PÄÄSIÄISEN SANOMAA JA MUISTIKUVIA
Kuva: Forssan seurakunta
PITKÄPERJANTAINA
Ensimmäinen muistikuva pääsiäisen ajasta on minulla keväältä, jolloin olin luultavasti neljävuotias. Kuuntelimme veljeni kanssa, kun äiti luki pitkäperjantaina isosta perheraamatusta Jeesuksen vangitsemisesta ja ristiinnaulitsemisesta. Olin käynyt pyhäkoulussa Töölön kirkossa joka pyhä, mutta Jeesuksen ristinkuolema oli minulle uusi asia. Alla on Gustav Dorenin perheraamatun kuvitusta.
Pyhäkoulu aloitettiin sunnuntaisin klo 9.00 täpötäydessä kirkkosalissa. Pappimme Ilmo Launis puhui aina innostuneesti ja lämpimästi Jeesuksesta, ja lauloimme usein yhdessä "Ystävä sä lapsien". Kirkosta siirryttiin iän mukaisesti jaettuihin kolmeen eri huoneeseen. Pienimmät olivat seurakuntasalissa, jonka seinällä oli kuva lempeästä Jeesuksesta lammaslauman keskellä. Olin katsellut taulua hartaana. Jumala oli minusta kuumine kivineen pelottava, mutta karitsaa sylisään pitävä Jeesus oli turvallisenoloinen, hän oli lasten ystävä. En ollut pyhäkoulussa kuitenkaan kuullut tai ymmärtänyt kuulemaani Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Asia oli silloin pitkäperjantaina minulle uusi.
Muistan miten jännitin sitä, mitä Jeesukselle tapahtuu, kun hänet vietiin vankilaan ja tuntui ahdistavalta, kun hän sai kuolemantuomion. Ajattelin, että kyllä hän varmaan jotenkin siitä pelastuu, tarinaan tulee käänne. Tarina jatkui, eikä käännettä tullut. Sitten tarinassa tuli kohta, jossa kerrottiin pääsiäisaikaan liittyvästä tavasta, että yksi vangeista vapautetaan. Muistan sen voitonriemuisen helpotuksen tunteen: "tiesinhän minä, että Jeesusta ei tapeta". Toivo sammui kuitenkin melkein heti. Siihen mennessä kaikki elämäni sadut ja kuulemani tarinat olivat päättyneet hyvin. Niiden kuului päättyä hyvin. Siihen saattoi aina luottaa. Nyt se kaava murskautui, ja samalla käsitys elämästä sai tummia sävyjä. Elämässä voi käydä tosi huonosti – jopa Jeesukselle.
Varmasti tarinan jatkonkin sain kuulla pääsiäispäivänä, mutta en muista siitä mitään. Nykyään korostetaan uskonnollisessa kasvatuksessa sitä, että lapsille pitäisi kertoa ristiinnaulitseminen ja kuolleista nouseminen samalla kerralla. Siihen aikaan uskonnonopettajaäitini ei tiennyt ohjeesta. Hän olisi varmaan sitä noudattanut, hänhän yritti tehdä kaikki aina oikein. Mutta sitä tietoa ei vielä ollut, ja minun lapsenuskoni oli saanut kovan kolauksen.
Myöhempi muistikuva ajatuksista ristiinnaulitsemistilanteesta on Oberammergausta. Olimme tyttärieni kanssa katsomassa kärsimysnäytelmää 80-luvulla. Kun näyttämöllä kansa alkoi huutaa "ristiinnaulitse", tajusin elävästi, että myös minä olisin ollut Jeesuksen aikalaisena samassa kuorossa huutamassa. Tajusin oman syntisyyteni uudella tavalla - ja Jeesuksen uhrikuoleman.
MURKKUIKÄ ILMAN PÄÄSIÄISTUNNELMIA
Olin vuonna 1958 neljätoistavuotias ja olin jo muutaman vuoden ollut ateisti, eikä pääsisäinen merkinnyt muuta kuin neljän päivän vapaata koulusta. Kuuluin kolmen tytön tiiviiseen porukkaan. Toiset tytöt asuivat Munkkiniemessä ja vietimme paljon aikaa Munkkiniemen puistotiellä olevan talon kellarissa sijaitsevassa "boksissa". Talon nuorisolle tai käytännössä pojille oli luovutettu isohko tila. Siellä pojat viettivät vapaa-aikaa, pelasivat korttia, kuuntelivat musiikkia ja rakensivat jollaa, jota säilytettiin tyhjässä kellarikomerossa.
