OTTEITA 16-VUOTIAAN MINÄN PÄIVÄKIRJASTA

Nykyään on muotia lukea yleisölle omia vanhoja päiväkirjoja. Kanta-Hämeen tietokirjailijat aloittivat aluevastaava Maria Lassila-Merisalon aloitteesta Hämeenlinnassa mahdollisuuden tulla esiin muistoineen. Keskiviikkona kokoonnuttiin kaikille avoimeen tilaisuuteen Suisto-klubilla viidennen kerran. Mukana oli myös musiikkia, kaksi muusikkoa lauloi omasta elämästään kertovia, syvällisiä lauluja. Oma 16-vuotiaan päiväkirjani on erilainen kuin aikaisemmat päiväkirjani. Sen teemana on pojat ja minä. Siinä ei kerrota edes mitään perustietoja. Taustaksi: Asumme Helsingissä, Töölössä. Minulla on vanhempi veli ja nuorempi sisar, jonka kanssa jaamme melko sopuisasti yhteisen huoneen. Harrastan kirjallisuutta ja kuvataiteita. Seuraan muotia ja suunnittelen ja teen itse vaatteeni, kudon paljon. Vietän päivittäin paljon aikaa samassa rapussa asuvan ystävättäreni kanssa ("Liisa").

50-luvun lopussa ja 60-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin oli voimassa monenlaisia sääntöjä. Tyttöjen odotettiin menevän neitsyinä naimisiin ja ensimmäisillä treffeillä ei sopinut antaa pojan suudella. Politiikka ei ollut vielä tullut kouluihin ja teinien elämä oli lähinnä tanssimista. Joka lauantai oli hipat vähintään yhdessä koulussa ja kotihippoja pidettiin usein. Poikien odotettiin tekevän kaikki aloitteet. Seksistä varoitettiin ja tytön piti osata sanoa ei. Tyttö ei voinut pyytää poikaa ulos, eikä soittaa pojalle.

Olin aloittanut lukion uudessa koulussa Alppilan yhteislyseossa, joka aloitti silloin toimintansa. Koulusta tuli minulle korjaava kokemus, jossa sain paranneltua itsetunnon haavoja, joita keskikoulu oli iskenyt minuun.

Suurin osa henkilöistä esiintyy peitenimen turvissa. Pekka oli oikeasti Pekka. Olin tutustuttanut rinnakkaisluokalla olleen Pekan ja entisessä koulussani olleen Katrin toisiinsa ja he alkoivat seurustella. Kielivirheet on jätetty tekstiin. Päiväkirjasta on valikoitu tyypillisimpiä tekstejä. Koska osasta puuttuu päiväys, olen merkinnyt vain kuukaudet.

1959

Syyskuu 1. merkintä.

Terve rakas päiväkirjani (ent englannin vihkoni). Nyt on kesä taas mennyt ja edessä on pitkä talvi. Mitähän se tuo tullessaan. Aloitan huomenna uuden paremman elämän. Huomenna nimittäin alkaa kouluni. Olen tehnyt varmaan sata päätöstä. Luettelen muutamia:

1.Keskiarvo oltava yli kahdeksan.

2. Minusta tulee epäitsekäs.

3. Haluan olla Ladylike sekä puheeltani että tavoiltani.

Saas nähdä kui äijän käy, varsinkin "pykälä" 2 on vaikea, sillä olen luonteeltani itsekäs.

Olisi ihanaa, jos ensi talvena löytäisin pojan, jonka kanssa voisin styylata. Mutta en kyllä usko, että sellaista löydän. Sillä mun vaatimukseni ovat kovat, ja se poika, joka ne täyttää, ei korvaansakaan lotkauta tällaisen tytön puoleen: Ensiksikin pojan on oltava älykäs ja vaatimaton, käytökseltään kohtelias ja pukeutumiseltaan siisti.

Toivoisinpa ensi vuodelta myös sen, että saisin hyvän tyttöystävän, sillä sellaisen, jolle voisin kaikki sisimmät ajatukseni kertoa, minulla ei ole. ("Katrista" tuli syksyn kuluessa sellainen).

