OLETKO OMALLA ALALLASI?

MITEN VALITSIT AMMATTISI?

Toivottavasti olet tai olit ammatissa, josta pidät tai pidit, tai ainakin jota kestät tai kestit. Sillä työ vie ihmisen ajasta suuren osan ja lisäksi minäkäsityksessä työroolilla on suuri merkitys.

Olen pohtinut elämäni aikana monen nuoren kanssa ammatinvalintaa. Tosi isoja ratkaisuja joutuvat nuoret tekemään vähäisellä elämänkokemuksella. Kuitenkaan omaa elämänkokemusta ei kannata niissä keskusteluissa nuorelle tyrkyttää. Nuori voi valita väärin, mutta pääasia on, että hän tuntee saavansa valita vapaasti. Näin vanhana ihan huimaa, kun ajattelee, millaisella kokemuksella ja arvomaailmalla ammattinsa joutui aikoinaan valitsemaan. Onneksi ammattia voi nykyään vaihtaa ja saman ammatin sisältä löytyy erilaisia tehtäviä.

Äitini kertoi aikoinaan, että hänen elämänsä kauhein junamatka oli se, kun hän tuoreena ylioppilaana matkusti Pieksämäeltä Helsinkiin. Siihen aikaan ylioppilaat saattoivat valita vapaasti tiedekuntansa, sisäänpääsykokeita ei ollut. Äidillä oli kaksi vaihtoehtoa: matematiikka tai teologia. Hän ei osannut valita. Lopulta valinnaksi tuli teologia. Äidistä tuli uskonnonopettaja. Luulen, että hän toteutti silloin maallikkosaarnaaja isänsä toiveita. Vanhempi velikin oli lukemassa jo papiksi. Äiti ei ollut "maallikkosaarnaajatyyppiä" kuten isänsä. Aammuhartauksien pitämisen hän koki stressaavana, vaikka ne kuulema olivat hyviä. Luulen, että hän olisi ollut onnellisempi matikanopettajana. Isällä oli ollut tuoreena ylioppilaana Tampereelta Helsinkiin junassa matkustaessaan myös paha olla, kun huomasi unohduksensa. Hän oli aikonut pyrkiä Ateneumiin, mutta oli unohtanut lähtökiireessä sisäänpääsyyn vaaditut näytetyöt kotiin. Hän ilmoittautui sitten  Helsingissä opiskelemaan B-vaihtoehtoaan: suomen kieltä. Se valinta oli varmaankin enemmän hänen kauppiasisänsä mieleen. Isäni oli yleensä tyytyväinen elämäänsä, eikä hän koskaan haikaillut Ateneumin perään, eikä taiteilijan ura olisi hänelle sopinutkaan.

Ensimmäinen ammattihaave, jonka muistan, oli alakouluikäisenä kampaajan ammatti. Siihen äiti totesi, että minusta kasvaa varmasti pitkä aikuinen ja silloin työskentely kampaajana on hankalaa, kun joutuu olemaan kumarassa, kun asiakastuolit ovat matalia. Olimme mökillä, kun kävimme keskustelun ja muistan, missä kohtaa olohuonetta seisoin, kun äiti sammutti haaveeni kampaajan ammatista. Vasta myöhemmin tajusin, että äiti odotti minusta akateemista kansalaista, mutta ei halunnut ilmaista, ettei arvosta kampaajan ammattia. Seuraava haaveeni oli näyttelijän ammatti, johon opettajatkin olivat minua ohjaamassa. Sitä vastaan äidillä ei tuntunut olevan mitään sanomista, tai ainakin hän vaikeni viisaasti. Isä puolestaan innostui ohjaamaan lausuntaharrastustani.

