PALA 100-VUOTIAAN SEURAKUNNAN HISTORIAA - MUISTIKUVIA HERÄTYKSESTÄ, JOKA TULI JA MENI
Forssan seurakunta on viettänyt satavuotisjuhlavuotta (Kuva Forssan srk.). Nyt
juhlavuoden viimeisenä päivänä kannan korteni kekoon julkisen muistelun
saralla. Olen viikolla muistellut ystävieni Ullan, Seijan ja Helenan kanssa,
miten Jumala löysi meidät ja johdatti Forssan seurakunnan toimintaan mukaan
viime vuosituhannella. Se oli monien ihmeiden aikaa. Oli ihme, kun alkoholisti tuli
uskoon ja vapautui heti tarpeestaan juoda, oli ihme, kun ateisti tuli uskoon,
oli ihme, kun haaleasta kristitystä tuli palava kristitty ja oli ihme, kun uskonsa
menettänyt teologi tuli uudelleen Jumalan löytämäksi ja kunnollista elämää
viettänyt perheenäiti tiedosti syntisyytensä.
Kun muutin Forssaan 1971, suhteeni seurakuntaan oli varsin etäinen. Olin pienen paikkakunnan ensimmäinen mielenterveysalan psykologi ja minua alettiin pyytää puhujaksi eri tilaisuuksiin ja myös seurakuntaan esimerkiksi rippikouluihin ja päiväkerholaisten vanhempainiltaan. Seurakunnan diakonissa Tyyne pyysi minua parikseen pitämään aikuisia kehitysvammaisia lapsiaan kotonaan hoitavalle neljälle iäkkäälle vanhemmalle keskustelupiiriä. Sain tehdä sen oman työni puitteissa. Piiri kokoontui seurakunnan takkahuoneessa ja Tyyne huolehti hengellisestä puolesta. Kirkkoon en astunut jalallanikaan ja harmittelin sitä, että pieni tyttäreni altistui kristinuskolle seurakunnan päiväkerhossa, koska perhepäivähoitaja vei koko katraansa sinne kaksi kertaa viikossa - en kylläkään ollut ateisti, vaan kiinnostunut New Agesta ja itämaisista uskonnoista.
Kosketus aktiiviseurakuntalaisiin tapahtui piispantarkastuksen yhteydessä. Diakonissa Tyyne oli järjestänyt minulle kutsun piispantarkastuksen lopussa olleelle juhlalounaalle, joka pidettiin ammattikoululla. Uteliaana ja epävarmana astuin sisään isoon juhlavasti koristeltuun ruokasaliin. Väkeä oli paljon, enkä heti nähnyt ketään tuttua. Yhdessä kuuden hengen pöydässä istui viisi mustiin pukeutunutta naista ja yksi paikka oli vapaana. Siihen sitten istuin ja tunsin oloni totaalisen ulkopuoliseksi. Silmiini osui syrjässä oleva pöytä, jossa istui tuttu nainen ja pöydässä oli tilaa. Vaihdoin sinne ja sain kuulla, että olin istunut kirkkokuorolaisten pöydässä. Meillä oli uuden pöytäseurueeni kanssa mukavat keskustelut ja lounaan lopussa totesimme, että olipas meillä ollut piispantarkastuksessa oikein hauskaa.
- SEURAKUNNAN ETSINTÄ
Kirkkoon menin ensimmäisen kerran jouluna 1973, kun menin tyttäreni kanssa joulukirkkoon lähinnä tarjotakseni hänelle kulttuurikokemuksen. Vuoden 1977 alkupuolella menin kirkkoomme uskovaisena ja seurakuntani valinneena osallistumaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliseen. Istuin viimeisessä penkkirivissä ja toivoin että kirkossa ei olisi tuttuja, en halunnut uskovaisen mainetta. Runsaan kolmen vuoden aikana oli tapahtunut paljon. (LISÄÄ)
Kun ateistissävytteisen psykologikoulutuksen saanut alkaa pohtia Jeesusta ja kristinuskoa, alkaa aivoissa melkoinen myllerrys. New Agen ja itämaisten uskontojen parissa seikkaillessani olin omaksunut vain mielenkiintoisia filosofisia ja ideologisia näkökulmia ja elämänselityksiä, mutta kristinusko ei ollutkaan filosofia tai ideologia tai vain selitys elämäntarkoitukselle, se oli suhde Jumalaan. Suhde joka syvimmillään sisälsi oman tahdon pois luovuttamisen ja mielen hallintavallan tarjoamisen itsensä ulkopuolelle. Se oli tutustumista Jeesukseen ja kolmiyhteisen Jumalan kolmanteen persoonaan, jonka nimen oli kuullut mutta merkitystä ei tiennyt. Pyhän Hengen ohjaukseen suostuminen, oli sen ajan psykologian näkökulmasta sairas ajatus ja vielä sairaampi ajatus oli, että Jumalan kanssa voisi olla vuorovaikutteisessa suhteessa.