Olen elämässä ollut hyvin vähän poikien kanssa verrattuna ystäviini. Kerran koulussa (muisto viidenneltä luokalta) tytöt rupesivat kirjoittamaan listaa siitä, kuinka moni heitä oli sekstannut (SIIHEN AIKAAN TARKOITTI SUUDELLUT) sen vuoden aikana. Parhaimpiin ystäviini kuuluva Katri sai listaansa yli kymmenen pojan nimet eikä monikaan hänestä jäänyt paljoakaan huonommalle. Sitten he keskustelivat ja näyttelivät listojaan muille, Kyllä minua silloin nauratti. Tyttö parka antaa 12 pojan sextata itseään ja sitten vielä kehtaa kehua. Hän ei ollut ollut kenenkään kanssa paria iltaa kauempaa.

Syyskuu 2.

Mä halkeen. On inhottava istua lauantai-iltana kotona. Mun sisälläni on jonkinlainen kaipauksen tunne. Voi kun löytäis jonkun pojan, joka edes suurinpiirtein vastaa mun toiveita. Mutta niinhän se on, ettei poikaa kotooltaan iske ja minä kun nykyään kykin vain kotona. Mutta kyllä mä vielä tässä vääntäydyn kouluhippoihinkin kunhan saan teinarin (teinikortin).

Lokakuu 1.

On tullut käytyä koulua jo pari kuukautta. Meillä on suhteellisen kiva luokka. Eilen me oltiin Anna Ranteen luona hipoissa, jonne oli kutsuttu koko luokka. Ne oli nyyttikestit ja kivat hipat. Mulla oli aika hauskaa, joskin mä olin moraalisesti järkyttynyt Pirkko Virtasen suhteen Siellä se pomppi joka pojan kaulassa. Ei sekään niin vaarallista vielä olis ollut, mutta mä tiedän, ettei se kestään niistä tykännyt, sillä se on pihkassa Simoon. Siellä se istui muiden sylissä ja halaili kuin paraskin. Oi aikoja oi tapoja. Mä tappelin koko illan paremman minäni kanssa, jotta polttaako vai eikö polttaa. Parempi minä jäi vähän tappiolle.

KUVA

Päiväkirjassa ei kerrota tekstissä, että suunnittelin ja ompelin itselleni talvitakin. Sinä syksynä tuli muotiin harmaat ulsterit. Niitä oli kaupoista saatavissa vain yhtä mallia. Halusin olla muodikas, mutta vähän erilainen ja siksi päätin ommella takkini itse. Tein myös olkalaukun itse pahvikotelosta, jonka päällystin violetilla kankaalla, josta on sivulla kangasnäyte. Lukiossa minulla oli kuukausiraha, jolla piti ostaa myös vaatteet ja koulukirjat. Itse tekemällä sai enemmän vaatteita.

KUVA

Lokakuu 1.

Schön ist die Jugend. Must elämä nykyään on niin kivaa. Mä olen jo ollut kaksissa hipoissa sitten viime kirjoittelun.

Viime tiistaina oli ne kauan odotetut Siivosen hipat (keskikoulun luokanvalvoja). Kokoonnuimme koko luokka Rautatientorilla. Kun Matti tuli sinne, mä huomasin, ettei vanha rakkaus ruostu (oli yksipuolinen ihastukseni viidennellä luokalla) Jotenkin tuntu niin kummalliselta mun sisällä. Matilla oli tummanharmaa ulsteri ja tummanharmaa porsa, voi juku kun se oli söpö. Hipat oli kokonaisuudessaan ihanat. Kaikilla oli hauskaa, vaikkei mulla ollut mitenkään taivaallista sillä … Matti ei hakenut minua (tanssimaan).

KUVA Tammelund

Lokakuu 2.

