OTTEITA VANHAN NAISEN VIIKOSTA

Facebookissa oli taas haaste, johon minut kutsuttiin nimeltä. Olisi pitänyt postata kymmenenä päivänä kuva aiheesta "Elämäni on hyvää" ja haastaa päivittäin joku mukaan. Haastaminen tuntuikin hankalalta ja jätin sen ensimmäisenä päivänä tekemättä. Mutta kieltämättä on mukava miettiä päivän kohdalla, mikä juuri silloin on ollut hyvää. Aloin haastaa ihmisiä. Mutta koska ei saanut selitellä mitään, sain idean blogissani selitellä. Päätin pitää viikon verran "päiväkirjaa", jossa myös kerron kuvista. Supistin myös Facebookiin postaamisen seitsemään päivään.

2.11.

Tänään satoi lunta ja vuodenkierrossa on se kohta, jolloin voin nähdä ikkunastani auringonlaskun ja iltaruskon. Tänään on pyhäinpäivä ja heräsin anivarhain kirjoittamaan blogiani, jossa käsittelin kuolemaa. Lähtökohtana oli Katriina Huttusen kirjoittamat kolme ja puoli kirjaa, jotka luin viime viikolla.

Olin aikonut mennä tapani mukaan aamusta hautausmaalle, mutta tunsin oloni liian väsyneeksi. Vasta iltapäivän hämärtyessä sain lähdettyä sinne kävelemään. 

3.11.

Tapani mukaan menin pyhänä kirkkoon. Olen istunut samassa paikassa vuosikymmeniä. Kuvan otin vakipaikaltani. Messun jälkeen oli viereisessä tilassa kirkkokahvit. Pyöreiden pöytien ääressä tapaamme tuttuja ja tutustumme tuntemattomiin. Muuten otin pyhän levon kannalta. Olin suunnitellut meneväni illalla kirkossa pidettävään konserttiin, mutta päätin kuitenkin vain löhöillä television ääressä kotona.

4.11.

Maanantaiaamu alkaa aina uimahallireissulla. Ensin vesijuoksen ja juttelen samalla ystäväni kanssa. Puolen tunnin kuluttua siirryn viereiseen terapia-altaaseen vesijumppaamaan Hydrohex-videon johdolla. Ajattelin ottaa kuva tyhjästä altaasta, mutta kaksi vakioporukan naista oli jo ehtinyt ennen altaaseen. Huomatkaa, että seinäkello näyttää viisi yli kuutta! Tapasin myös altaalla tuttuni, joka kysyi olinko kuullut yhteisen ystävämme kuulumisia. En ollut. Sain kuulla, että ystävällämme oli suuri huoli nuoresta lapsenlapsestaan. Joskus isovanhemmuuskin voi olla todella raskasta. Onneksi esirukous kantaa ja kaikki pahakin voi kääntyä vielä nuoren parhaaksi. En jää kyselemään Jumalalta, miksi sallit tuon esirukousten lapsen kulkevan tuhon tiellä, mutta olen muistanut rukoilla hänen puolestaan.

Illalla purettiin Kuhankosken killan syysnäyttely. Näyttelyn purku on myös sosiaalinen tapahtuma. Oli kiva tavata muitakin kuvataiteen harrastelijoita - ja ammattilaisia. Minulla oli siellä kaksi työtä. Näyttelyn teema oli taiteilijan omakuva. Toinen on omakuva ja toinenkin tavallaan. Sen nimi on "Illalla sillalla". Ajattelen, että seison kotini vieressä olevalla sillalla ja ihailen kiitollisena jokimaisemaa.

Yhdeksän jälkeen illalla odottelin ruokaboksin saapumista. Se oli taas yli tunnin jäljessä siitä, mitä päivällä oli ilmoitettu. Tilaan silloin tällöin ruokaboksia, jossa on kolme eri reseptiä ja niihin liittyvät ainekset. Saan vaihtelua muuten urautuneeseen ruoanlaittooni.

5.11.