Siinä vuorovaikutuksessa kesällä 1974 ollessani yksin kotona koin saavani tiedon Jumalan rakkaudesta meitä ihmisisä kohtaan ja hänen johdatuksestansa, jossa vaikeinkin asia koituu meidän - myös minun - ikuiseksi parhaakseni. Yksinäinen kristitty voi kuitenkin tulkita väärin Jumalan tahdon omassa elämässään ja senkin takia seurakunnan arvioiva merkitys on tärkeä. Maailmanlaajuinen Kristuksen kirkko ja sen paikallisseurakunnat toimivat uskonelämän tukena ja auttavat meitä pysymään oikealla tiellä ja oikeassa opissa. Vaikka maanpäällinen kirkko on pirstaloitunut ja opillisia erovaisuuksia on kirkkokuntien välillä ja kirkkokuntien sisällä, meillä on yhteinen Apostolinen uskontunnustusta. Uushenkinen ihminen voi lukea Isä meidän rukouksen silmää räpäyttämättä, mutta ei pysty yhtymään sydämestään uskontunnustukseen.
Kahden vuoden ajan oman uskoontuloni jälkeen, olin harjoittanut uskoa vain omassa kodissani. Luin kirjastosta lainaamiani eri uskonsuuntien kirjoja. Tutustuin kirjojen avulla sisältäpäin erilaiseen ja keskenään ristiriitaisiin oppeihin, joita sitten pohdiskelin ja etsin sitä oikeaa oppia. Nyt tiedän, ettei oikeaa oppia ole yhdelläkään seurakunnalla, kaikki me jossain suhteessa erehdymme, mutta tärkeintä on keskinäinen rakkaus. Minuun tekivät erityisen vaikutuksen seuraavat kristilliset tietokirjat, joita edelleen voin suositella muillekin. Mikään kirjoista ei sisällä pelkkää totuutta, puhdas totuus löytyy vain Raamatusta ja sekin vain silloin, kun Pyhä Henki avaa sen lukijalle.
Katolinen kirkko, Tuomas Kempiläinen: Kristuksen seuraamisesta
Ortodoksiseen kirkko, Skeemaigumeni Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä
Anglikaaninen kirkko, C.S. Lewis: Entisen ateistin esseitä
Luterilainen kirkko, Urho Muroman ja Frank Mangsin kirjat, norjalaisen Fredrik Wislöffin ja romanialaisen Richard Wurmbrandin kirjat
Seuraavat kirjoittaja edustavat meille vieraampia hengellisiä ryhmiä: lähetystyöntekijä Ruth Paxonin kirjat ja vankilassa uskonsa takia loppuelämänsä viettäneen Whatchman Neen kirjat, tärkeitä olivat myös Merlin R. Carothersin kaikesta kiittämiseen ohjaavat kirjat, David Wilkersonin kirjat ja Nicky Crutzin "Juokse poika juokse". Ehkä suurin merkitys oli minulle Raamatun ohella S.D. Gordonin kirjalla "Rukouksen voima" ja siitä kerron myöhemmin.
Ongelmani oli yksin kotona uskoon tulleena, että minulla ei ollut seurakuntaa. Forssan kirkossa oli ollut joitakin tilanteita (luultavasti luentoja) olin kaksi kertaa mennyt sellaiseen ja pettynyt. Tunsin kotona enemmän Jumalan läheisyyttä lukiessani uskonnollista kirjallisuutta ja Raamattua, kuunnellessani hengellistä musiikkia ja maalatessani Jeesus-aiheisia tauluja ja ennen kaikkea rukoillessani.
