Syntymäpäivä on muisteluiden aikaa ja muistelemista olen harrastanut viime viikolla enemmänkin, kun olen järjestellyt isän valokuvien negatiiveja ja löytänyt ihan uusia otoksia. Osa on ollut niin huonokuntoisia, että niitä ei ole aikoinaan kehitetty, mutta kuvankäsittelyohjelmalla niistä sai kelvollisia herättämään muistoja (Seuraava kuva).

Koti, johon synnyin oli sama, josta muutin pois mentyäni naimisiin 22-vuotiaana. Se sijaitsi Töölössä, jota nykyään sanotaan Taka-Töölöksi. Isä oli Virkamiesliitossa tiedottajana ja äiti oli kotona, kunnes meni uskonnonopettajan työhönsä, kun olin viisivuotias.

Koti oli iso ja meidän perhe oli oikein tyytyväinen siihen. Talon omisti Salama - vakuutusyhtiö. Vakuutusyhtiö oli perustettu poliittisin perustein ja isä kuului käsittääkseni sen isännistöön. Sillä perusteella hän oli saanut kolmihenkiselle perheelleen viiden huoneen asunnon. Tarkoituksena oli, että Helsinkiin opiskelemaan tuleva enoni olisi tullut meille asumaan, mutta niin ei käynyt. Eno joutui sotaan ja kun sota oli päättynyt, perheemme oli nelihenkinen ja kotiapulainen oli viides asukas. 

Talomme ja naapuritalon välissä oli pieni pihamme.

Perheemme oli vaarassa menettää kodin jo ennen muuttoa. Isälle soitettiin Salaman johdosta ja kerrottiin, että presidentti Relanderin leski haluaa juuri sen asunnon itselleen. Isä oli todennut, että presidentin leski saa muualtakin ihan hyvän asunnon, mutta meidän perhe ei saa, ja hän piti kiinni varauksestaan. Signe Relander muutti sitten naapuritaloon, joka oli myös Salaman omistuksessa.

Talossa kaikki tunsivat toisensa, olivathan he istuneet öitä yhdessä pommisuojassa, joka sijaitsi jyrkkien rappusten päässä kellarikerroksessa. Kerran äiti huomasi, että veljeni oli hävinnyt pommisuojasta. Joku lähti katsomaan pihalle ja siellähän veli seisoi pimeässä naapurin Marjatan kanssa. He olivat halunneet nähdä lentokoneita.

Asukkaat vaihtuivat harvoin. Monikulttuurisuutta edustivat juutalainen vaatekauppias Radzevits (tai jotain sinnepäin) vaimoineen ja eräs yksinhuoltajaäiti lapsineen, he olivat tataareita. Tataarit muodostivat siihen aikaan ainoan muslimiyhteisön Suomessa. He eivät erottuneet väestöstä, koska he pukeutuivat samoin kuin me muut suomalaiset ja puhuivat sujuvaa suomea.

Olen syntynyt sunnuntaina 23.5.1943 Mehiläisen sairaalassa. Isä oli silloin Aunuksessa ja oli toimittanut äidille sairaalaan suuremman ruusukimpun kuin silloin, kun he olivat menneet kihloihin. 

Pian lähdimme eneneviä pommituksia pakoon eli evakkoon Tammelaan Aili Mustakallion luo Mustialan sianhoitokoululle, jossa vietimme koko kesän (Kuva yllä). Äiti kertoi, että kun hän leperteli minulle, niin lapseton agronomi sitä seuratessaan totesi, että niin se on, että porsaisiinkin kiintyy, kun niitä joutuu hoitamaan.

Minut kastoi rovasti Erkki Niinivaara helluntaina, isä ei päässyt ristiäisiin. Veljeni oli jo 4-vuotias ja uutta vauva oli odotettu hartaasti. Kun noin kymmenenvuotiaana sanoin äidille, että eikö ollut hienoa, että olin tyttö, kun heillä oli jo poika. Äiti totesi siihen, että oli toivonut poikaa veljelleni leikkikaveriksi. Silloin musteni maailmani. Kun eräs sukulaistäti myöhemmin muistutti, että isälle tyttö oli ollut tervetulleempi, äiti vaihtoi heti puheenaihetta. Äiti halusi kasvattaa minusta vaatimatonta. Isä kehui ja oli ylpeä suorituksistani.