Lapsen kehityksessä on leikki-iässä vaihe, jolloin hän kokeilee eri rooleja ja saattaa suunnitella jo tulevaisuuden ammattiakin, vaikka varsin epärealistiselta pohjalta. Silloin maailma on vielä valloitettavissa ja elämä näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia. Psykologiystäväni kertoi, että oli jutellut viisivuotiaan poikansa ja samanikäisen tyttäreni kanssa ammateista ja kysynyt, miksi he haluavat isona. Poika ilmoitti aikovansa rosvoksi ja tyttäreni ilmoitti aikovansa missiksi. Ystäväni yritti selittä tytölle, ettei missinä oleminen ole oikea ammatti ja tarkensi vielä esittämällä täsmentävän kysymyksen Hän halusi tietää, mitä tyttö sitten tekee missinä päivät pitkät. Tytöllä oli vastaus valmiina, hän totesi heti: "Ylpeilen." Onneksi pojasta ei tullut rosvoa eikä tyttärestäni missiä eikä minusta kampaajaa tai näyttelijää. 

Olin ollut aina kiinnostunut ihmisten tarinoista. Kun valitsin lukiolinjaa, valitsin sillä perusteella omani, että siellä ainoana kolmesta rinnakkaisluokasta oli psykologia oppiaineena. Myös kylmät tosiasiat voivat asettaa esteitä haaveiden toteuttamiselle. Haaveenani oli psykologin ammatti, mutta en päässyt sisään ensimmäisen kerran pyrkiessäni. Joku asiantuntija on sanonut, että ammattihaaveiden toteutuminen riippuu pitkälti siitä, miten nuori osaa käsitellä epäonnistumisiaan, kun on tullut hylätyksi pääsykokeessa: nouseeko hän vastoinkäymisen käsiteltyään jatkamaan pyrkimistä. Muistan hyvin, miten masentunut olin, kun en päässyt sisään. Se oli siihenastisen elämäni suurin vastoinkäyminen. Aloin sitten toteuttaa B-suunnitelmaa: Aloin opiskella teoreettista filosofiaa, jota olin suunnitellut sivuaineekseni, ja johon ei ollut sisäänpääsykoetta. Menin myös latinan pro:n kurssille ja päätin pyrkiä seuraavana vuonna uudestaan - olinhan ollut ensimmäinen varalla. Välivuosia ei niihin aikoihin harrastettu, muuten kuin pakosta. Menin myös osapäivätöihin musiikkikauppaan myyjäksi. Se oli hyvä kokemus.

Valitsinko ylioppilaana oikein? Valitsin tavallaan, mutta en halunnut työskennellä psykiatrisessa sairaalassa, vaikka siellä aloitin urani. Olen alla olevassa kuvassa työpöytäni ääressä Hesperian sairaalassa.

Työskentelyyn Harjamäen mielisairaalassa Siilinjäevellä ja Moision mielisairaalassa Mikkelissä liittyi yhteisöllisyys, koska asuin muun henkilökunnan tavoin sairaalan alueella. Yhteisöllisyys oli iso plussa, mutta silti hakeuduin töihin avohoitoon. Ensimmäinen vakituinen työpaikka oli Forssan Mielenterveystoimistossa. Sitten viiden vuoden jälkeen vaihdoin ammattia ja minusta tuli kuudeksitoista vuodeksi perhepäivähoidonohjaaja, jonka työpaikka oli sosiaalitoimistossa. Sivutyönä sitten tein terapiaa ja vedin erilaisia kurssseja ym. psykologin työtä. Sosiaalitoimistossa työskennellessä  sijaisvanhemmuus tuli tutuksi ja alkoi kiinnostaa, ja siitä tuli tehtäväni työn ohessa kuudeksitoista vuodeksi. Siitä sitten seurasi tietokirjailijan sivutyö. Viimeisin ammatti oli psykologianlehtorina toimiminen Forssan ammatti-instituutissa sosiaali- ja terveysalan osastolla. Olin taas valinnut uuden ammatin, ja olin opiskellut opettajakoulutuksessa työn ohessa kaksi vuotta.

KUN NAINEN EI VOINUT VALITA

(Kuva PIXABAY) Olen sukututkijana joutunut kauhistelemaan sitä, miten vähän aikaisempien vuosisatojen naisilla oli mahdollisuus valita ammattiaan. Äitini äiti-ketjussa oli kolme polvea talonemäntiä ja sitä ennen useampia polvia torpan emäntiä. Esiäitini torpan tytär ja torpparin vaimo Kaisa ei voinut valita 1800-luvulla omaa ammattiaan eikä asuinpaikkaakaan, sukupolvesta toiseen oltiin asuttu samalla alueella ja hoidettu lapsia ja karjaa. Kaisa ei voinut myöskään valita, halusiko hän synnyttää yksitoista lasta. Niitä vain tuli – joskus vajaan vuodenkin välein.