Aamulla juoksin lenkkini, oli lämmintä ja sumuista, mutta tosi pimeää. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä en uskaltanut kiertää vain osittain valaistua metsälenkkiä, vaan pysyttelin valaistulla isolla puistoalueella. Sitten lähdin bussilla kohti Helsinkiä, jonka kautta jouduin menemään Lahteen, koska enää sinne ei pääse suoraan. Kun muutin Forssaan, joka paikkaan pääsi hyvin busseilla pitkin päivää. Nyt on tilanne tosi hankala. Paluumatka sentään onnistui yhdellä bussilla.

Tänään Tiistaina on ollut viikon kohokohta. Kansan Raamattuseuran Lahden Seniorifoorumi täytti 10 vuotta. Paikalla oli lähes kaksisataa juhlijaa. Meitä menneitten vuosien luennoitsijoita oli kutsuttu mukaan ja käyttämään puheenvuorot. Kuvassa olen kansan Raamattuseuran uudehkon toiminnanjohtajan Kalle Virran kanssa. Kalle on aito ja lämmin ihmisosaaja ja mies paikallaan uudessa tehtävässä. Hän kertoi lukevansa silloin tällöin blogiani. Olin aikoinaan seuran hallituksessa valitsemassa häntä varatoiminnanjohtajaksi. Hyvä valinta tehtiin.

Koska puhujille annettu aika oli rajallinen, valitsin sanoa sanottavani tiivistetyssä muodossa: Luin kahdeksan runoani vanhuudesta. Kristillisessä retoriikassa vertauskuvien käyttö on yleistä, joten aloitin runolla Vertauskuvia:

Olen kuin vanha käytetty auto

paljon pikkuvikoja,

mutta kulkee silti.

Olen kuin vanha puhelinluettelo

paljon nimiä,

mutta osa puuttuu.

Olen kuin vanha mylly

laudat lahoaa,

mutta yhä jaksaa jauhaa,

• niitä samoja.

Halusin tiivistää seuraavassa runossa sen, mikä vanhan ihmisen elämässä on Eriksonin elämänkaariteorian mukaan keskeinen kehitystehtävä: Oman eletyn elämän hyväksyminen itselle parhaiten sopivaksi elämäksi. Erikson ei tosin puhunut mitään Jumalasta, koska oli ateisti. Runon sanoman voisi tiivistää myös puhtaasti psykologiaan pohjautuvaksi: Ihmisen elämänkaarella on vaiheita, jolloin ihminen joutuu pettymään, kun omat tavoitteet ja toiveet eivät täyty. Vanhuusvaiheessa ihminen rakentaa luontaisesti narratiivia elämästään ja sen ydinteemana tulisi olla menneiden hyväksyminen. Erikson toteaa, ettei ellei ihminen ajattele vanhana, että oma elämä oli ollut itselle juuri parhaiten sopiva elämä, seurauksena on katkeruus ja epätoivo.

UNELMIEN TIEKARTTA

Vuosikymmenten mittaan

olen unelmoinut paljon,

pyytänyt, anonut ja rukoillut.

Toteuttiko Jumala unelmani,

kun anoin ja rukoilin?

Sainko kulkea toivomiani teitä?

Monelle tielle Hän pystytti puomin.

Jäin puomille pyytämään ja takomaan.

Pysyivät suljettuina.

Avoimena oli vain tie,

jota en olisi halunnut kulkea.

Mutta kuljettava oli.

Nyt tutkin sitä unelmien tiekarttaa

- Ajatella, että tuonkin tien olisin itse valinnut.

Onneksi sanoit ei, Jumalani.

Ja onneksi puomi piti.

Runojen vastanotto oli niin lämmin, että päätin ehdottaa runojen lukemista ja niiden taustojen selventämistä, jos minua pyydetään puhumaan jonnekin. - Seuraavana päivänä pyydettiin.

