NÄISTÄ EN KODISSANI LUOVU

22.01.2022

Kuulun soroptimisteihin (lue lisää >) ja olemme tällä viikolla aloittaneet kirpputoripöydän pitämisen kehitysmaiden tyttöjen koulutuksen hyväksi Kellarikirppiksellä Forssassa. Neljän viikon ajan myymme kodeistamme keräämiämme tekstiilejä, vaatteita ym. tavaroita. Samalla pohdimme, mistä haluamme, voimme tai emme voi luopua. 

Monissa television sisustusohjelmissa esitetään konmaritettuja koteja, joista luultavasti on viety kirpputoreille tai kaatopaikoille paljon tavaraa. Ne eivät ole minun makuni mukaisia. Menetelmän luoja japanilainen Marie Kondo toteaa, että hänen metodinsa taustalla on shintolainen animismi, siis itämainen uskonto, jossa ajatellaan, että jokaisella esineellä on sielu. Hän kertoo: "Konmarituksen pääideana on luopua kaikesta turhasta ja säilyttää kotonaan vain ne asiat, jotka tuottavat iloa". - Sen tavoitteen hyväksyn täysin. Mutta animismin mukaisesti ennen kuin tavarasta luovutaan, sitä täytyy kiittää ja se hyvästellään. En kiittelee tavaraa enkä hyvästele, saatan kuitenkin punnita karsimisvaiheessa, tuoko tavara minulle hyviä muistoja vai ei. Toinen sisutusohjelmissa esiintyvä termi on fengshui. Siinä puhutaan positiivisesta Chi -energiasta ja muista kiinalaisista uskomuksista. Kun vuosia sitten tutustuin menetelmään, menetin heti alkumetreillä kiinnostuksen, kun siinä sanottiin, ettei pidä laittaa ristiä seinälle, eikä ihmisten kuvia makuuhuoneeseen. - Siispä kotini on runsas ja pursuileva ja kodissani on huono fenfshui, mutta minä viihdyn siellä.

KIRJOILLA ON KOHTALONSA

Monilla ikäihmisillä on ongelmana kirjojen paljous. Eräs yleinen keskustelunaihe onkin se, miten niistä pääsisi eroon. Olen lahjoittanut pois paljon sellaisia kirjoja, joilla ei ole minulle merkitystä. Mutta ongelmana onkin se, että minulla on niin paljon kirjoja, joilla on merkitystä. Kun tutustuin aikoinaan Marie Kondon oppeihin, pidin täysin mahdottomana hänen ajatustaan, että kodissani olisi vain kymmenen kirjaa. Olen karsinut kirjastoani siten, että perustin Lundia-kirjahyllyyni takarivin, johon sijoitin neljäsosan kirjostani. Tilanteen teki helpommaksi kestää se, että kirjoitin kullekin hyllylle listan siitä, mitä kirjoja sen takarivissä sijaitsi.


Sain ystävältäni vihjeen, että tietosanakirjoista pääsee eroon siten, että kannet revitään irti ja laitetaan sekajätteeseen ja sivut sitten normaaliin paperikeräykseen. Minulla oli Otavan iso tietosanakirjasarja 60-luvulta. Se vei paljon hyllytilaa ja kaikki sama tieto oli jo netissä. Tunsin kuitenkin pientä eroahdistusta kärrätessäni kirjasarjaani roskikseen, mutta ajattelin, että kohta se helpottaa. Mutta ei helpottanut. Sarja oli sävyttänyt erästä elämäni vaihetta. Olin iloinnut sen saapumisesta kotiini ja viettänyt sen äärellä monia innostavia hetkiä. Kirjahyllyn sisältö kertoo aikuisuuteni tarinaa. Sen tajuttuani kävin periaatteellisen keskustelun tyttäreni kanssa. Hän lupasi, että saan pitää koko kirjastoni ilma syyllisyyttä niin kauan kuin haluan. Itse olen sanonut, että hän saa kärrätä ne aikanaan kaatopaikalle myös syyllisyyttä tuntematta. Saman ohjeen olen antanut maalaamistani tauluista.

MUISTOJA TAULUISSA

Koska harrastan öljyvärimaalausta, seinilleni on valikoitunut monta itselleni tärkeää taulua. Niihin liittyy aina tarina. Tämä taulu on nimeltään "Lapsuuden muisto". Sen lähtökohtana on muisto ihanista kauniista kesäpäivistä, jolloin leikimme enoni pappilan pihalla Anttolassa serkkujeni kanssa.