Olisi ollut luontevaa etsiytyä luterilaiseen seurakuntaan, mutta tuntemani seurakunnan työntekijät sanoittivat uskoaan - jos siitä ylipäänsä mitään puhuivat - eri tavoin kuin itse omaani ja siksi olin uskostani hiljaa heidän läheisyydessään. Kesällä 1976 kohtasin työkuvioissa nuoren naisen, joka kertoi tulleensa pari kuukautta aikaisemmin uskoon. Löysin ihmisen, joka puhui samaa kieltä ja kyllä me sitten puhuttiinkin. Hän oli kuukausimäärin ainoa uskova ystäväni, kunnes ystävistäni alkoi tulla uskovia ja elin herätyksen keskellä.
Syksyllä 1976 oli kirkollisissa ilmoituksissa kiinnostava otsikko keskeisestä aiheesta ja päätin mennä kolmannen kerran kirkkoon tunnustelemaan, olisiko siellä minun paikkani. Kun kirkkorakennus täytti sata vuotta 2018, pyydettiin seurakuntalaisilta 100 sanaisia siihen liittyviä muistoja. Kirjoitin omani ja se julkaistiin. Oneksi nyt ei kukaan rajoita minua ja sanoja onkin lähes 5000, mutta silloin tuli tiivistettyä tekstiä:
Muisto vuodelta 1976
Tartuin kirkon oveen ristiriitaisin tuntein. Olin tullut aiemmin yllättäen uskoon ollessani yksin kotona, ja nyt etsin kotiseurakuntaa. Ajattelin rappusilla: "Luterilainen kirkko annan sinulle viimeisen mahdollisuuden, jos petyn, etsin kotiseurakunnan vapaista suunnista."
Siellä oli luento: Onko Raamattu Jumalan sanaa? Istuin viimeiseen penkkiin ja kuuntelin arvioiden ylhäällä saarnastuolissa olevan kirkkoherran luennointia. Muistan edelleen lauseen: "Kolmanneksi, Raamattu on Jumalan sanaa, koska siinä on Jeesus". Erikoinen perustelu sykähdytti ja samalla se ratkaisi suhteeni kirkkoon.
Jumalanpalvelukseen oli kuitenkin korkea kynnys. Nolostelin uskoani, enkä halunnut leimautua. Mutta kun viimein ylitin kynnyksen kerran, olen sittemmin halunnut messuun aina. Luterilainen liturgia ehtoollisineen kauniissa kirkossa on edelleen viikkoni kohokohta.
Anja Laurila
Vuoden 1977 alussa menin ensimmäistä kertaa kirkkoon ja ehtoolliselle. Olin lukenut paljon uskovien kasteesta ja sillä käyneiden todistuksia siitä, miten ihmeelliseltä se oli tuntunut. Kun astuin ehtoollisen jälkeen alttarin rappusia alas, mieleeni tuli ajatus: Ihan kuin olisin käynyt kasteella. En tiennyt silloin vielä, että se ainoa uskova ystäväni oli käynyt samana sunnuntaina Helluntaiseurakunnassa uskovien kasteella. - Ystävyytemme on kuitenkin jatkunut edelleen.
RUKOUSPIIRI SYNTYY
Olin ystävystynyt Forssaan muuttaneen korkeasti koulutettuun naisen ja kertonut hänelle uskosta, mutta se ei häntä erikoisemmin kiinnostanut. Hän suostui kuitenkin kuuntelemaan, kun kerroin omista kokemuksistani. Rukoilin hänen puolestaan paljon ja hän tiesi sen ja saattoi pyytää muistamaan rukouksessa omaa ongelmaansa. Olin itse ollut aikoinani esirukousten kohde ja uskoin siksikin rukouksen voimaan.
Sitten ystäväni elämässä tapahtui suuri vastoinkäyminen. Olin lukenut siitä aamulla lehdestä. Istuin työpaikalla ahdistuneena ja nojasin kirjoituskoneeseen, tunsin tuskaa hänen puolestaan, ja tiesin, että usko voisi antaa hänelle lohdutuksen tällaisella hetkellä. En kuitenkaan ollut pystynyt johdattamaan häntä enkä ketään muutakaan uskoon, Sitä siinä tuskailin Jumalalle ja rukoilin, että Hän muuttaisi minut sellaiseksi, että voisi käyttää minua johdattamaan ihmisiä uskoon. Rukouksesta oli kulunut pari tuntia, kun ystävä ilmestyi yllättäen työpaikalleni ja huokaisi: "Nyt olen antautunut."