Isä on päässyt kesällä -44 lomalle ja tutustuimme toisiimme. Alla oleva kuva on otettu Sibeliuspuistossa jouluna 1944. Minulla on päällä äidin ompelema asu, joka oli tehty isän vanhasta puvusta. Jalassa minulla on tallukkaat, jotka äiti myös oli tehnyt itse.

Sodasta en sinänsä muista mitään, mutta muistan pimennysverhot. Tiedän, että niitä oli kaikissa ikkunoissa, mutta muistan vain ruokasalin erkkerin ikkunoiden mustat rullaverhot. Ehkä oli sota, tai ehkä ne olivat jääneet sodan jälkeen ikkunaan. Ikkunastamme näkyi vastapäisen talon katolla oleva hälytyssireeni ja se herätti vähän pelkoa, vaikka en muista sen huutoa. Myöhemmin sireenejä alettiin koehuudattaa kerran kuussa ja aina se tuntui pahalta. Sota oli koko lapsuuteni ajan läsnä ihmisten puheissa ja uuden sodan syttymistä pelättiin ja "Ryssää".

Rapuissa kulki monenlaisia ovikellonsoittajia. Aika usein oli veitsenteroittajia, jotka kyselivät rouvien tylsiä veitsiä. Joskus he tosiaan teroittivat veitsiä, joskus he vain toivat jonkun ajan kuluttua veitset takaisin ihan yhtä tylsinä. Sitten olivat kerjäläiset, joille äiti antoi aina rahaa, vaikka nuhtelikin heitä, jos he haisivat viinalle. Kerran yksi kerjääjä totesi: "Luuleekos rouva, että tätä viitsisi selvin päin tehdä". Sitten äiti lakkasi nuhtelemasta, vaikka muisti kuitenkin sanoa, että raha on tarkoitettu sitten ruokaan eikä viinaan. Äidillä oli yksi asunnoton vakikundi, joka kerran ilmoitti hyvän uutisen, että hänen elämässään on nyt käynyt niin onnellisesti, että hän pääsee koko talveksi vankilaan, jossa on lämmintä ja ruokaa, ja rouvan ei pidä ihmetellä, kun hän ei käy pitkään aikaan.

Kerran kun äiti oli ompelemassa kiireellä minulle mekkoa jotain juhlaa varten, ja ompelukone meni rikki. Kun hän siinä kauhisteli tilannetta, ovikello soi, ja siellä oli mies, joka sanoi huoltavansa Singerin koneita ja kysyi olisko rouvalla sellaista. No rouvalla oli ja mies osasi korjatakin koneen. Se oli äidin mielestä Jumalan johdatusta ja minäkin olin samaa mieltä ja kiitollinen, että sain mekon ajoissa.

Joskus pihalle ilmestyi pihalaulaja. He olivat miehiä ja lauloivat jotain kaunista. Heille heitettiin ikkunoista kolikoita.

RAJOJA JA RAJOJEN RIKKOMISIA

Talossa oli kaksi rappua ja isommat asunnot sijaitsivat A-rapussa. Meidän rapun lapset olivat paremmin kasvatettuja kuin B-rapun lapset. Se tuli kaikille selväksi, kun talkkarin "muija" oli laatinut säännön, että B-rapun lapset eivät saa tulla A-rappuun hakemaan lapsia ulos, mutta A-rapun lapset saivat mennä B-rappuun. B-rapussakin asui fiksuja lapsia. Aatos oli hillitty ja hallittu, ja hänestä tuli myöhemmin professori ja ylioppilaslautakunnan puheenjohtaja. Perttikin käyttäytyi aina hyvin ja hänestä tuli arvostettu lääkäri.

Talkkarin muija vahti ikkunastaan, että pihalla ei astuttu pienelle ruohon pläntille eikä tehty muutakaan sopimatonta. Kerran hän järjesti kutsut kaikille talon lapsille. Meitä oli noin kaksikymmentä ja pikkuruinen asunto, jossa oli keittiö ja huone oli tupaten täynnä. 

B-rapussa asui Hannes Häyrisen perhe ja sen poika Jukka oli ensimmäinen ihastukseni. Ystävyydestä seurasi kuitenkin yksi lapsuuden kurjimmista muistoista. Pihalta oli ehdottomasti kielletty lähtemästä minnekään, mutta suostuin nelivuotiaana Jukan ehdotukseen lähetä läheiselle tontille, jossa isommat lapset pelasivat neljää maalia. Sillä paikalla sijaitsee nykyään Kansaneläkelaitoksen päärakennus. Sieltä sitten etsimään tullut apulaisemme talutti meidät kotiin. Sain isältä elämäni ensimmäisen selkäsaunan.