Kaisan tyttärentyttärentyttärentytär, joka oli äitini, saattoi valita, koska Pieksämäelle oli perustettu oppikoulu.

Kaisalle lankesi viimeisiksi elinvuosikseen maaseudulla kaikkein halveksituin ammatti tai elämänosa. Hänestä tuli toisen kerran leskeksi jäätyään seitsemänkymppisenä ruotumummo, koska hän ei pystynyt elättämään itseään. Ruotumummo kiersi yleensä kolmessa eri talossa kaksi viikkoa kussakin kerrallaan, ja teki niitä töitä, mihin pystyi. Mitään palkkaa hän ei saanut, mutta sai nukkumapaikan ja ruuan. Kaisa eli kuusi vuotta leskenä ruotumummona. Nainen saattoi leskenä valita ensimmäisen kerran elämässään itselleen ammatin. Hän saattoi ruveta itselliseksi, ja vuokrata tai jopa ostaa  mökin. Itsellisenä hän saattoi harjoittaa vaikka ompelijattaren, pyykkärin tai kehrääjän ammattia. Kaisa ei ruvennut itselliseksi. Ehkä hän ei enää jaksanut alkaa uutta.

Viimeisenä ammattina tietokirjailija

Enpä koskaan kuvitellut rupeavani kirjoittamaan tietokirjoja, mutta elämä johti siihen. Kotona oli ruuhkaa, kun minulla oli biologisen tyttäreni lisäksi kolme alakouluikäisenä sijoitettua lasta. Olin törmännyt sijaisäitinä lukuisiin ongelmiin ja toisaalta median luomaan sievisteltyyn tarinaan perhehoidosta. Ongelmien esiintymisestä kerrottiin lähinnä ohimennen sivulauseessa. Psykologista tietoa kasvatuksesta pursuili kirjastoissa hyllymetreittäin, mutta kirjaa sijaiskotihoidosta ei löytynyt, kun sitä etsin tarpeeseeni. Kaipasin ilmiöihin selityksiä ja ratkaisuja. Psykologin koulutus  auttoi rakentamaan vähitellen uutta tietoa ja sen varasto kasvoi mielessäni - mutta voimia kirjoittamiseen ei ollut. Minulla oli tietoa, jonka tiesin auttavan myös muita sijaisvanhempia ja olisin halunnut jakaa sitä muille, mutta en jaksanut. Ajattelin, että kirjoitan kirjan sijaisvanhemmille, kun jään eläkkeelle.

Kesällä -90 vietin yksin lomaviikkoa Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa. Rahani eivät riittäneet majoitukseen, ja jouduin yöpymään autossani. Yhtenä yönä koko yön pituinen rankkasade piti minut ropinallaan hereillä, eikä ajan kuluttamiseksi ollut paljon vaihtoehtoja. Mietin elämääni, muistelin, suunnittelin, pohdin ja rukoilin. Yön kuluessa kiteytyi päätös tehdä sijaisvanhemmille valistusmoniste. Kotiin palattuani aloin kirjoittaa. Tekstiä tuli kaiken muun normaalihulinan ohessa pinnistellen ja ponnistellen sivun verran viikossa. Neljässä kuukaudessa viisitoistasivuinen moniste tuli valmiiksi, ja lähti Perhehoitoliiton levittämänä maailmalle. Mitään palkkaa en siitä pyytänyt. Ajatus kirjastakin häivähti ajoittain mielessä, mutta sen kirjoittamisen ajattelin siirtyvän hamaan tulevaisuuteen.