Eilen olin Karjalassa (Karjalan yhteiskoulu) hipoissa ja mitäs tapahtuikaan. Risto (edellisen vuoden toinen kaukoihastus, jonka kanssa olin kerran tanssinut) oli siellä voi duudeli, kun se oli suloisen näköinen ihan sydäntä lämmitti. Tosin Risto ei hakenut mua. Ennen tanssin alkua se näki mut. Silloin kun haettiin se ei kertaakaan nähnyt mua. Mä lohdutan itseäni ettei sillä ollut tilaisuutta hakea mua. Se taitaa kyllä olla laiha lohdutus. Muuten Matti haki mua 2 kertaa ja oli niin ystävällinen ja kohtelias. Tosin mä huomasin Tammelundin pussissa pois tullessa että Matti kääntyi turhan usein katsomaan mua.

Ai mun pitää kirjoittaa vähän Simo Talovaarasta (rinnakkaisluokalla) se on ainoa poika meidän koulussa, jonka kanssa mä haluaisin olla. Virtasen Pirkko kyllä tekee parhaansa että se iskis sen. Saas ny näkee.

Mä huomaan, että mun päiväkirjassa käsitellään poikia ihan liikaa. Ikävä sanoa, mutta mun ajatukseni täyttää melkein kokonaan pojat ja vaatteet. Mutta sen mä silti sanon, että mikään keimailija mä en ole. En ole vielä ikinä koittanut iskeä todenteolla ketään poikaa. Vaikka olisin halunnut iskeä jonkun pojan niin en ole silti räpytellyt silmiä j.n.e. sellaista mä inhoan.

Joulukuu 1.

Koulussa oli puurojuhla, jonka jälkeen menimme keskustan Primulaan jatkoille. Kun se sulkeutui, menimme taas eduskuntaan, jossa oli iltamyöhään täysistunto. Antin isä oli kansanedustaja ja hän tiesi, milloin eduskuntaan voi mennä. Ei meitä politiikka kiinnostanut, mutta päästiin lämpimään jatkamaan yhdessäoloa.

KUVA

Joululomalla olin Therpsikoren tanssikurssilla, josta en kirjoittanut mitään. En edes sitä, että olin kurssin ainoa tyttö, joka haettiin jokaiseen tanssin.

1960

Tammikuu 1.

Tänään on taas lauantai ja minä istun himassa ja ajattelen Simoa. Voin sanoa, että olen pihkassa siihen. Se on suloisen näköinen n.185 cm, musta tukka kiva nenä ja vähän liian paksut huulet. Olemukseltaan se on rauhallinen ja hieman arvokas. Se menee aina viimeisenä ovesta sisään, ottaa hatun pois koulun ovesta tultua, ei ryntäile koskaan, on kohtelias, ei polta ei juo asuu Pohjois-Munkkiniemessä ihanassa rivitalossa. Oppilaana se on kai tavallinen, luonteeltaan filosofinen ja takuulla älykäs. Ai niin, se pukeutuu kivasti. Oh jos mä sen pojan joskus saisin, niin mä olisin takuulla onnellinen. Musta tuntuu, että me sovittais hyvin yhteen, mutta ikävä kyllä se ei ole huomannut sitä.

Tammikuu 2.

Me keskusteltiin eilen pitkään Katrin kanssa siitä, että millä sais estettyä sen, ettei olis kaverin kanssa sillä lailla ennen naimisiin menoa. (seuraa puoli sivua selostusta Katrin edellisen kesän romanssista.)

Tammikuu 3.

Ai mä kiehun! Mussa on niin paljon energiaa, sillä tänä iltana pidetään hipat Katrilla.(Siellä oli uusi tuttavuus: Erkki, jonka olisin halunnut iskeä – mutta niin ei käynyt.)

Tammikuu 4.

Katri kerto, että se on kuullu Pekalta Simosta yhden jutun ja se juttu on se, että Simo ja Bilsu oli menny ostamaan satamasta viina. Sitä mä en kyllä olis Simosta uskonu, en totta vie. Sillon stoppas kaikki mun ajatukseni siitä. Vaikken mä sitä oikein vielä usko. Sitä juttua nimittäin.

Tammikuu 5.