Toisen kerran karkasin naapurin Maijan kanssa vielä kauemmaksi. Olimme viisivuotiaita ja kotiapulainen ei vienyt meitä puistoon, vaan katsoi avoimesta ikkunasta, kun ylitimme Topeliuksenkadun. Meidän oli määrä mennä läheiseen Keinupuistoon puistotädin hoiviin, mutta jatkoimme matkaa Maijan serkun luo Tukholman kadun toiselle puolelle. Kolmannen kerran karkasin talon lasten kanssa pihalta kadun toiselle puolelle lippakioskille, josta isä minut löysi tullessaan lounaalle. Jokaisen karkureissun jälkeen sain remmillä selkään, eli olin kuritusväkivallan uhri. Uhriuteni selvisi minulle vasta melkein kahdeksankymppisenä. Sitä ennen olin ajatellut, että minun oli kuulunutkin saada selkään.

Siihen aikaan lapsia varoteltiin milloin mistäkin ja suurin pelko oli namusedät. Minulla oli käsitys, että jos lähtee namusedän mukaan, niin se vie metsään ja hakkaa kirveellä palasiksi. Tai jos ottaa vieraan ihmisen tarjoamaa karkkia, siinä voi olla myrkkyä ja sitten kuolee.

Muistan tilanteen, jolloin istuin kadun vieressä nurmikon reunakivetyksellä ja olin ehkä viisivuotias. Luonani pysähtyi huonoihin vaatteisiin pukeutunut laiha, pitkä mies, joka alkoi pyytämällä pyytää minua lähtemään mukaansa. Minä en lähtenyt. Olin myöhemmin tosi ylpeä siitä, miten selviydyin.

Yllä oleva kuva on vuodelta 1946, ja on veljeni syntymäpäivät, joille oli kutsuttu talon lapsia. Pieni tyttö ensimmäisenä vasemmalta on kaksivuotias naapurin Maija, jonka kanssa minulla oli vain kaksi viikkoa ikäeroa. Me kasvoimme ripirinnan aikuisiksi siellä A-rapun viidennessä kerroksessa. Vietin paljon aikaa Maijan luona lapsena, nuorena ja aikuisuuden alussa. Kuljimme yhdessä ulkoleikeissä, hiihtoretkillä ja myöhemmin elokuvissa ja tanssimassa. Vietin aikaa Maijan perheen kesämökillä, samoin Maija oli joskus pari viikkoa meidän mökillä.

Ennen syntymäpäiviä oli läheiseen Elannon myymälään viety kortilla ostettuja leivosaineksia ja sitten myöhemmin sieltä haettiin valmiit bebe-leivokset tarjottavaksi juhlissa lapsille.

Suurin lapsuuteni ja oikeastaan koko elämäni makuelämys oli, kun ensimmäisen kerran sain jäätelöä. Olin 4-vuotiaana serkkuni häissä morsiustyttönä. Hääpäivälliset olivat Kestikartanossa ja siellä oli paljon ruokia. Meillä oli kotona tapana kiusoitella, että jälkiruokaa ei ole pakko syödä. Kun tultiin jälkiruokaan, olin melkein helpottunut, ettei ole pakko sitä syödä. Ilmoitin, etten millään jaksa. Äiti ja tarjoilija yhdessä vakuuttelivat minulle pitkään, että minun ehdottomasti kannattaa maistaa sitä valkoista jälkiruokaa. Lopulta suostuin ja kun pistin ensimmäisen lusikallisen suuhuni, se maistui taivaalliselta – uskomattoman hyvältä. Jotenkin samalla luottamukseni aikuisten ruokasuosituksiin parani.

Luultavasti seuraava jäätelöelämys oli Korkeasaaressa, jossa jäätelö oli kahden vohvelin välissä. Myöhemmin kodin edessä olevalle aukiolle ilmestyi Valion jäätelökärry joka kevät. Vaikka meillä olikin tarkat säännöt, mitä saa ruokapöydässä tehdä, niin yksi poikkeus oli: Jos jälkiruokana oli jäätelöä, lautasen sai nuolla. Se edun olin minä neuvotellut. 