Kalle Virta lauloi muutaman laulun ja upeasti lauloikin. Löysin Youtubesta hänen laulamanaan edesmenneen Kari Tikan tuotantoa olevan Armolaulun. Se liittyy minulla Lahteen ja Kansan Raamattuseuraan, koska kuulin sen ensimmäistä kertaa Lahdessa Sanan suvipäivillä. Teltan kattoon ropisi sade ja Lahden opettajien kuoro lauloi täysin palkein Armolaulua. KALLE LAULAA>>> 

Laulu on tallennettu Heinäveden kirkosta. Oletan että hän laulaa Kansan Raamattuseuran ja seurakunnan yhdessä vuosittain järjestämillä Kirkastusjuhlilla. Olen monena vuonna ja vuosikymmenenä ollut siellä. Väkeä näyttää olevan kirkossa harvakseltaan – ehkä kyse on perjantai-illasta. Kirkko on iso ja varsinkin lauantain tilaisuuksissa se on joskus täpötäynnä.

Autoilun rajoittaminen

Kaipaan kesäisin Kirkastusjuhlille, mutta viime vuosina en ole enää ajanut pitkiä päivämatkoja - ellei ole pakko. Viime kesänä oli "pakko" päästä Teittisten suvun sukujuhlaan ja 500 kilometriä tuli päivässä ajettua ja juhlat juhlittua. Valitsen aina julkiset kulkuneuvot, jos se on mahdollista. Pitkien ajomatkojen karttaminen on vanhuuden viisautta. Keski-ikäisenä saatoin ajaa päivän aikana Forssasta Vaasaan tai Iisalmelle ja pitää siellä päivän koulutusta ja ajaa illalla takaisin. Vanhan ihmisen elämässä jossain vaiheessa yleensä joudutaan luopumaan autolla ajosta.

Minun vanha Yaris-parkani alkaa olla tiensä päässä ja on vain ajan kysymys, koska se ilmoittaa, että minun on aika lopettaa autoilu. Olen sitä joutunut jo paikkailemaan ilmastointiteipillä, joten tilanne on aika paha. Törmäsin pari vuotta sitten kotini lähellä toiseen autoon ja omaani tuli parinkymmenen sentin "haava". Ensimmäinen katsastusmies ei sanonut siitä mitään. Viime kerralla katsastusmies huomautti, että sille oli tehtävä jotain, koska reunat ovat terävät. Koska runko on muovia ei korjaamossakaan osattu muuta ehdottaa kuin teippiä. Hyvin on harmaa teippi kestänyt ja sulautuu auton väriin. Kesällä ihmettelin, että moottoritiellä kuuluu kummallinen läpätys. Epäilin että bensatankin kansi olisi jäänyt auki. Kyse ei ollutkaan siitä. Yariksen kuori on koottu palasista, jotka ovat "hakasilla" kiinni toisissaan. Sivulla oli hakaset löystyneet ja auenneet ja siitä läpättävä ääni johtui. Taas Ilmastointiteippi ratkaisi ongelman! Tarina kertoo, että se pelasti aikoinaan epäonnisen Apollo 13 -kuulennon miehistön hengen.

6.11.

Kuvassa porukka on astumassa sisään Seniorien kuntosaliryhmän kokoontumiseen ja minun vuoroni on ohjata sitä. Se tarkoittaa kymmenen minuutin alkulämmittelyn ja loppuvenyttelyn ohjaamista ja laitteiden käytön neuvomista. Sitten lopussa pitää tarkistaa, ettei kukaan ole jäänyt lattialle jonkun kohtauksen vuoksi. Määräys tuli sen jälkeen, kun eräs ryhmäläinen oli havahtunut tyhjän salin lattialla hyvän aikaa ryhmän päättymisen jälkeen.

Iltapäivällä oli rokotusaika. Olin päättänyt ottaa sekä influenssarokotteen että koronarokotteen. Samalla kävin omahoitohuoneessa mittaamassa verenpaineeni. Olen laihduttanut kahdeksan kiloa eläkkeellä ollessani ja syönyt mahdollisimman vähäsuolaista ravintoa (esim. leivon suolatonta leipää ym.) välttääkseni verenpainelääkityksen. Lukemia pitää seurata mittaamalla verenpaine kerran kuussa. Muutama viikko sitten verenpaineluvut huitelivat ennätyskorkeuksissa ja pelästyin. Syynä oli luultavasti edellisen päivän poikkeuksellisen ylisuolainen menu. Seuraavana päivänä lukemat olivat jo lähempänä normaalia.