Oh mä haluan iskeä yhden kaverin. Sen nimi on Jarmo Lunnasmaa.(Pekan ystävä, jolta puuttui tyttöystävä. Pekka ja Katri olivat esitelleet hänelle jo yhden entisen luokkatoverini, mutta Jarmo ei ollut tästä kiinnostunut. Seuraavaksi he valitsivat minut) Se on kahdeksannella luokalla (lukion viimeisellä) Se soittaa kitaraa, laulaa on hyvä oppilas, miellyttävän näköinen. Tosin mä en ole sitä nähnyt, mutta Katri kertoi niin.

Tammikuu 6.

Olin teatterissa katsomassa Strindbergin uninäytelmää. Mun täytyy sanoa, ettei se muhun ainakaan vaikuttanut niin paljon kuin olin odottanut

Tammikuu 7.

No niin se Lunnasmaalla käynti on nyt suoritettu vaihtelevalla menestyksellä. No mä yritän kertoa asiat mahdollisimman tarkkaan. Alussa Pekka meni ennen meitä, sillä me Katrin kanssa kampasimme tukkaamme hississä. Näin rappukäytävään Jarmon käden ja punaisen villapuseron. En millään meinannut uskaltaa katsoa, minkä näköinen omistaja on. Ja ihme kyllä huomasin, että käden omisti miellyttävän näköinen nuori mies. (kodin kuvausta, Jarmo oli yksin kotona).

No niin istahdimme kuka kunnekin ja aloimme keskustella. Jarmo sanoi Pekalle: Eikö ollakki kohteliaita miehiä ja keitetä tytöille teetä. Kun pojat toivat teen, kupit ja lautaset oli eri paria, ihanaa wienerpitkoa oli leikattu valtava määrä ja ne oli isketty yhteen pinoon. No me juotiin ja syötiin ja hyvää oli. Jarmo rupes soittaan kitaraa mm Kodin kynttilät, Tom Dooley, Vanha merimies muistelee, Petit Fleur jme. Sitten alkoi se oma osa visiitistä. Valot sammutettiin Katri meni Pekan syliin. Minä istui sohvan nurkassa kädet puuskassa enkä vaihtanutkaan asentoa. Mä toivoin koko ajan, että tapahtuis jotain, jotta se loppuis. Onneks soi ovikello ja sen broidi tuli kotiin.

Ensimmäisen visiitin jälkeen Jarmo oli sanonut. että mä olin kylmä kuin kala, kuitenkin se oli kiinnostunut musta.

Helmikuu 1.

Ja sitten se suuri elämäni tapahtuma: Pekan hipat. Aluksi joimme kahvia kera Pekan faijan. Tunnelma oli tietysti jäykähkö. Ainoastaan Jarmo keskusteli Pekan faijan kanssa. Kun kahvi oli juotu ja pari vaivaista pikkuleipää syöty, menimme Pekan alkoviin kuuntelemaan levyjä ja leikimme pullonpyöritystä. Pekka ja Katri häipyivät alkovista. Mua ei huvittanut olla alkovissa ja sinne jäi Karpon Hannu Kiran kanssa. Me siirryttiin ruokasalin puolelle ja istahdin sohvaan jne. Musiikki soi ja me olimme onnellisia, niin onnellisia. (kuvaus lähenemisestä) Pekka ja Katri olivat olohuoneessa ja mekin hiivimme sinne. Istahdimme sohvalle ja Pekka heitti shaalin meidän päällemme ja kalautti päämme yhteen ja sanoi: No niin nyt on kolmas kerta. Pekka parka ei arvannutkaan kuinka toimeliaita me olimme olleet. Siirryimme takaisin ruokasaliin ja sinne oli tuotu kuumaa mansikkamehua ja ah kuinka hyvää kuuma mansikkamehu voi olla. Söimme Kirstin ja minun leipomia ässiä. Jatkuu.

Helmikuu 2.

Ilta jatkui taas yhtä ihana. Lähdimme Jarmon kanssa pois 11.20 ja meillä oli raitovaunupysäkillä ihanaa ja siellä Jarmo sanoi pitävänsä minusta.