50-luvulla muutaman sadan metrin päähän talostamme avattiin Valion jäätelöbaari. Pertin isä oli jonkinlainen pomo Valiossa ja kaikki talon lapset saivat lahjakortin baariin. Muistaakseni otin sillä jäätelösoodan.

RUOKAPÖYDÄSSÄ

Meillä oli tärkeätä, että lapset käyttäytyivät aina hyvin - ja myös ruokapöydässä. Myöhästyä ei saanut. Jokaisen piti lukea hiljaa itsekseen ruokarukous alussa ja kiitosrukous lopussa. Ruoka suussa ei saanut puhua, ja ruoka oli pureksittava suu kiinni, maiskuttaa ei saanut. Heti tuli luunappi kyynärpäähän, jos piti kyynärpäitä pöydällä. Tuolilla ei saanut keinua. Jälkiruokaa ei saanut aloittaa ennen kuin kaikki olivat saaneet omansa lautaselle. Jos joskus erehtyi aloittamaan ja pisti lusikallisen jälkiruokaan, joutui "rangaistukseksi" odottamaan, että isä oli syönyt omaansa kolme lusikallista. Pyytäessä jotain piti aina liittää pyyntöön sanat "Ole hyvä" (ja anna leipää). Murkkuina saimme luvan muuttaa pyynnön muotoon "Saisinko leipää".

Ruokaa ei luonnollisesti saanut jättää lautaselle ja kaikkia ruokia oli syötävä, pelkkä maistelu ei riittänyt. Inhokkiruokiani olivat terveyskeitto (sisälsi kauraa ja puolukoita), kaurapuuro ja sitruunahyytelö. Joskus jouduin jatkamaan kaurapuuroni syöntiä keittiössä apulaisen valvonnassa ja muistan, että elämäni ensimmäinen "synnintunto" –kokemukseni oli keittiön pöydän ääressä ja syynä oli vitkuttelu puuron syönnissä. Joskus toivoin, että voisin oksentaa puurolautaselle, niin sitä ei sitten tarvitsisi syödä, mutta vaikka yritin yökkäillä, ei oksentaminen onnistunut. Juustona oli aina Emmentalia eikä koskaan Edamia, josta minä olisin pitänyt.

Niin kauan, kun meillä oli apulainen, oli meillä myös "pöytäkello", jolla soitettiin jälkiruoka sisään. Joskus sitä sai soittaa ensimmäisenä lautasensa tyhjentänyt, joskus oli muita sääntöjä.

Kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet, sisareni kysyi, haluanko lapsuudenkodista jotain erityisesti. Sanoin ettei minulla ole mitään toivomuksia. Sitten sisareni nappasi käteensä pienen metallisen krinoliinipukuisen soittokellonuken ja ilmoitti haluavansa sen. Minuun iski heti armoton sisaruskateus ja tunsin, että juuri sen minä olisin sittenkin halunnut. Mutta ohi meni.

En yrittänyt ylipuhua kelloa sisareltani itselleni, mutta harmitus jäi kunnes seuraavana jouluna sain myötätuntoiselta tyttäreltäni joululahjaksi prikulleen samanlaisen, hän oli nähnyt sen jonkun antikvariaatin ikkunassa.

Ruokana oli useimmiten läskisoosi ja perunat, lihakeitto, silakkalaatikko, kaalikääryleet ja lihapullat. Makkara oli harvinaista herkkua ja sitä oli yleensä vain silloin, kun isä oli matkalla – hän kun ei pitänyt makkararuuista. Lounaalla, jota tosin sanottiin niihin aikoihin aamiaiseksi, oli jälkiruokana lähes aina kaurapuuroa, joka oli minulle tosi vastenmielistä, enkä syö sitä vapaaehtoisesti edes vanhanakaan. C-vitamiinia saatiin puolukoista tai puolukka-kaaliraasteesta tai hapankaalista. Porkkanaraaste tuli myöhemmin kuvaan mukaan. Leipänä oli aina ruisleipää, paitsi sunnuntaiaamuisin oli uunissa lämmitettyä ranskanleipää ja niihin aamuihin liittyy elävä, onnellinen muisto Tarvajärven Aamukahvi-ohjelman tunnussävelestä.