Minulla on taipumus reagoida stressaantumalla jo verenpaiemittarin näkemiseen. Olen ehdollistunut stressaantumaan ehkäpä silloin, kun tulin Forssaan töihin nuorena ja menin tunnetulle terveyskeskuslääkärille töihintulotarkastukseen. Hän totesi mittaamisen jälkeen: "Sainpas psykologin verenpaineen nousemaan." Ja siitä taisin saada taipumuksen valko-takki ilmiöön. Minusta on mukava, että nykyinen oma lääkärini on etälääkäri, eikä mittaile verenpainetta. Yksi poikkeus mittausstressin ilmenemisessä on: Terveyskeskuksessa on omahoitohuone, joka on kodikas ja siellä on radio hiljaisella auki ja tunnen siellä oloni rentoutuneeksi. Sydänliiton sivulla sanotaan, että kotimittauksessa vältytään valkotakki-ilmiöltä. Minun kohdalla se ei pidä paikkaansa. Saan omahoitohuoneessa aina matalampia tuloksia kuin kotona. Kotimittarikin saa minut stressaantumaan, mutta mukava omahoitohuone ei. Niinpä tuli tulokseksi 118 / 77. Mikä ilahdutti suuresti.

Kotimatkalla tapasin kadulla tuttavan, joka kyseli, onko minulla vapaana 25.1. Olihan se. Hän oli järjestämässä seurakunnan kevään naisten aamukahveja ja ehdotin, että voisin lukea runojani ja kertoa niiden taustoja. Idea kelpasi.

7.11.

Kokoonnumme koulutoveriporukan kanssa nelisen kertaa vuodessa Munkkiniemen Torpanrannan suosittuun kahvilaan. Nyt meitä oli paikalla yhdeksän ja vain yksi mies, kaksi oli ilmoittanut esteellisyytensä. Postituslistalla on 36 osoitetta ja vuosi vuodelta joukko hupenee. Aloitimme tapaamiset riemuylioppilaskevään jälkeen eli syksyllä 2012.

Ennen Torpanrantaan menoa etsin Puistotien varrelta juutalaisperheen muistolaattoja (kerroin viime viikon blogin alkupuolella heistä) KATSO>>>  Oletin, että laatat ovat oven ja seinän vieressä. Kävelin talon edustan vieressä kaksi kertaa, mutta en nähnyt laattoja. Sitten menin vielä sisäpihalle. Sielläkään niitä ei ollut. Aloin jo epäillä, että ne oli nykyisen antisemitismin merkeissä poistettu, mutta ei sentään. Vika oli minussa. Talossa oli vaatturiliike ja menin sisään kysymään asiasta. Ystävällinen mies tuli ulos näyttämään paikan. Laatat olivat pienempiä kuin oletin ja ne olivat melkein keskellä jalkakäytävää. Otin kuvan ja tunteet nousivat pintaan.

8.11.

Olin Kanta-Hämeen psykologiyhdistyksen jäsenilleen Hämeenlinnassa järjestämässä koulutuksessa, jossa aiheena oli traumojen käsittely. Tunnelma oli varsin kodikas ja vapaa - esimerkiksi jokainen sai valita halusiko istua tuolilla vai lattialla. Kuuntelimme teoriaa ja teimme välillä psykologisia harjoituksia, jotka sekä rauhoittivat että virkistivät. Oli kiva tavata kollegoja. Meitä oli autollinen Forssan suunnalta ja kovin oltiin tyytyväisiä kotimatkalla.

POHDINTAA 9.11.

Viikko ei suinkaan ollut tyypillinen, mutta ei ollut sitä edellinenkään viikko eikä tulevakaan. Eläkeläisten kiireitä naureskellaan. Minulla ei ollut kiireinen viikko, vapaa-aikaa oli paljon, vaikka paljon tapahtui.

Tiistaina Lahden Seniorifoorumissa olin jälleen kerran kiitollinen siitä, että Jumala oli johdattanut minut Kansan Raamattuseuran toimintaan mukaan. Osallistun toki myös joskus Kansanlähetyksen ja Raamattuopiston tilaisuuksiin mielelläni.