Musta tuntuu, että tästä tulee pitkäaikainen ja samalla musta tuntuu, että mä saan pitää varani, mutta mä tiedän myös, että mä pystyn pitämään varani luojan kiitos. On ihanaa, että Jarmo vastaa mun vaatimuksiani. Hän on älykäs. vaatimaton kohtelias, kivan näköinen, pukeutuu siististi, osaa keskustella myös vanhempien kanssa jne. Kyllä elämä on sitten ihanaa.

Helmikuu 3.

Olimme Jarmon kanssa ulkona viime keskiviikkona ja voin sanoa, että silloin opin todella tuntemaan Jarmon. Se oli ottanut selvää mun äidistä jostain matrikkelista ja isästä kai Kuka kukin on -kirjasta.

Oin kyllä hämmästynyt. Sillä mä huomasin, että se on erittäin älykäs. (vertailua muihin poikiin ja sitten totean) Mä olen voinut esittää toista mitä mä olen, Jarmon kanssa mun pitää olla se mikä olen, sillä sillä on äly, joka leikkaa kuin partaveitsi. Olen itse sellainen, joka tarkkailee muita ihmisiä ja muodostaa johtopäätöksiä pikkuseikoista. Mutta mun pitää sanoa, että kalpenen kateudesta Jarmon johtopäätösten rinnalla. Olen aina saanut kuulla pojilta kuin myös muiltakin kuinka älykäs olen, mutta mitä sanookaan Jarmo, joka on vain vaivaiset puoli vuotta mua vanhempi. Hän sanoo, että olen lapsellinen. Olin suoraan sanoen hämmästynyt, kun kuulin tuon. Mutta Jarmo perusteli sen järkevästi, ja en voi olla myöntämättä. Muita totuuksia: Luulen olevani yläpuolella muita. Jarmo sanoi myös, että hän heti ekana iltana huomasi, että mä en keimaile. Jarmo ei nimittäin voi sietää keimailijoita.

Pekan hipoissa kävi selville, että mä tiesin, kuka oli huonoin presidenttimme. Keskiviikkona Jarmo kysyi mistä tiesin sen. – siis hän oli ajatellut asiaa. Toisaalta on kurjaa, että Jarmo ajattelee asioita niin paljon jälkeen päin, sillä minulla on tapana ensin puhua ja ajatella sitten vasta kotona.

Helmikuu 4.

Perjantaina olimme Katri, Pekka, Jarmo ja minä Liisan koulussa Lapinmatkajuhlassa. Liisa oli siellä kaverinsa Hannun kanssa (Hannu Mäkelä, nykyinen kirjailija ja taiteen akateemikko). ….Illan lopulla seurasi tanssia. Mua pelotti hitsisti mennä hippamaan, sillä seinän vierellä seisoi sata pimua, jotka tuijotti tanssivia. Vaikka mä olenkin aika hyvä hippaaja (vaatimattomuus kaunistaa), niin musta tuntui, että mä en osais hipata Jarmon kanssa. Mä olin kyllä ennenkin kokeillut Pekan synttäreillä, mutta silloin mä tanssin kävelykengät jalassa plyyssimatolla. Onneksi mä sitten kumminkin osasin hipata Jarmon kanssa. Kukapa ei osais, sillä se vei niin ihanasti. Se on paras tanssija kenen kanssa mä olen hipannut. Toisinaan se vei ympäri monta kertaa ja musta tuntui kuin mä en olis painanut ollenkaan.

Helmikuu 5.

Olen aivan herppinä, sillä olen tänään ensimmäisen kerran väärentänyt äidin nimen, nimittäin kaavakkeeseen, syönkö koulussa vai en. Kamalaa, jos mut saadaan kiinni, mutta sitä ei voi tapahtua, nimikirjoitus oli suhteellisen hyvä. (Vanhemmat pakottivat syömään kouluruokaa, vaikka en olisi halunnut ja ratkaisin tilanteen tavallani. Kuukausirahasta jäi enemmän muuhun käyttöön.)