Meillä oli usein jälkiruokana sunnuntaisin "täytekakku", joka oli tehty valkoisesta leivästä eli ranskanleipää muistuttavasta polakasta. Siitä leikattiin kuoret pois ja leikattiin vaakasuorat kerrokset, joiden väliin tuli omenamarmeladia ja päälle ja reunoille tuli vaniljakastiketta. Se maistui hyvälle, mutta vähemmän hyvälle maistui toinen jälkiruoka: "ylioppilaat". Se oli kylmää mannapuuroa, joka oli laitettu kahvikupeihin muotoutumaan. Sitten ne kumottiin lautaselle, jossa oli mehukeittoa.

TERVEELLISTÄ ELÄMÄÄ

Aamuisin joimme kaakaota voileivän kanssa ja aamupalan kyljessä oli lääkelasissa kamalan makuista kalanmaksaöljyä ja muutama kalkkitabletti. Joskus juomana oli Ovomaltinea, joka maistui hyvältä. Sen aineet olivat: ohramallasuute 51%, kondensoitu rasvaton maito, kondensoitu maitoseerumi, vähärasvainen kaakaojauhe 13%, sokeri, fruktoosi, kivennäisaineet: magnesiumkarbonaatti, kalsiumfosfaatti, rypsiöljy, vitamiinit (A, E, C, tiamiini, riboflaviini, niasiini, B6, foolihappo, B12, biotiini, pantoteenihappo), suola, aromi vanilliini.)

Ravintotietous vaihteli niihinkin aikoihin. Kun porkkanaraaste ilmestyi pöytään, sitä oli maustettu sitruunalla ja sokerilla ja se maistui hyvälle. Sitten äiti luki jostain, ettei se siinä muodossa ole missään tapauksessa terveellistä ja sitruuna ja sokeri poistuivat raasteesta. Sitten äiti luki jostain, että porkkana raakana ei ole yhtä terveellistä kuin porkkana kypsennettynä ja niin häipyi porkkanaraaste ja lisääntyi kypsennetty porkkana meidän ruokavaliossa. Sitten hän taas luki jostain, että viimeisen tutkimustiedon mukaan kypsentämätön porkkana on terveellisempää kuin kypsennetty ja taas palasi raaste pöytäämme.

Puistossa

Sodan jälkeen oli suosituksena, että lapsien tuli olla ulkona neljä tuntia päivässä. Onneksi sitä ei tarvinnut viettää pikkuruisella pihalla, vaan olimme puistotädin hoivissa. Aamulla meidät vietiin sinne ja haettiin päivällä syömään ja taas vietiin takaisin iltapäiväksi. Puiston nimi on nykyään Kirjailijanpuisto. Silloin puhuttiin Keinupuistosta, koska siellä oli yhdeksän keinua. En viihtynyt puistossa, mutta pakko siellä oli olla. Alla olevassa Museoviraston kuvassa (valok.Fred Runeberg) olemme sunnuntaina sisaren kanssa puistossa veljemme hoidossa.

VIRIKKEITÄ

Sunnuntaisin kävimme pyhäkoulussa Töölön kirkossa. Kirkkosali oli täpötäynnä lapsia ja jos tuli viime tipassa tai myöhästyi, vapaata istumapaikkaa ei ollut, ja myöhään tullut joutui seisomaan alkuhartauden ajan takana. Sen jälkeen kirkkosalista hajaannuttiin iän mukaan jaoteltuina kolmeen eri luokkaan. Viihdyin pyhäkoulussa. Kaikista aikuisista jäi mukava muisto.

Lähes joka sunnuntai pääsimme läheisen elokuvateatteri Axa:n "nonariin" . Kyseessä ei ollut oikea "non stop" -näytös, vaan siellä oli kolme vajaan tunnin näytöstä peräkkäin ja sali tyhjennettiin niiden välillä. Ohjelmassa oli erilaisia lyhytfilmejä ja kolme piirrettyä.

Töölössä oli yksityisiä leikkikouluja, mutta minua ei laitettu sellaiseen. Sitten kun nuorempi sisareni oli kuusivuotias, kolme muuta talon lasta oli samanikäisiä ja heidät kaikki päätettiin laittaa leikkikouluun, joka sijaitsi pallokentän laidalla olevassa vihreässä rakennuksessa. Apulaiset kuljettivat heidät sinne vuorotellen ja hakivat takaisin kotiin. Olin todella kateellinen siskolleni mahdollisuudesta olla leikkikoulussa. Kun valot oli iltaisin sammutettu, halusin aina tietää, mitä leikkikoulussa oli sinä päivänä tehty. Sain tietää, että siellä oli kolme tätiä, joista Raija-niminen oli merkittävin. B-rapun leikkikoulukaverista tuli siskoni paras ystävä. Hänellä oli tapana kävellä jalkaterät vähän sisäänpäin kääntyneinä ja siskoni alkoi kävellä pian samalla tavalla. Se tapa kuitenkin saatiin juurrutettua häneltä vähitellen pois.