Olen lahjoittanut kymmeniä Jeesus-aiheisia tauluja ja monia muita tauluja, enkä ole niitä kaivannut. Kerran pyydettiin lahjoituksia Kansan Raamattuseuran leirikeskuksen Vivamon hyväksi pidettäviin taulumyyjäisiin. Keräsin tauluja varastokomerosta ja sitten päätin luopua myös kuvan taulusta, joka oli ollut pitkään seinällä.

Mutta sitten aloin ikävöidä taulua ja harmittelin sitä, että olin luopunut. Vielä enemmän harmittelin sitä, ettei minulla ollut edes kuvaa taulusta.

Muutama vuosi sitten pidin tunnelukkokurssia Vivamossa ja kesken kurssin yksi osallistuja tajusi, että hänen kotinsa seinällä oleva taulu on minun maalaamani. Hän tarkisti asian minulta kuvailemalla taulua. Sehän se oli, se kaipaamani taulu. Toivoin, että hän ottaisi kuvan taulusta. Se on päässyt hyvään kotiin ja minä olen onnellinen valokuvasta enkä harmittele siitä taulusta luopumista.

VIHERKASVIT

Viherkasvit luovat kodikkuutta ja puhdistavat ilmaa. Niistä luopuminen ei myöskään ole mukavaa. Olen kuitenkin tottunut vuosien varrella, että kukat luopuvat minusta. Kun sitten menettämieni kasvien tilalle ostan uusia, osaan jo valita paksulehtisiä. Ne kestävät paremmin tilapäistä kuivuutta, koska varastoivat vettä lehtiinsä.

Olin kotona oppinut, että kukkien kasteleminen ja kaikinpuolinen hoivaaminen oli äidilleni kunnia-asia ja tytärkin on varsinainen multasormi, mutta sukupolvien ketjussa se ominaisuus on hypännyt minun ylitseni. Luonnonvalinnan mukaisesti kodissani selviytyvät hengissä sellaiset kukat, jotka kestävät kahden viikon kasteluväliä ja lisäksi jonkun satunnaisen pitemmänkin kuivuusjakson. Suurin riski kuolla on kaamosaika. Löhöilin kerran kevättalvella olohuoneen sohvalla ja huomasin, että fiikuksessa oli muutama keltainen lehti. Silloin kirjoitin runon.

KAAMOKSEN JÄLKEEN

Kukkani kuihtuivat ruukuissaan

ja ruohon lailla olin lakastunut.

Nyt pimeyden jälkeen näkyy valoa.

Voi kukkaraukkani, silmieni ilo,

jo taas teidät huomasin

ja keltaiset lehdet.

Jo jaksan kastella kuivan mullan.

Ja kohta taas yhdessä uskomme

parempaan päivään

ja valoon,

joka kirkastuu kirkastumistaan.

Se fiikus kyllä kuoli jossain vaiheessa. Vuosi sitten valon lisääntyessä, kun taas jaksoin kiinnittää huomiota viherkasveihini, huomiota herätti keittiössä kukoistava ruukkukasvi. Kun sitten aloin sitä kastella, havaitsin, että se olikin tekokasvi, pelkkää muovia. - Joskus muisti pettää yllättävissä asioissa. Mutta sentään opin erehdyksestäni Sen jälkeen en ole kertaakaan sille tarjonnut vettä.

Kuvassa vasemmalla on kolme muorinkukkaa, jotka ovat selvinneet elossa ensimmäisestä talvestaan ja oikealla on se muovikukka.

Yksi sitkeimmistä kasveista, joka minulla selviytyy hengissä on kultaköynnös. Se tuli todetuksi aikoinaan, kun vietin kesiä vuokramökillä. Minulla oli tapana viedä ruukkukasvit parvekkeelle ja luonto hoiteli kastelun. Mutta olinkin lähtökiireessä unohtanut kultaköynnöksen makuuhuoneen ikkunalaudalle. Kun palasin kuuden viikon jälkeen kotiin, minua kohtasi surkea näky. Kultaköynnöksen lehdet olivat rullautuneet pehmeiksi rulliksi, mutta ihme kyllä ne olivat edelleen vihreitä. Aloin kastella sitä ylitehokkaasti, ja niin vain se tokeni entiseen kukoistukseensa.

PERINNÖNJAKO

Sisareni kysyi, haluanko lapsuudenkodista jotain erityisesti. Sanoin ettei minulla ole mitään toivomuksia. Sitten sisareni nappasi käteensä pienen metallisen krinoliinipukuisen soittokellonuken ja ilmoitti haluavansa sen. Minuun iski heti armoton sisaruskateus ja tunsin, että juuri sen minä olisin sittenkin halunnut. Mutta ohi meni.


