OLIN TYÖPAIKKAKIUSATTU

Meillä Lounais-Hämeen psykologeilla on tapana jakaa joka vuosi Mielenterveystekopalkinto sellaiselle kohteelle, joka on alueella toiminut jollain tavalla mielenterveyttä edistävästi. Tänä vuonna palkinnon sai työhyvinvointiin panostanut metallialan yritys Matimek Oy, joka on myös valittu omassa kokoluokassaan tänä vuonna Suomen viidenneksi parhaaksi työpaikaksi. Kannatin vahvasti valintaa. Olin samoihin aikoihin kirjoitellut muistoja oman työurani alkuajoilta senioripsykologien muisteluprojektiin ja muistellut myös sitä kun olin työpaikkakiusattu.

Nyt eletään maailmanlaajuista pandemiakriisiä ja se heijastuu myös työpaikoille. Kriisiorganisaatioiden määrä on lisääntynyt. Kun epävarmuus jatkuu ja muutokset seu­raavat toisiaan, osa niistä on yksityiselle työnteki­jälle epäedullisia. Kun joku voittaa tai joku häviää, kiristyy työilmapiiri. Kriisiorganisaatioissa hankalat tunteet aktivoituvat ja keskinäinen tuki vähenee, koska kilpailu lisääntyy. Henkinen väkivalta ja työpaikkakiusaami­nen lisääntyvät.

Koska työpaikkakiusaamisesta voi olla surul­lisia seuraamuksia, ennaltaehkäisy ja tilanteeseen puuttuminen mahdollisimman varhaisessa vai­heessa on tärkeää. Henkinen väkivalta voi saada hyvin monen­laiset kasvot. Sanallinen vihamieli­syys, toisen haukkuminen, uhkailu ja halventami­nen edessä ja selän takana ovat normaaleja kiusaa­misen muotoja, mutta aivan yhtä tehokkaita ovat sanattomat vihamielisyyden tai mitätöimisen viestit. Pienellä kulmakarvan kohotuksella kahvi­pöydässä voidaan saada kohde leimatuksi. Työ­suoritukseen kohdistettu halveksiva katse, vai­keneminen, selän kääntäminen ja ivallinen hymy haavoittavat yhtä tehokkaasti kuin suorat hyök­käykset. Kielteiset viestit kohdistuvat yleensä työ­suorituksiin. Työtoveri saattaa keskittyä toisen työsuoritusten jatkuvaan tarkasteluun ja niiden arvioimiseen. Tilannetta pahentaa uhrin pahoinvointi ja yliyrittäminen. Mitä enemmän ihminen pa­konomaisesti ja pelokkaasti yrittää suoriutua hy­vin jostain työtehtävästä, sitä suurempi vaara on, että hän tekee virheitä.

"Taistele tai pakene"

Kerron kolme kiusaamistapausta tosielämästä (nimet on muutettu). Seuraavat kaksi tapausta olen kertonut yli kymmenen vuotta sitten julkaistussa kirjassani "Luottamushenkilö tukipylväänä". Kolmas tapaus on omani. Kaikki työpaikkakiusaajat eivät ole narsisteja. Kyseessä voi olla myös kiusaajan oma epävarmuus tai kateus. Joskus narsistisen persoonallisuushäiriöiden kohdalla on neuvottu: Taistele tai pakene. Riitta löysi rohkeuden taistella ja Janna "pääsi pakoon".

Riitta, joka muutti omaa käyttäytymistään

Vähi­tellen tilanne muuttui sellaiseksi, että jokainen aamu alkoi niin, että Seija rupesi puhumaan edellisen päivän tehtävistä ja siitä, miten olin menetellyt väärin missäkin tilanteessa. Työtilanteissa en enää ajatellut, mikä olisi asiakkaan paras, vaan mitähän Seija tästä sa­noo. Sitten uskalsin viimein puhua asiasta yhdelle työtoverille. Hän oli kokenut ihan samaa kuin minäkin ja kertoi, että Seija on tunnettu han­kaluudestaan ja ottaa hampaisiinsa varsinkin harjoittelijat.