Luin pari vuotta myöhemmin kustannustoimittajan haastattelun, jossa hän kertoi, että heille voi tarjota myös kirja-ideaa. Ja ideahan minulla oli - ja se moniste. Elämäntilanne oli muuten helpottunut, kotona oli enää kaksi nuorinta ja hekin jo melkein aikuisia. Kirjoitin kirjeen haastatellulle kustannustoimittajalle ja viikon kuluttua tuli soitto. Kerroin, että tämä aihe ei jätä minua rauhaan ja kun tämän kirjan teen, tunnen suorittaneeni velvollisuuteni yhteiskunnalle.

Hankin käytetyn sylimikron, jonka sitten kaivelin aamuöisin sängyn alta ja aloittelin työt. Työpäivän jälkeen kirjoittaminen jatkui. Kotona priorisoin toimintoni. Pojat joutuivat täyden palvelun sijaan kohtaamaan sen tosiasian, että leipomispäivät olivat loppuneet, ruokaa ei oltu tehty ajallaan tai ollenkaan, tai jälkiruoka puuttui. Vaatehuolto kangerteli, puhtaat sukat olivat usein loppuneet ja pölyt kokoontuivat nurkkiin. Mutta kirjoitustyö edistyi. Ohuen monisteen tekeminen oli vienyt neljä kuukautta, nyt yli kahdensadan sivun kirja ryöppysi paperille puolta lyhyemmässä ajassa. Luulin, että se olisi elämäni ainoa tietokirja, mutta niitä tuli vielä viisitoista lisää, - ja kuudettatoista aloittelen.

Jeffrey Young

Kirjoittamistani on motivoinut se, että psykologia on kehittynyt ja tarjoaa kognitiivisen terapian näkökulman ja Jeffrey Youngin opin tunnelukoista eli skeematerapian. Kognitiivinen terapia tarjoaa mahdollisuuden käyttää kristinuskoa (myös muita uskontoja) apuna oman uskomusmaailman muuttamiseen halutumpaan suuntaan. Nuorena psykologina johtavana suuntauksena oli kristinuskoon torjuvasti suhtautuva psykoanalyysi. Uskonnon katsottiin olevan puolustusmekanismi, jonka avulla ihminen vääristeli totuutta mieleisekseen. Vuosikymmenien jälkeen nykyään arvostetuin terapiamuoto tarjoaa mahdollisuuden yhdistää terapiaa ja kristinuskoa.

Löysin netistä Jeffrey Yungista (kuva yllä) tehdyn haastattelun, jossa hän kertoo valinneensa psykologin ammattinsa jo lapsena. Hänestä on useita videoita Youtubessa, ja niitä löytyy hänen nimeään googlaamalla.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että juuri Jeffrey Young on kehittänyt kognitiivisen terapian käyttökelpoisimman välineen hankalien tunteiden ymmärtämiseen ja työstämiseen. Sitä nimitetään skeematerapiaksi, koska se käsittelee ihmisen mielen uskomusjärjestelmiä. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän näkee mahdolliseksi yhdistää kristinuskoa ja skeematerapiaa ja on kirjoittanut esipuheen niitä yhdistävän jesuiittapapin, psykologian professori John J. Ceceron kirjaan: "Praying through Our Lifetraps: A Psycho-Spiritual Path to Freedom". Suomeksi suunnilleen: "Rukoilemalla avautuvat tunnelukot: Psykologis-hengellinen polku vapauteen". Yeffreyn yhteistyökumppani ja Skeematerapiakirjan toinen kirjoittaja Janet Klosko myös kiittelee Ceceron kirjaa ja toteaa: "Kirjan keskeisin näkökulma – että Jumala parantaa haitalliset skeemamme – viitoittaa tietä psykologisten ongelmien hengellisille ratkaisuille. Niille, joilla on pääsy siihen maailmaan, Jumala voi tarjota rajattomat mahdollisuudet korjaavaan vanhemmuuteen."

Olen kiitollinen, että skeematerapian menetelmät yhdistettynä Raamatun ajatuksiin ovat osaltaan muuttaneet uskomuksiani ja niiden avulla olen pystynyt availemaan tunnelukkojani ja estänyt  minua juuttumasta itselleni tyypillisiin tunneansoihin ja elämään onnellisempaa vanhuutta.