Tänä iltana menen ulos Jarmon kanssa, toivottavasti meillä on ihanaa.

Helmikuu 6.

Olimme silloin ulkona. Keskiviikkona mainitsin ensimmäisen kerran äidille Jarmosta. Ennen ulos lähtöä menin keittiöön sanomaan äidille, että lähden yhden jannun kanssa ulos. Äiti rääkäs, että mitä ja pudotti veitsen kädestään. Sanoin, että se on Jarmo Lunnasmaa ja älä kysele liikaa. Paiskasin oven kiinni ja hupenin. Meidän oli määrä tavata Koronan edessä kello puoli kahdeksan. Matelin kohtauspaikalle, etten vaan tulisi liian aikaisin. Kello oli 3 minuuttia vaille, kun seisoin leipäkaupan ikkunan edessä. Odotin siinä kunnes kello oli puoli ja tulin kaksi minuuttia myöhässä kohtauspaikalle. Lähdimme kävelemään. Jarmo ei koskaan ota kädestä heti kiinni, vaan vasta noin kymmenen minuutin kuluttua. Kävelimme pitkin Eläintarhaa. Ilma oli ihanan lämmin ja metsä oli lumisen kaunis. Meillä oli suloista.

KUVA KAIKKI ON LOPU

Maaliskuu 1.

Se tuli yllättäen minulle se meidän loppumme. Nyt voin jo kirjoittaa siitä. Olimme raitiovaunupysäkillä, kun Jarmo kysyi koska tapaamme seuraavan kerran. Sen jälkeen hän esitti pitkän leterin syitä, miksikö ei voi tulla ulos lähiaikoina (hänellä oli abiturienttikevät) Täytyy myöntää, että syyt oli päteviä, mutta sittenkin. Sovimme että tapaamme yhdeksän päivän kuluttua kello 8 Koronan edessä. Kun ratikka tuli, sekstas Jarmo mua otsalle ja sanoi hyvää yötä. Niin se loppui sekin satu.

Kun sain myöhemmin, tietää, että Jarmo oli sanonut Pekalle, että tapaamisen väliaikaa voidaan vähitellen pidentää ja pidentää ja niin se haihtuu kokonaan. Kirjoitin Jarmolle sen jälkeen neutraalin kirjeen ja kerroin, että lähden hiihtolomalle Jyväskylään, emmekä voi tavata sovitusti.

Tuntui kuin pohja olisi romahtanut altani pois. Olin järkyttynyt. Illalla oli koulussa Hippailta ja menin sinne. Oli ihanaa nähdä Pekkaa siellä ja hän tiesi, että olin kuullut jutun. ja näin että hän yritti parhaansa mukaan ottaa osaa suruuni.

Nyt hiihtoloman jälkeen Pekka oli tavannut Jarmon ja Pekka oli kysyny, että saako lähettää terveisiä. Jarmo oli sanonut, että jos mä ymmärrän terveiset väärin ja oletan, että hän soittaa. Pekka voi sanoa vain toverilliset terveiset.

Maaliskuu 2.

Eilen näin Jarmon, tulimme silloin teatterista. Voin sanoa, että olin jo unohtanut hänet kokonaan, mutta kun näin Jarmon, niin minusta tuntui ihan kummalliselta.

Huhtikuu 3.

Vaikka en enää Jarmosta erikoisemmin pidäkään, oli synkkä kuulla, että se styylaa. – Siinä meni viimeinenkin toivo, sillä Jarmo sanoi hiihtoloman jälkeen kuulemma (Pekalle), että hän haluaisi olla mun kanssa vielä joskus.

Huhtikuu 4.

Pekka ja Katri olivat tänään meillä. Voi, voi kyllä he olivat niin rakastuneita. Ihan kateeksi kävi. Kamalaa vappu lähestyy lähestymistään ja minä olen ilman kaveria. Ja olen sitä tyyppiä, etten kouluhipoista kaveria iske. Voi kamalaa. Painuisin mielummin maan alle, kuin olisin vappuaattona kotona. Hirveetä Hirveetä.