Vähän ennen pääsiäistä sain kutsun boksissa pääsiäislauantaina pidettäviin hippoihin. Osasin tanssia. Tyttöjen kanssa oli harjoiteltu foxit ja jivet, mutta en ollut vielä koskaan ollut hipoissa tai tanssinut pojan kanssa. Olin onnellinen, mutta ajankohta kuitenkin arvelutti. Päätin, että nyt kannattaa valehdella, ettei minua vaan kiellettäisi menemästä hippoihin pääsiäisen varjolla. Kerroin äidille vasta samana päivänä kuin ohimennen meneväni illaksi tyttöystävän luo Munkkiniemeen. Olin arvannut oikein. Äidin mielestä ei ollut sopivaa mennä pääsiäislauantaina kaverin luo kylään. En muista, miten valehtelu jatkui, mutta sain lopulta luvan mennä. Muistan miten istuin nelosen raitiovaunussa helpottuneena ja jännittynyttä ja odotusta täynnä. Harmi vain, että kotiintuloaika oli sama kuin muina iltoina eli kymmeneksi kotiin!
Sinä iltana huumaannuin nuoruudesta ja musiikista. Boksissa soivat vetävät levyt, ja joku oli tuonut sinne Paul Ankan "Dianan". Kuulin sen siellä ensimmäistä kertaa. Se soi läpi illan uudestaan ja uudestaan ja me tanssimme sen tahdissa. Meitä tyttöjä oli viisi - kuusi ja poikia lähes kymmenen. Elämä oli ihanaa, vaikka en ollut edes rakastunut - muuta kuin tanssimiseen, musiikkiin, tunnelmaan ja ne kuuluisat perhoset lentelivät vatsassa.
PÄÄSIÄISKOKEMUKSIA KOTIKIRKOSSA
Kun tulin uskoon 31-vuotiaana, pääsiäisen muistot liittyvät eniten kirkkoon.
Kiirastorstai-illan messu on joka vuosi ollut merkittävä tapahtuma. Silloin alttarin lasimaalauksen ristiltä näyttää joskus säteilevän matalalla olevan auringon säteitä. – Riippuu pääsiäisen ajankohdasta ja säästä. Minulle kuitenkin on jäänyt erityisesti mieleen 70-luvun lopulla ollut sähkötön tunti kiirastorstai-illassa. Hämeen alueella oli iltaisin vuorotunnein sähköt poissa, ja siitä ilmoitettiin etukäteen. Muistikuvani mukaan olin juuri ehtoollispöydässä, kun kirkko hämärtyi ja vain kynttilät valaisivat kirkkoa.
En muista maalasinko yllä olevassa kuvassa olevan taulun sen kokemuksen jälkeen tai sen innoittamana, mutta sitä maalatessani minulla ei ollut mitään käsitystä teologisesta näkemyksestä, jonka mukaan ehtoollispöytä on puolikaaren muotoinen tietystä syystä. Vasta myöhemmin kuulin siitä. Halusin vielä tarkistaa tekoälyltä sen nettimaailmasta kokoaman teologisen mielipiteen ja se vastasi:
"Teologinen tiivistys: Voit siis aivan hyvin – ja kauniisti – ajatella näin: Alttarin näkyvä puolikaari on maanpäällinen kirkko. Alttarin näkymätön puolikaari on taivaallinen kirkko. Sen keskuksessa on Kristus, joka on todellinen liturgian toimittaja. Hänen edessään on taivaallinen ehtoollismalja, johon maanpäällinen malja liittyy. Tämä ei ole vain runollinen ajatus, vaan syvästi juurtunut kristilliseen teologiaan."
Forssassa oli ollut syksyllä 1978 Tässä elämä -tapahtuma, jolloin kaikkiin Forssan koteihin otettiin yhteyttä soittamalla tai käymällä puhelittomien ovella. Herätys oli alkanut jo ennen sitä, mutta kampanjan tuloksena kirkon toimintaan oli tullut mukaan paljon uusia ihmisiä. Seuraavan kevään pääsiäinen oli aivan erityinen. Aikaisemmin pääsiäisjumalanpalvelus oli ollut kello kahdeksalta, oltiin liikkeellä varhain kuten Raamatun naiset sapatin jälkeisenä päivänä. Päättelimme raamatunteksteistä, että he olivat tulleet haudalle kuuden aikoihin. Suunnittelimme ensimmäiseksi pääsiäispäiväksi seuraavanlaisen ohjelman.