Skeematerapiassa ei englanninkielessä käytetä tunnelukko-sanaa, se on ollut Youngin ensimmäisen kirjan suomentajan valinta. Teorian kehittäjät käyttävät termiä "lifetrap", joka voidaan kääntää sanaksi elämän aikaansaama tunneansa. Lifetrap kuvaa paremmin tilannetta, jolloin lapsuudessa tai nuoruudessa koetut hankalat tunteet koetaan uudestaan aikuisuudessa lapsuuden ongelmatilanteita muistuttavissa tilanteissa. Olen kirjoittanut kaksi runoa, joissa on skeematerapian näkökulma.

TUTTUJA TUNTEITA

Taas tänään

on sellainen päivä,

että elämä tönäisi

kannen auki

menneisyyden kaivosta

syvästä ja synkästä.

Nostatti esiin tunnehöyryjä.

Syyllisyyttä ja häpeää.

Tärvelivät päiväni,

valheillaan.

TUNNELUKKOJA

Tunteilla on omat tapansa.

Kun ansa laukeaa.

tulevat ilman lupaa

jostain kaukaa ja kauempaa

surun, pelon, vihan ja inhon

syövereistä.

Kiertävät mielessä,

kiertävät kehossa.

Aikansa lymyävät.

Lähtevät jos lähtevät.

Tottelevat toisinaan.

Opin minä niitä vielä kaitsemaan.

Ajatusteni voimalla.

Erik H Erikson

Hän syntyi v. 1901 Saksassa aviottoman äidin poikana ja sen tosiasian vaikutukset hänen elämäänsä on nähtävissä hänen tarpeestaan etsiä selityksiä sille, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Meillä jokaisella on aikuisenakin mielemme rakenteissa nämä varhaiset vaiheemme ja niissä rakentuneet uskomukset itsestämme ja elämästä. Hänen näkemyksensä mukaan lapsuus ei ole kohtalo. Hän toi esiin vanhuuden haasteen nähdä oma elämänkulku merkityksellisenä ja sen palkkana kiitollisuuden mahdollisuuden. Siitä näkökulmasta katsottuna väärillä ammatinvalinnoillakin on merkityksensä. Parhaassa tapauksessa nekin muodostuvat osaksi omaa hyvää tarinaamme, jota vanhana rakennamme mielessämme. Sen mukaan huonokin ammatti on loppujen lopuksi meille parhaiten sopiva ammatti, josta saamme olla kiitollisia. Erikson oli ateisti, mutta teoriassaan hän lähellä sitä ajatusta, jonka Paavali esittää Roomalaiskirjeessä (8:28): "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. Vaihtoehtoisen tekstimuodon mukainen suomennos on: "Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat."

 Skeematerapiassa voidaan hoitaa omaa mieltä esimerkiksi psalmien avulla. Nehän käsittelevät meille niin tuttuja tunteita. Eniten olen itse käyttänyt Psalmia 23, jonka mukaan tehty virsi 345 myös tuo turvaa turvattomalle ja toivoa toivottamalle.

1.
Kun Herra hoitaa, paimentaa,
ei silloin mitään puutu.
Hän kaitsemasta minua
ei väsy, ei hän suutu.
Hän ruokkii taivaan leivällä
ja elävällä vedellä
virvoittaa sieluani.

2.
Minua tiellä autuuden
hän ohjaa Hengellänsä.
Luo tuoreen, vehmaan laitumen
hän kutsuu äänellänsä.
Hän tuntee kaikki tarpeeni,
hän täyttää köyhän sieluni
armollaan avaralla.

3.
Ja pimeässä laaksossa
jos yksin vaeltaisin
ja tuhansissa vaaroissa
jos tuskaa maistaa saisin,
niin pelkäisi en kuitenkaan,
kun vitsallaan ja sauvallaan
minua Herra johtaa.

4.
Hän sielulleni valmistaa
runsaimman armopöydän.
Hän Hengellänsä vahvistaa,
niin että riemun löydän.
Minua seuraa laupeus
ja Herran hyvyys, rakkaus
päivien loppuun asti.

KUUNTELE>>>