Sitten, kerran kun se taas tuli aamulla siihen ovelle ja kotona oli ollut huolia ja minulla oli pinna valmiiksi kireällä, niin se rohkeus löytyi. Sanoin oikein suoraan ja painokkaalla äänellä, mitä tilanteesta ajattelin. Sanoin myös, että arvostan hänen ammatillista osaamistaan ja toivon, että myös hän arvostaa minun osaamistani eikä jatkuvasti arvostele. Siihen lop­puivat Seijan haukkumiset kuin seinään. Seija katsoi mua hätääntyneenä ja musta tuntui, että nyt se olikin se tyttö siellä koulunpihan nurkassa, jonka kanssa kukaan ei halunnut leikkiä.

Janna, joka vaihtoi alaa

Musta oli kiva päästä seurakuntaan töihin ja tunsin Hannan jotenkin etukäteen. Se oli sellainen liiankin ystävällinen. Sit vähitellen tajusin, että toihan on vaarallinen ihminen. Muut siitä kerto ja ittekin aloin huomaamaan. Se ei ikinä käyttäny ilkeitä sanoja, et siihen ois voinu puuttua tai korottanu ääntään, mut se oli ylimielinen ja junaili aina asiat niin, et se sai kaiken maailman etuja ja teetti muilla omia töitään. Ja sit se sai esimiehen näkemään meidät muut huonossa valossa, kun se puhui meistä pahaa sillai vihjailevasti.

Kahdessa vuodessa mä aloin olla ihan loppu. Kun sen maireaa naamaa katto, niin aina ajatteli, että mikähän piikki on taas tulossa jotakin kautta. - Siis ei koskaan suoraan siltä itteltään, mutta sen järjestämänä. Se oli kaikkein pahinta, että se oli samaa herätysliikettä kirkkoherran perheen kanssa ja sen vaimon henkiystävä. Kaikki meidän työasiat kiersi pappilan keittiön kautta. Joskus mä ajattelin, että jos mä en jo nyt oo hullu, niin kohta sekoon.

Sitten mä sairastuin fyysisesti. Sen sairasloman aikana päätin, että toteutan unelmani ja pyrin opiskelemaan yliopistoon. Pääsin sisään ja jo heti alussa mun itsetuntoni alkoi palautua ja mä tunsin itteni taas ihmiseksi. Kun siellä käsiteltiin narsistista persoonallisuushäiriötä, mä tajusin et bingo! kaikki tuntomerkit sopi Hannaan!

OMA KOKEMUKSENI KIUSATTUNA OLEMISESTA

Työpaikkakiusaaminen termiä ei ollut olemassa 70-luvulla. Siitä ei puhuttu missään. Työhyvinvointia ei käsitelty psykologian opinnoissa ollenkaan. Sain Forssasta ensimmäisen vakituisen työpaikkani organisaatiossa, jota ei enää ole olemassa. Muutin tänne ikionnellisena. Muutaman kuukauden kulutta olin esimieheni vainon kohteena. Koin syvää häpeää tilanteesta, vaikka olin uhri. En kertonut siitä kenellekään muutamaa lähiystävää lukuunottamatta. Oma ammatti-identiteettini ei ollut vielä vahvistunut ja kiusaaminen vaurioitti luottamustani ammatillisiin kykyihini.

Naispuolisella esimiehelläni Tertulla oli taktiikkana ottaa yksi alaisista vuorollaan kiusaamiseen kohteeksi ja etsiä liittolaisia itselleen muusta henkilökunnasta. Kun aloin työt, kiusaamisen kohteena oli "rouva Nieminen". Hän kysyi toiselta työntekijältä tarkoituksellisesti minun kuulteni:

• Missäs kunnossa rouva Nieminen on ollut viime aikoina, kun Forssassa on saanut niin paljon ilmaista viinaa?

Hämmästyin ja ihmettelin. Oli kuulemma ollut joitain harjakaisia. En tiedä, miten Terttu sai liitettyä harjakaiset rouva Niemiseen. Selvisihän sekin minulle aikanaan, että rouva Nieminen ei ollut alkoholisti, vaan työpaikkakiusattu siihen asti kunnes tuli minun vuoroni.

Kiusaaminen saattoi kestää vuosia tai kuukausia, mutta jokaisen vuoro tuli joskus. Luulin, että syy kiusaamisen kohteeksi joutumisesta oli erilainen poliittinen näkökulma. Mutta jälkeenpäin tajusin, että jollei se olisi ollut se, niin ennen pitkään jokin muu syy kuitenkin olisi löytynyt. Nuori työtoveri oli sitä mieltä, että hänen kiusaamisensa alkoi siitä, kun Terttu näki hänen syövän ruokatunnilla kahvihuoneessa savusilakoita sormin. Siinä vaiheessa minusta taas tuli oikein hyvä työntekijä.