Soittokello oli ollut lapsuudenkodissa aina ruokapöydässä ja sen kilkatuksen kuultuaan kotiapulainen toi keittiöstä jälkiruuan ruokasaliin. Soittovuoroja jaettiin eri perustein, joskus oli vuorot, joskus ensimmäisenä syönyt lapsi sai soittaa. En yrittänyt ylipuhua kelloa sisareltani itselleni, mutta harmitus jäi. Seuraavana jouluna sain myötätuntoiselta tyttäreltäni joululahjaksi prikulleen samanlaisen, hän oli nähnyt sen jonkun antikvariaatin ikkunassa.

Lopulta toivoin vanhempien kotia purettaessa itselleni eteisen jakkaraa, koska siihen liittyi niin paljon mukavia muistoja. Siinä istuen olin viettänyt monia onnellisia hetkiä puhelimessa. Siihen aikaan Helsingissä sai puhua samalla hinnalla vaikka kuinka kauan ja kyllä minä puhuinkin, kunnes isä määräsi aikarajan. Toinen kotoani valitsema huonekalu oli keinutuoli, jonka vein mukanani jo silloin, kun tyttäreni syntyi. Niistä en aio luopua edes silloin, vaikka minut tuupattaisiin johonkin pieneen palvelutalon huoneeseen.

MIKÄ TUOTTAA ILOA

Asun kaksiossa, joka on talossa, joka on rakennettu 1800-luvulla kylpyläksi Loimijoen varrelle ja saneerattu 1991 asuintaloksi. Makuuhuoneeni on ollut aikoinaan "herrain pukuhuone" ja olohuoneeni on ollut pesuhuone. Pienessä sokkeloisessa kodissani on kaksi käytävää, joita sanotaan yleensä hukkatiloiksi. Mielestäni omat käytäväni eivät ole hukkatilaa, koska ne sisältävät paljon sellaista, joka tuottaa iloa. Kuvan kapea käytävä on itse asiassa muistojen tila, kiitollisuudentila ja terapiatila. Teetin hyllyn matkamuistoja varten. Tapanani on ollut ostaa matkamuistoksi maan kulttuuria heijastavia mukeja tai kuppeja. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut matkustaa. Jos siivotessani huomaan mukin, josta en edes muista, mihin maahan se kuului, poistan sen kirpputorille ja sitä kautta mahdollisesti sitten sekajätteeseen, jos se ei kelpaa kenellekään. Terapiatilana se toimii silloin, kun luen seinältä niitä positiivisia kommentteja, joita olen saanut entisiltä oppilailta tai kurssilaisilta.


Makuuhuoneen seinälle olen koonnut kuvallisia muistoja minulle tärkeistä taidenäyttelyistä. Matkustin aikoinaan Tukholmaan Monet' n näyttelyyn ja toin sieltä julisteen. Sen vieressä on Rouaultin kärsivän Jeesuksen kuva. Näin ensimmäisen kerran kuvan siitä päivittäin, kun kuljin yliopistolle Ateneumin ohi vuonna 1964. Ateneumissa oli ranskalaisen taiteen näyttely ja kuva oli sen julisteessa. Jeesus ei siihen aikaan merkinnyt minulle mitään, mutta taulun välittämä inhimillisen kärsimyksen syvyys resonoi sielussani, koska itse elin elämäni surullisinta vaihetta. Unohdin parempien päivien koittaessa koko kuvan, enkä edes tiennyt taiteilijan nimeä.


Vuonna 1989 matkustelin yksikseni aikuisten interreilillä ympäri Eurooppaa. Kävin ihailemassa Roomassa Pietarinkirkon Pieta-patsasta ja myöhemmin Nizzassa lempitaiteilijani Chagallin isoja raamattumaalauksia. Luulin Chagall-museota matkani kohokohdaksi, kunnes vierailin Pariisissa Pompidou-keskuksessa. Yllättäen edessäni oli Kärsivä Kristus - maalaus "ilmi elävänä". Tunnekuohu oli syvä, tajusin sen koko kristillisen syvyyden. Nykyään kuva puhuu minulle myös Jumalan tuntemasta myötäkärsimyksestä.  

Seinätaulu, josta en koskaan luovu on tyttäreltäni aikoinaan syntymäpäivälahjaksi saama ristipistotyö. Hellyttävää nähdä, että sitä oli tehty ahkerasti, mutta aika oli loppunut kesken. oikeasta alakulmasta puuttuu muutamia lehtiä.

Taulun tekstin voi ymmärtää monella eri tavalla. Minulle se muistuttaa Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille, jonka tutussa kolmannessatoista luvussa sanotaan vanhan käännöksen mukaan: (Jakeet 8 ja 9) Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista. (Jae 13) Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.