Osallistuin jokaiseen tilaisuuteen ja väkeä riitti kaikkiin kokoontumisiin. Seurakunta oli ostanut Forssan lehdestä kokonaisen sivun, jossa seurakuntalaiset kertoivat omasta uskoontulostaan. Sivulla kerrottiin myös (yksi tavoista), miten lukija voi tulla uskoon:
Runsaassa kymmenessä vuodessa oli väki seurakunnassa vähentynyt, kun tuli pääsiäinen 1992.
Tuttu toimittaja kysyi, voisiko hän tehdä minusta pääsiäisajan lehteen haastattelun. Olin julkaissut kaksi kristillistä nuortenkirjaa vähän aikaisemmin. Sellaisestahan kirjailija ei tietenkään voi kieltäytyä. Toimittaja oli etukäteen kysynyt päätoimittajalta, saako artikkelissa tulla kristillinen sanoma esiin. Päätoimittaja oli jopa kannustanut siihen. Siihen aikaan toimittajilla ei ollut tapana tarkistuttaa tekstejään. Täytyy sanoa, että kun hain lehden postilaatikosta pitkäperjantaina, olin hämmästynyt ja hämmentynyt. Juttu täytti koko ison sivun. Ensimmäisenä iski silmiini johdanto:
Aluksi tulivat mieleen tuttujen hyväksyvät hymyt kirkonpenkeissä ja sitten tulivat mieleen pääsiäisen jälkeisen arjen vihamieliset katseet työpaikan ruokalassa. Sivulla oli kuva paitsi kirjoistani myös maalaamastani Jeesusta kuvaavasta taulusta. Mutta niitä kuvia en voi tähän laittaa, koska valokuvaajilla on niihin kuviin oikeudet. Siitä pääsiäisestä on muistona tämä kuva.
LOPUKSI
Tämä pääsiäinen on vähän erilainen. Myös maalliset asiani ovat harvinaisen hyvin. Eilen sain tietää, että kirjoittamani kirja vanhuudesta on tullut painosta. Kutsumukseni kertoa muille itselläni olevaa tietoa, joka voi auttaa toista ihmistä hänen elämässään, on edelleen olemassa. Olen kirjassa käsitellyt osittain samoja asioita kuin blogikirjoituksissani. Suurin osa on kuitenkin uutta, kun sivujakin on 288. Kirjan kirjoittamisen aloin sen palautteen johdosta, jonka sain blogikirjoituksesta "Ei oo vanhaks pyyntöö" syksyllä 2022. Kirjassa on neljä osaa, joista yhden otsikko on tuo forssalainen toteamus. Muut kolme ovat: Me vanhat, Kehityspsykologiaa ja Parempia tunteita.
Tunnelmat ovat kiitolliset. Kolmen vuoden projekti vastoinkäymisineen ja iloineen on päättynyt. Kirjan kustantaja (Väyläkirjat) kuuluu kristillisiin kustantajiin, mutta kirja ei ole varsinaisesti kristillinen kirja, vaikka kerronkin siinä olevani uskossa. Olen elämäni aikana kirjoittanut kaksi käsikirjoitusta, jotka ovat ensisijassa kristillisiä, ja ne jäivät käsikirjoituksiksi. Kumpaakaan kirjaa eivät kristilliset kustantajat halunneet kustantaa. Tämä uusi kirja on saman tyylinen kuin 90-luvulla julkaisemani suurelle yleisölle tarkoitetut elämäntaito (self help) -kirjat. Olen yrittänyt kirjoittaa kristilliset kohdat niin, että uskosta osatonkin voi lukea kirjaa tuntematta olevansa ulkopuolinen.
Toivotan teille kaikille riemullista pääsiäistä ja haluan lopettaa virteen 90 tämän blogikirjoituksen. Sanat, jotka lauletaan kolmeen kertaan ovat:
Kristus nousi kuolleista,
kuolemallaan kuoleman voitti
ja haudoissa oleville elämän antoi.