Kiusaamiseen liittyi vihjailuja kohteen maineen menetyksestä paikkakunnalla ja ammattitaidottomuudesta. Myös kieltäytyminen antamasta työtehtäviä on tehokas kiusaamiskeino. Esimieheni kielsi minua itsenäisesti ottamasta ketään potilaaksi, eikä tarjonnut kuukausiin itse ketään. Yritin täyttää pöytäni papereilla, vaikka en tehnyt niille mitään, ettei minua saataisi kiinni siitä, että istun tyhjän pöydän ääressä. Päivät olivat todella pitkiä. Sitten taas kerran tuli minulle ulkopuolelta työtehtäväpyyntö ja menin peloissani kysymään, voinko ottaa henkilön potilaakseni. Hän suostui, mutta totesi samalla:

• Sinulle on niin vaikea antaa potilasta, kun sinä aina epäonnistut.

Muistan henkilönkin, josta oli kyse. Hän oli alkoholisti ja niin kävi, että siitä päivästä lähtien, kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän lakkasi juomasta. Vuoden kuluttua osallistuin hänen raittiutensa yksivuotissyntymäpäivilleen AA-kerhossa.

Oman kokemukseni jälkeen en halua koskaan vähätellä kenenkään työpaikkakiusatun tunteita, vaikka ne vaikuttaisivat kohtuuttomilta. Sellaisilta omat tunteeni vaikuttivat uudesta työtoveristani, kunnes hänen vuoronsa tuli joutua kiusaamisen kohteeksi.

Yritimme kerran pitää työpaikkakokousta toimistossa ja setviä asioita. Rouva Nieminen kertoi laskeneensa, tulisiko perhe toimeen miehen palkalla, jos nyt heti sanoutuisi irti. Jälkeenpäin istuimme typertyneenä ja työtoveri totesi, että ellemme tee jotain, me sairastumme psyykkisesti. Toinen työtoveri huokasi:

• Me ollaan jo sairaita.

Alueen työntekijöillä oli kerran kuussa yhteinen kokoontuminen. Saimme etukäteen tiedon, että siellä käsitellään nyt työsuhdeongelmia. Matkustimme toiveikkaina ja jännittyneinä kokoukseen. Se "käsittely" oli sitä, että korkein esimies totesi kuulleensa, että eri työpisteissä on ihmissuhdeongelmia ja sitten hän totesi:

• Te olette ihmissuhdealan asiantuntijoita, teidän on osattava hoitaa välinne kuntoon.

Asian käsittely päättyi siihen. Emme osanneet hoitaa välejämme kuntoon.

Kiusaajamme ei halunnut, että kukaan lähtee pois, koska pelkäsi, että voimme pikkupaikkakunnalla levittää hänestä juoruja. Niitähän meillä toki oli. Olin saanut kuulla epäsuorat vihjailut siitä, että hänellä on paikkakunnallamme valtaa vaikuttaa maineeseeni. Kun terveyskeskuspsykologin virkaa perustettiin paikkakunnalle, hän alkoi heti vihjailla, että hän pystyy estämään minun pääsyni virkaan. En sitten hakenut virkaa, vaikka työ olisi kiinnostanut.

En aliarvioisi kenenkään ahdistunutta kertomusta omasta työpaikkakiusatuksi tulemisesta kuten teki nuori kollegani. Hän totesi tultuaan sinne töihin:

• Annan mennä toisesta korvasta ulos.

Vajaan vuoden kuluttua hän lähti sieltä pois ja oli mieluummin työttömänä.

Toinen nuori psykologi totesi, että jompikumpi heistä lähtee, ja se lähtijä ei ole hän. Mutta niin siinä kävi, että lähtijä oli hän.