Siihen tilanteeseen annoin hänelle S.D. Gordonin vuonna 1903 kirjoittaman ja suomeksi 1954 julkaistun kirjan "Rukouksen voima". Olin ostanut sen forssalaisesta divarista. Kirjasta puuttui paperikansi ja se oli hieman suttuinen, mutta hintakin oli ollut vähäinen. Kirja oli tehnyt minuun syvällisen vaikutuksen.
Niihin aikoihin kävin jo kirkossa, mutta en muuten osallistunut seurakunnan toimintaan. Seurakunnan nuorisotyöntekijä tuli työpaikalleni lisäopintoihinsa liittyvään harjoitteluun. Kerran hän tuli huoneeseeni ja kysyi: "Anja, mitä sulle on tapahtunut?" Kysymys oli mielestäni epämiellyttävä, en halunnut myöntää tutulle ihmiselle muuttumistani, mutta jotenkin sain selitettyä tulleeni uskoon. Keskustelun kuluessa hän kysyi: "Sano, mitä meidän seurakunnasta puuttuu?" Hämmennyin, koska en pitänyt itseäni minään asiantuntijana, mutta muistin sitten jostain radio-ohjelmasta vastaavanlaisen pohdinnan ja puhuja oli todennut, että seurakunnista puuttuu rukousta. Vastasin puuttuvan rukousta ja pidin itseäni huijarina, kun se ei edes ollut oma mielipiteeni. Hän katsoi minua ja sanoi, että niin eräs uskonnonopettaja Eilakin oli sanonut ja minun kannattaisi ottaa häneen yhteyttä. Olin tavannut Eilan työni puitteissa ja soitin hänelle ja ehdotin rukouspiiriä, johon tulisi kolmanneksi uusi uskoon tullut ystäväni. Eila oli epäröivä ja sanoi: Onkohan tämä nyt Jumalasta. Minä vakuuttelin, että on se. Eila kertoi, että hän oli juuri lukenut Gordonin kirjan "Rukouksen voima". - Parikymmentä vuotta aikaisemmin Suomessa ilmestynyt kirja oli löytänyt tiensä meidän kaikkien kolmen käsiin ja sen opeilla oli hyvä lähteä eteenpäin.
Aloitimme piirin kotonani ja kokoonnuimme kerran viikossa. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla Eila sanoi, että piirillä pitäisi olla nimi ja tavoite. Olimme silloin jo rukoilleet erään seurakunnan työntekijän puolesta melko pitkään, koska meillä oli huoli hänestä. Päätimme nimetä piirimme hänen mukaansa ja rukoilla miehelle uudistumista uskossa. Hän uudistui uskossa ja se auttoi häntä myöhemmin kestämään surun, jonka hän kohtasi. Siinä vaiheessa piirimme ori siirtynyt hänen kotiinsa ja myös hänen vaimonsa osallistui siihen. Miehestä tuli seurakuntamme herätyksen johtaja ja käytän hänestä tässä blogissa vain nimitystä Johtaja.
Aloimme pitää avoimia Sanan ja rukouksen iltoja seurakuntatalon pienessä kappelissa, sinne tuli rukouksesta kiinnostuneita aktiiviseurakuntalaisia, mutta ei ketään etsijää eikä löytänyttäkään. Sitten päätimme pitää illan kirkossa. Käytin siellä puheenvuoron, jossa kerroin Forssan aikaisemmasta herätyksestä, joka tapahtui ennen oman seurakunnan perustamista entisen Ambomaan lähetyssaarnaajan Pietari Kurvisen johtamalla Evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneella. Pietari Kurvinen oli muuttanut 1890 Forssaan. Forssassa asuessaan hän alkoi toimittaa Todistusten joukko -nimistä lehteä, joka ilmestyi kymmenen vuoden ajan, vuoteen 1899 asti. Hän kirjoitti myös evankelisen liikkeen perustajan F. G. Hedbergin laajan elämäkerran. Vuosisadan lopun lähetessä Pietari Kurvinen siirtyi yhä enemmän Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toimintaan ja keskittyi Japaninlähetyksen asioihin ja muutti perheineen Helsinkiin vuonna 1900. Herätys Forssassa vielä jatkui.