Huhtikuu 5. Päiväkirjan viimeinen sivu

Huh huh, kuinkahan tästäkin päivästä ja huomisesta oikein selviää pitäisi tehdä kävelypuku ja lukea historiaa ja ajatella runo, jonka lausun huomenna lausuntakilpailuissa. Must on hirveetä lausua sillä sillä mä huomasinkin etten mä enää olekaan niin hyvä lausuja. Ei ole tullut harrastettua sitäkään. Yksi valopilkku tässä päivässä kuitenkin on. Pekka sanoi, että juhlimme Katrin syntymäpäivää. Hän oli kysynyt Jarmolta ja tämä oli suostunut, mutta minä en voinut suostua siihen. Tappelin itseni kanssa koko Saksan tunnin ja päädyin siihen. varmasti päätökseni oli oikea.

Huhtukuu 6.

Nyt on asiat taas hyvin. Liisa pitää vappuaattona hipat ja minä menen sinne yhden Harri Kivivaaran kanssa. Mua rasittaa kyllä, että se on hommattu, mutta minkäs sille voi. Tosin se kaveri on nähnyt mut ja on kysellyt Pekalta musta. Saas nähdä mitä tästä tulee. Perästä kuuluu sano torventekijä.

POHDINTAA

Olen valikoinut siteeraamani tekstit. Minun täytyi lukea koko päiväkirja uudestaan tarkistaakseni, että olinko todella rajoittunut vain pohtimaan poika-asioita. Kyllä se niin oli. Koosteessa mainitaan kaksi kertaa äiti, ja ne ovat ainoat kerrat koko päiväkirjassa. Isää, veljeä ja sisarta ei mainita kertaakaan eikä ketään Alppilan opettajaa. Yhtään koenumeroa ei mainita. Mitään teiniangstia minulla ei koskaan ollut ja vuodet 13 – 19 olivat onnellisia.

Koko talven kävin Työväenopistossa Onni Ojan piirustuskurssilla ja maalasin peiteväreillä kotona. Kuljin myös paljon taidenäyttelyissä. Kävin koulun kirjallisuuskerhossa ja luin todella paljon kaunokirjallisuutta, läksykirjoja tuskin lainkaan. Kotona ei ollut televisiota. Mutta mistään näistä ei ollut mainintaa päiväkirjassa. Teattereiden ja elokuvien ja oopperan lippuja oli liimattu sivuille, mutta en juuri näkemääni kommentoinut. Jarmon aiheuttama tunnemyrsky sai minut tarttumaan siveltimeen ja tein hujauksessa peiteväreillä seuraavassa kuvassa olevan taulun. Koin sitä tehdessäni elämäni ensimmäisen flown, ja tunsin että olin kypsynyt Jarmon aiheuttaman tunnemylläkän avulla. Minulla on edelleenkin taulu olohuoneen seinällä muistuttamassa nuoruuden ajoista, joita muistelen myötätuntoisesti nuorelle itselleni hymyillen.

USKO

Jarmon kristinuskoa käsittelevä kouluaine oli vuosikausia päiväkirjani välissä. Emme olleet siitä keskustelleet, en edes olisi pystynyt niin korkeatasoiseen pohdintaan, mitä Jarmon aineessa oli. Tulin 31 vuotiaana uskoon ja vuosia sen jälkeen luin kerran jostain haastattelusta, että Jarmon mielestä oli valitettavaa, että uskovaiset niin tyhmiä. Hän ei missään tapauksessa käyttänyt tyhmä-sanaa, mutta ajatus oli se. Pistin sen kouluaineen kirjekuoreen ja kerroin saatekirjeessä, että olen tullut uskoon. Ja että hän on oikeassa, raamatussakin sanotaan "katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta", totesin, että kyllä hän , joka on inhimillisesti viisas, vielä joukkoon mahtuu.

Olin 13-vuotiaana päättänyt olla ateisti ja sitä kesti rippileirille asti. Mutta Jumala ei näyttäydy kuusitoistavuotiaan teksteissä, niin kuin ei elämässäkään, vaikka hänen olemassaoloonsa uskoin.