Olin uskoon tultuani kahden vuoden yksinäisen vaelluksen jälkeen löytänyt tien luterilaiseen kirkkoon ja rakastin sen messua ja liturgiaa ja rakastan edelleen, mutta kaipasin lisäksi hengellistä ympäristöä, jossa on herätyskristillistä julistusta. Näin kerran Helsingin sanomissa pienen mainoksen Sana-lehdestä. Muistin, että äiti oli tilannut aikoinaan Sanaa kesämökkinaapureille. Päätin tilata lehden itselleni. Sieltä luin Sanan Suvipäivistä. Päätin mennä päiville sunnuntaina katsomaan, millaisesta porukasta on kyse. Hankin lapselle hoitajan ja matkustin linja-autolla Poriin. Juhlapaikka löytyi ja iso teltta, josta kuului ihanaa laulua. Menin telttaan, mutta siellä olikin vain ne laulajat ja kuoron johtaja. Istahdin kuuntelemaan tyhjään katsomoon penkin päähän ja tunsin olevani kotona. Laulun päätyttyä kuoronjohtaja kehotti laulamaan Hengessä ja totuudessa. Ne sanat vakuuttivat minut. Ihastelin että tällaisia kansanraamattuseuralaiset eli "kräsäläiset" siis ovat ja tähän joukkoon haluan minäkin kuulua. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että kyseessä ei suinkaan ollut "kräsäläinen" kuoro johtajineen vaan paikallinen kirkkokuoro ja kanttori. Kun varsinainen ohjelma alkoi, sekin miellytti minua. Juhlien päätöstilaisuudessa seuran eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen nousi lavalle ja kertoi, että seuraavana kesänä Suvipäivät ovat Heinolassa – ellei Jeesus ole tullut sitä ennen takaisin. Seuraavana kesänä suvipäivät pidettiin Heinolassa ja aloitin kesälomani Suvipäivistä, jotka kestivät silloin neljä päivää. Otin sinne mukaan tyttärenikin, joka osallistui lastenohjelmaan.

Kun menin ensimmäistä kertaa Kansan Raamattuseuran loma- ja kurssikeskukseen Vivamoon, siellä kokoonnuttiin vanhassa tilan päärakennuksessa. Mukana oli vielä iäkäs Vivamon Karin-täti, joka oli nuorena menettänyt toisen kätensä Vivamossa puintitöissä. Ensimmäinen laulu, joka tilaisuudessa laulettiin, oli Niilo Tuomenoksan sanoittama ja säveltämä Vaellusvirsi. Kuulin sen ensimmäisen kerran. Laulussa on niin monta säkeistöä, että sen sävelen ehti oppia jo ennen puoliväliä.

Niilo Tuomenoksa oli toiminut Suomessa ja USA:ssa vapaiden suuntien pastorina. Hän oli käymässä Suomessa vuonna 1950, jolloin hänet kutsuttiin mukaan vuonna 1945 toimintansa aloittaneen Kansan Raamattuseuran toimintaan. Laulun sanat puhuttelevat minua edelleen:

Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa
sun kanssas tiellä taivaan perille kulkea.
En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan,
vaan kuitenkin oi Herra, sun käsiis jäädä saan.

Sä suostut mahdottoman, mun, kanssa asumaan
ja aivan tällaisena mua kaikess kantamaan.
Et väsy vaikka usein mä väsyn kokonaan -
sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.

Mä mato vain ja savi oon huono sotija.
Kiusoissa taisteluissa mun täytyy sortua,
jos et sä Kristus, Herra, mua auta vahvista -
vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.

Mä sydämelles halaan, sun että kokonaan
mä aina saisin olla, mua auta valvomaan.
Ah, etten murehduttais Henkeäs milloinkaan.
Herkistä tunnon korva sua kaikes kuulemaan.

Sä rohkeaksi hoidat ja uskon vahvistat,
hiljennät levottoman, murheessa lohdutat.
Sä kurjan ilo riemu, ja taivas syntisen.
Sua itkuissani kiitän, viritän virren sen.

Se virsi vain on heikko, ja kiitos köyhä on,
niin usein nurkumiellä mä kuljen lohduton.
Vaan kuitenkin mua hoidat lahjojas tuhlaillen,
päivästä päivään kannat perille saatellen.

KUUNTELE>>>