Maija meni läheiseen ruotsinkieliseen leikkikouluun oppiakseen ruotsia. Sain kerran vierailla siellä, mutta en oikein viihtynyt siellä. Se oli tavallinen pieni huoneisto, eikä siellä ollut paljoa leluja.

Meillä oli kotona vain vähän leluja. Kun kaikki kolme asuimme aluksi samassa lastenhuoneessa, lelut mahtuivat yhteen kaappiin, jossa oli kolme laatikkoa ja muutama hylly. Aikuiset eivät leikkineet lasten kanssa, mutta meille luettiin sentään aina iltasatu. Radiosta tuli lastenohjelmaa vain tunti viikossa, torstaisin viidestä kuuteen oli Markus-sedän lastentunti, jossa joka toinen viikko oli kuunnelma, ja joka toinen viikko oli lasten esityksiä.

Meillä oli kotona yksi erikoinen leikki. Leikimme sotaa oikeilla pyssyillä. Isällä oli työhuoneen nurkassa pyssyvarasto, jossa meillä jokaisella lapsella oli oma nimikkopyssy. Leikissä oli kaksi osapuolta. Joskus olohuoneen tuolit siirreltiin barrikadiksi ja työhuoneen sohvan tyynyt olivat ahkerassa leikkikäytössä myös sotaleikeissä. Äiti ei siitä leikistä pitänyt yhtään. Aina kun hän ilmestyi paikalle, hän komensi, että pyssyllä ei saa koskaan osittaa edes leikillään toista ihmistä – No mikä sotaleikki se semmoinen on. Heti kun ruokasalin ovi sulkeutui äidin poistuttua, päästiin taas jatkamaan kunnolla sotaa ja piiput suunnattiin kohti vihollista.

Pihalla hypittiin narua (hitaita tai vikkeliä) ja narun päälle astuminen oli "stiplu", jonka jälkeen joutui narun päähän veivaajaksi. Joskus hyppimisen kanssa hoettiin lorua: "aa bee see, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen". Pihan asvalttiin piirrettiin neliöitä ja hypittiin barbikiveä ruudusta toiseen potkien eteen päin. 

Piha oli niin pieni, ettei mitään piilosta, hippasta eli natskua tai kymmenen tikkua laudalla siellä voinut leikkiä. Oli siellä sentään hiekkalaatikko. Sodan jälkeen siellä oli halkopinoja, kun koksia ei ollut saatavissa.

Joka aamu pihaan liukui vaaleansininen hieno auto, josta nousi virkalakki päässä oleva mies ja ulko-ovesta tuli kolmannen kerroksen perheenisä, jolle autonkuljettaja teki kunniaa ja sitten auto vei hänet töihinsä. En muista, että kukaan perhe olisi omistanut autoa 40-luvulla.

Talossa oli kellarikerroksessa pesutupa ja lakanat vietiin kuivumaan avaralle ullakolle, jonka reunoja kiersivät perheiden häkkivarastot. Kuivuneet lakanat laskostettiin pyykkikoriin ja mentiin kaduin toisella puolella sijaitsevan talon kellarissa sijaitsevaan mankeliin. Puinen mankeli oli lapsen silmissä valtavan iso ja pelottava vehje, mutta mielellään sinne mentiin moista ihmettä katsomaan.

Talon lasten suosimana leikkipaikkana oli viereinen rakentamaton tontti eli Monttu. Nykyään siinä sijaitsee Venäjän kulttuurikeskus ja puisto. Montussa pelasimme neljää maalia eli nelistä ja pojat potki palloa. Talvella pienimmät lapset hiihtivät ja kaikki laskivat kelkoilla mäkeä. Monella pojalla oli hieno rattikelkka. Myöhemmin monttuun rakennettiin talvisin napakelkka. Se oli riemullinen tapahtuma. Kuvassa on tekoälyn piirtämä kuva napakelkasta. Tekoälyn oli vaikea ymmärtää selostustani siitä, mitä toivoin. Valmiina saatavat kuvat olivat järven tai meren jäiltä.