Kuuluin Töölössä jengiin, jonka muut jäsenet menivät ajan tavan mukaan oman seurakunnan iltarippikouluun. Äitini oli uskonnonlehtori ja huolissaan ateismistani ja halusi irrottaa minut jengistäni. Tosin olin jengissä ainoa, joka ei lukenut iltarukousta. Matkustin yksin Punkaharjulle junalla kesällä -58.

Kun astuin majoitustupaan, siellä keskusteltiin aiheesta "Onko tanssi syntiä?" Minua nauratti mielestäni banaali aihe ja ilmoitin: "Oli tai ei, ei se ole ainoa synti, mitä mä harrastan." Sain osakseni närkästyneitä katseita. Omassa kämpässä oli kaksi muuta tyttöä Helsingistä, muut eri puolelta Suomea. Tutustuin nopeasti itseäni kiinnostaviin tyttöihin. Olin etukäteen päättänyt olla sosiaalinen ja toteutin sitä esimerkiksi menemällä aina mukaan, kun joku toivoi seuraa ulkohuussimatkalle, vaikka itsellä ei olisi ollut tarvettakaan. Leiri kesti kaksi viikkoa ja joku kertoi, että ensimmäisenä viikkona kaikki lauleskelee iskelmiä ja toisella viikolla virsiä. Niin tosiaan kävi. Virret alkoivat vähitellen soida päässäni. Siksi vähän surettaa, että nykyään leirit ovat vain viikon pituisia – virsivaihe jää kokematta.

Päivällä meille oli pitänyt raamattutunnin tunnettu taiteilija ja televisiotoimittaja Osmo Visuri, joka kertoi raamatun ennustuksista ja niiden toteutumisista ja meidän piti etsiä kohdat omista raamatuistamme. Ateistiseen mieleeni hiipi epäilyksen siemen: Kuinka tämä on mahdollista? Onko raamattu sittenkin totta?

Maailman tilanne oli epävakaa ja Neuvostoliitto oli ilmoittanut, että jos USA astuu maihin Libanonissa, se tarkoittaa kolmannen maailmansodan puhkeamista. Samana iltana saimme kuulla, että USA oli astunut maihin Libanonissa ja Irakin nuori 17-vuotias kuningas on murhattu.

Meitä oli 50 tyttöä, kaukana kodeistamme, ilman kännyköitä, huoli ja pelko kasvoivat. Leirin johtaja Anneli Eriksson kiersi illalla kaikki tuvat ja luki psalmin 91. Se psalmi kolahti minun ateistiseen mieleeni. Hämmästyin itse, miten pelko häipyi ja ihmeellinen rauha tuli tilalle. Oli pakko uskoa, että Jumala on sittenkin olemassa. Mutta siitä oli vielä pitkä matka siihen, että tulin uskoon!

Rippileiriltä jäi pitkäksi aikaa soimaan mieleeni virsi 512

1.
Jo varhain, Herra, annoit
armosi meillekin,
kasteesi liittoon kannoit,
soit suojan vaaroihin.
Nyt siunaa nuoruutemme,
oi Isä Jumala,
niin että koskaan emme
luopuisi sinusta!

2.
Armolla, Kristus, poistat
syntimme tuomion
ja aurinkona loistat,
kun meillä kevät on.
Sinua ylistämme,
hyvyyttä Kuninkaan.
Nyt ota elämämme
käyttöösi kokonaan.

3.
Johdata, Henki, meitä,
vapaiksi meidät tee,
valheen ja pelon teitä
kun sydän harhailee.
Käy itse voimaksemme
keskelle maailman.
Pyhitä nuoruutemme
sanalla Jumalan.

4.
Tie kirkkoon anna löytää
ja luokse alttarin.
Kaipaamme armopöytää
ja lepopaikkaakin.
Näin, Jeesus, meitä kanna
kansasi keskellä.
Jo täällä meille anna
iäinen elämä.

KUUNTELE>>> https://www.youtube.com/watch?v=j4v_1BMjMKs