Ystäväni diakonissa Tyyne oli kertonut perimätiedon, että herätys oli ollut valtava ja Finlaysonin tehtaalla ruokatunnilla väki saattoi kokoontua veisaamaan virsiä. Sellaista me haikailimme omaan seurakuntaan myös 1970-luvulla. - Tulihan se herätys, vaikka erilainen.
Löysin äitini jäämistöstä Kotimaassa olleen kirjoituksen marraskuulta 1978. Sen oli kirjoittanut Lahja Pyykönen.
Väliotsikot olivat:
Seurakunnassa koetaan yhteyttä
Seurakunta antaa kasvun mahdollisuuden
Seurakunnassa suunnitellaan
Kirjoitus alkoi:
KUN IHMISIÄ ALKAA TULLA USKOON
Oli ihmeellistä seurata, miten Jumala toimii. Ihmisiä vain yksinkertaisesti alkoi tulla uskoon, kuka minkäkinlaista polkua pitkin. Esimerkkinä kerron Ullasta, joka vain kiinnostui yksin kotonaan uskosta. Kerran hän tavatessamme sanoi, että oli alkanut lukea Raamattua ja aloittanut Mooseksen kirjasta. Sanoin siihen vain, että aloita mieluummin Johanneksen evankeliumista. Kuukauden kuluttua tästä keskustelusta alkoi tapahtua. Ulla muisteli:
Mä tiesin, että sä olit uskossa, että et ollut mikään tapauskovainen. Mä en kuitenkaan uskaltanut kysyä sulta uskonasioista, vaikka teki mieli, kun mä ajattelin, että se on liian yksityistä. Mutta sitten kerran tavatessamme rohkaisuin ja sanoin sulle: Mikä mulla on, kun mä en tule uskoon, vaikka mä niin paljon olen rukoillut sitä. Sä vastasit - mä muistan ihan tarkkaan sen tilanteen ja sen millä kohdalla sä istuit sohvalla -"Kuule sä olet jo tullut uskoon, jos olet noin rukoillut, vaikkei miltään tunnukaan. Jumala antaa tunteet ajallaan." Päätin siinä, vaikka tuntui hassulta ja sanoin sullekin, että nyt päätän, että olen uskossa. Menin illalla etsijäystävälleni kylään ja matkalla päätin, että kerron hänelle, että olen uskossa, vaikkei vieläkään tunnu miltään. Kun pääsin hänen luokseen, heti eteisessä kerroin, että olen tullut uskoon. Ystäväni kertoi lukeneensa aikaisemmin päivällä pientä rukouskirjaa ja tulleensa sen ääressä uskoon. Sen jälkeen alkoi tunteet ja niitä kesti viikkotolkulla. - Sellaista Jumalan ylitsevuotavaa rakkautta. Mulle tuli tieto, että taivaan enkelit ovat iloisia mun uskoon tulostani, sitten myöhemmin löysin sen ajatuksen Raamatusta.
Sain olla vierestä seuraamassa kymmeniä uskoontuloja. En kuitenkaan koskaan rukoillut (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) uskovaiseksi haluavan ihmisen kanssa ns. syntisen rukousta tai rukousta, jossa pyydetään Jeesusta sydämeen tai annetaan elämä Jeesukselle. Kerroin rukouksen mahdollisuudesta ja saatoin antaa pienen vihkosen, jossa oli mallirukous. Kun sain sitten ilmoituksen uskoon tulosta, olin vierellä kulkija alkutaipaleella.
Vihkosessa oli neljä hengellisen elämän tosiasiaa. Ne samat tosiasiat kerrottiin 1979 Forssan lehden palmusunnuntain numerossa, joka Ullalla on vielä säästettynä. Siinä kerrottiin lisäksi, miten voi rukoilla uskoontuloa ja miten ottaa yhteyttä seurakuntaan. Enää ei tarvinnut Ullan kaltaisten etsijöiden olla epätietoisuudessa.