Kun puhuin Forssan seurakuntatalossa kolme vuotta sitten 80-vuotiaiden yhteisillä synttäreillä, sitä edelsi laulu "Lapsena tuntenut murheita en" - ja puheeni meni uusiksi. Aloitin siitä, että olemme lapsena tunteneet murheita ja muita hankalia tunteita, jotka vieläkin vaikuttavat elämäämme. Kuitenkin meidän kehitystehtävä nyt vanhuudessa on hyväksyä eletty elämämme meille tarkoitetuksi elämäksi ja ymmärtää vanhempiamme ja antaa heille anteeksi.

PULA-AJAN LAPSUUS

Olen pula-ajan lapsi, jolle oli virallisesti määritelty

määräosa leipää, sama rikkaille ja köyhille.

Ostokortti kädessä sitä jonotettiin.

Kaikesta oli pula, kaikilla tasa-arvoisesti.

Karamellejä ei ollut, oli sakariinilla makeutettuja porkkanan muruja.

Purukumia ei ollut, oli marmeladipurkin sisältä kaavittua parafiinia.

Silakan ja läskisoosin tuoksu sekoittuivat kotoisesti rappukäytävässä.

Lauantaisin tuoksui vastaleivottu pula-ajan pulla.

Vaatteita parsittiin ja paikattiin, takkeja käännettiin.

Joskus tuli Amerikanpaketissa vanhoja vaatteita

ja koulussa jaettiin Hooverin hammaspulveria.

Leluja oli vähän, mutta vuosi vuodelta enemmän.

Kaikkea oli edellistä vuotta enemmän.

Sitten kauppoihin tulivat karamellit ja kadulle jäätelökärryt.

Aloin uskoa: Tällaista elämä on:

Vuosi vuodelta parempaa.

USKONNON AIHEUTTAMIA ONGELMIA

Kirkko määrittelee hengellisen väkivallan seuraavasti: "Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide."

Olinko itse uskonnon lapsiuhri? En voi sanoa niin, mutta epätäydellisessä maailmassa lapsen uskonnollinen kasvatus harvoin on täydellistä. Myöhemmin jouduin käsittelemään sen aiheuttamia haavoja. Minulle uskonnon uhrien tuottama materiaali on toiminut apuvälineenä parannellessani lapsuuden virheellisien Jumalaa koskevien uskomusten jälkiä. https://www.uskontojenuhrientuki.fi/

Kasvoin ympäristössä, jossa minua uskonnon varjolla peloteltiin, minua käännytettiin, syyllistettiin ja kontrolloitiin. Kirkon tekemän määritelmän monet kriteerit täyttyivät - Vai oliko se vain normaalia uskonnollista kasvatusta sodan jälkeisessä Suomessa. 

Viihdyin Maijan kotona, koska hänen vanhempansa pitivät minusta eivätkä yrittäneet kasvattaa minua. Maijan isä sanoi usein minut nähdessään hymyillen: "Mitä Anjuska, Baabuska, HurImuska, Ruuupuska?"

Kodissa kävi pitkillä vierailuilla maalta kaksi Maijan naimatonta tätiä. Heidän nimensä olivat Hissu ja Salli. Heillä oli tapana puhua uskonasioita ja heiltä sain tietää, että kadotus on olemassa ja neljävuotiaana sain kuulla, että siellä tuhmat lapset palavat ja minä uskoin kuuluvani niihin tuhmiin lapsiin. Myös oppi kuumia kiviä tuhmien lasten niskaan heittelevästä Jumalasta sain kuulla heiltä. He opettivat myös hengellisiä lauluja ja minusta niista paras oli Musta Saara. Äiti sai sattumalta tietää uskonnollisista peloistani. En ollut niistä kertonut. En kertonut kellekään huolistani. Minulla oli tapana pohtia asioita yksin mielessäni ja siksi pelotkin olivat joskus kohtuuttomia. Jos olisin puhunut niistä äidille, hän olisi varmaan saanut oloni turvallisemmaksi. Muistan niiltä ajoilta poikkeuksellisen tapahtuman: kerroin äidille, kun hän letitti tukkaani, että pelkään noitia. Voi miten helpottavalta tuntui, kun äiti sanoi, ettei noitia ole olemassakaan!

Musta Saaran sanat on tuomittu rasistisina moneen kertaan. Liitän ne tähän. Laulun laulaja sanoo, että laulu herkistää. - Kyllä, myös minä herkitsyin. KUUNTELE>>>