Olin tosiaan ollut jo muutaman vuoden Tertun mielestä se hyvä työntekijä, kunnes siirryin toiseen työpaikkaan. Siirtyminen kaupungintalolle tarkoitti pienempää palkkaa, mielenkiintoisempaa työtä ja mukavampia esimiehiä. Samalla elämääni tuli tietoisuus lastensuojelun haasteista ja omalta osaltani myös vastaaminen niihin haasteisiin. Mutta Terttu oli raivoissaan, kun olin päässyt livahtamaan hänen valtansa alta. Irtisanoutumiseni tuli yllätyksenä ja shokkina hänelle. Ensimmäiseksi hän julisti, että minussa heittää nyt jotain aivan primääriä, ja että olen sairastumassa psyykkisesti ja toivotti minut tervetulleeksi potilaana.

Kun lähdin, minulle ei pidetty mitään lähtökahveja. Terttu kielsi minua (vastoin kaikkia ammattikäytäntöjä) kertomasta terapiapotilailleni, että lähden pois. Vain yhden asiakkaan kohdalla uhmasin sitä kieltoa.

SELVIYTYMISKEINOJA

Taistolainen työtoverini oli opettanut minulle lauseen: "Missä on edistystä, siellä taantumus hyökkää." Se toimi voimalauseena, jota toistelimme. Myös Eeva Kilven tunnettu runo pienestä urheasta naisesta antoi ihmeesti voimaa.

Yritin käsitellä työpaikan aiheuttamaa pahaa oloa monin eri tavoin. Samoihin aikoihin minussa oli alkanut hengellisen etsinnän prosessi. Olin tutustunut seurakunnan iäkkääseen diakonissaan, koska pidimme yhdessä ryhmää kehitysvammaisten nuorten vanhemmille. Hän oli se sosiaalinen tuki, johon takerruin. En vielä silloin osallistunut seurakunnan toimintaan enkä käynyt kirkossa, mutta etsiydyin Tyynen puheille. Kun oli ollut oikein paha päivä Tertun hampaissa, menin Tyynen luo ja veisasimme yhdessä "taisteluvirsiä". Körttivirret olivat siihen sopivia. Tosin niissä kuvattu taistelu kertoi ihmisen hengellisestä taistelusta, mutta minulle virren vihamies ja vastustaja oli Terttu. Istuin keinutuolissa ja veisasimme ja voi, miten se vahvisti.

Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on,
emme kauhistu vastustajaamme.
Viha vaikka on vastaamme sammumaton,
niin me turvaamme puolustajaamme.
Vaikka kaita on tie
ja se taisteluun vie,
meille Jeesus on turva ja kilpi.
- - -

Siis te Jeesuksen ystävät armoitetut,
kaikki uskossa vaeltakaatte.
Luja toivonne olkoon, te ahdistetut,
vaikka kiusoja, vaivoja saatte.
Teillä auttaja on,
apu ahdinkohon
tätä tietänne kulkiessanne.
Hän on armollinen,
hän on uskollinen.
Pysykää yhä Jeesuksessanne.

Isä Poikansa ihmisten veljeksi toi,
Poika saanut on taitavan kielen.
Yhä murheemme riemuksi muuttaa hän voi,
luoda heikkoihin rohkean mielen.
Ja hän uupuville,
tiellä vaipuville
Pyhän Henkensä lahjaksi suopi.
Heitä uudistamaan,
heitä vahvistamaan
pyhän armonsa, voimansa tuopi.

(Virrestä 310)

Vuosia lähtöni jälkeen tapasin seuraajani kadulla. En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan, mutta tervehdimme kohdatessamme toisemme. Hän pysäytti minut kerran kadulla ja pyysi katsomaan omaa yksityisvastaanottohuonettaan. Istahdin satulavyötuoliin ja aloin puhua niistä kovista kokemuksistani mielenterveystoimistossa. Vapisin ja puhuin, ja tiesin tulevani ymmärretyksi. Hän tiesi, miltä tuntuu tarkkailla esimiehen huomenta-sanomisen sävyä tai jähmettyä, kun tämä jättää sen kokonaan sanomatta.

Tajusin, että minulla oli edelleen käsiteltävää siinä ihmissuhteessa. Unohtaminen ei ollut auttanut. Minun täytyi pystyä antamaan hänelle anteeksi, että vapautuisin. Se oli pitkä prosessi. Nyt ajattelen, että Terttu-reppana R.I.P. Kaikesta huolimatta kiusatuksi tuleminen oli osa elämän rikkautta ja kartutti psykologista tietotaitoani.