti meitä vääräoppisina. Pahempaa oli että uusi herätys jakautui, ja sen johdossa ollut pappi lähti pois ev.lut kirkosta ja vei mukanaan osan laumasta. Koin, että Jumala oli hajottanut ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään (Luuk. 1.51). Mehän olimme olleet ylpeitä herätyksestämme. Koin surun hajaannuksesta ihan fyysisenä kipuna. Tuntui myös hirveältä, kun erittäin läheinen uskonsisar, jonka olin aikoinaan johdattanut uskoon, meni erääseen harhaoppiseen kulttiin mukaan ja lakkasi tervehtimästä kadulla.

Nyt on ollut seurakunnassa minun näkökulmastani katsottuna rauhallisia vuosikymmeniä. Sisäiset raja-aidat ovat madaltuneet. Samanmielisiä löytyy riittävästi ja erimielisiä kunnioitetaan. Paikkakunnan muiden seurakuntien kanssa tehdään yhteistyötä ja koetaan Hengen yhteyttä. 70-luvun herätyksen aikana oli ruotsalaisen papin kynästä lähtenyt laulu "Liekkejä on monta". Sitä me lauloimme silloin seurakunnassa ja se tuli myöhemmin virsikirjaankin (454). Se kuvaa hyvin seesteistä yhteiseloa seurakunnassamme.

https://www.youtube.com/watch?v=8ydYHJSlPZU

Silloin herätyksen aikana syntyi paljon uutta musiikkia ja ylistyslauluja laulettiin kirkossa milloin taputtaen, milloin kädet koholla. Eräs niistä oli forssalaislähtöisen Israelissa asuneen Anja Suomelan laulu:

1.

Lähde Jumalan pulppuaapi,

virta Herran täynnä on.

Kuivan erämaan saa se kukkimaan,

minne saapuu matkallaan.

2.

Luota Jumalan virta saapuu,

temppelistä Karitsan.

Kaksoisvirran vuo pelastuksen tuo,

sinut kantaa laineillaan.

3.

Armo taivahan laskeutuupi,

rauhas niinkuin virta on.

Tule, riennä luo, armovettä juo,

janos saa se sammumaan.

4.

Katso Karitsaan, ristin Herraan,

uskon alkuun, täyttäjään,

sua myrskyt lyö, pelota ei yö,

haahtes rannan saavuttaa.

https://www.youtube.com/watch?v=k5gZepIiDuo