Muutaman päivän kuluttua keskustelusta tapasin Ullan kirkossa Sanan ja rukouksen illassa ja hän tuli illan päätyttyä ystävänsä kanssa kertomaan, että he olivat tulleet molemmat uskoon ja sanoivat olevansa yhtä elävässä uskossa. Ullan uskoontulosta oli kulunut kaksi viikkoa, kun puhelimeni soi yhdeksältä illalla. Siellä oli Ulla ja hän hengästyneenä selitti tilanteen: Hän oli ystävänsä luona kylässä ja kertonut uskostaan ja nyt ystäväkin haluaa tulla uskoon ja kysymys kuului: "Mitä mä teen?" Ulla sai ohjeet ja ystävätär tuli sinä iltana uskoon ja on edelleen uskossa.
Samana päivänä uskoon tulleista on toinen esimerkki. Tunsin silloisessa naapurustossa alkoholiongelmaisen naisen, jolle olin kertonut Jeesuksesta ja antanut hengellisiä lehtiä. Eräänä päivänä hän soitti ovikelloa ja jo kynnyksellä ilmoitti tulleensa uskoon. Naapurini tunnekuohu oli valtava ja nyt hänellä oli kiire mennä kertomaan uskon mahdollisuudesta ystävälleen, jonka kanssa oli usein juopotellut yhdessä. Ystävätär tuli hänen kauttaan samana päivänä uskoon ja järjesti pian pihaseurat. Käsitykseni mukaan hänen järjestämänsä seurat olivat siemen, josta myöhemmin syntyi vieläkin aktiivisesti toimiva yhteiskristillinen Katukirkkotoiminta. Naapurini ystävän äiti ja monta sisarusta tuli pian uskoon. Hänen pieni poikansakin pohti taivasasioita kuten esimerkiksi sitä, onkohan taivaassa R-kioskia.
Naapurini usko oli ollut riemullista ja äänekästä ja hänen ihmeellisestä tarinastaan kirjoitettiin sivun verran eräässä kristillisessä lehdessä. Tuntuu surulliselta kirjoittaa, että naapuri on yksi niistä, jotka ovat kadonneet seurakunnasta. Hän meni aikoinaan ennustajalle ja noudatti ennustajan antamia ohjeita. Elämään tuli väärä mies ja viina palasi takaisin. Ikävä kyllä hän ei ollut ainoa seurakuntaan tullut, jonka viina vei sieltä pois. Hänen vaiheistaan ja sydämensä tilasta en tiedä, kuulin kyllä kerrottavan, että hän humalassakin vielä puhuu Taivaanisästä.
EVANKELIOINTI
Siihen aikaan seurakunnalla ei ollut vielä omaa lehteä ja seurakunta osti (Ullan muistin mukaan) Forssan lehdestä tilaa. Palmusunnuntaina joillakin Forssalaisilla saattoi mennä aamukahvi väärään kurkkuun, kun yhden sivun isona otsikkona oli: "Jeesus elää, pian Hän saapuu, Hoosianna!" Sanat olivat laulusta, jota laulettiin paljon herätyksen aikana.
Otsikon alla viisi seurakuntalaista todisti uskosta. Tässä on ote Ullan todistuksesta:
Kun on herätystä, myös ihmisille tulee tarve kokoontua yhteen. Vietimme 1979 lähes koko ensimmäisen pääsiäispäivän kirkossa ja väkeä riitti.
HENGEN TUULTA JA VIHAN VIIMAA
Luultavasti evankelioiva sivu ei ollut kaikille seurakunnan työntekijöillekään tai seurakunta-aktiiveille mieleen. On olemassa sanonta, jonka mukaan uuden herätyksen suurin vihollinen on vanha herätys. Jossain määrin jouduimme kokemaan vastustusta evankelisten taholta, heidän painotuksensa olivat erilaiset kuin meidän. 1970-luvulla siellä kauhisteltiin uskoon tulosta ja uskonratkaisuista puhumista ja sain yhden nuhtelukirjeenkin puheideni takia. Voi sanoa, että kumpikaan osapuoli ei noudattanut Raamatun kehotusta, jonka mukaan meidän pitäisi toinen toisemme kunnioittamisessa kilpailla keskenämme. Sitä emme totisesti tehneet. Olimme niihin aikoihin monet kerrat napit vastakkain paikallisen Evankeliumiyhdistyksen aktiivien kanssa ja minä säännöllisesti seurakunnan Lähetystyön johtokunnan kokouksissa.
Meillä oli uusina uskovaisina usein intoa enemmän kuin taitoa. Oli erilaisia ylilyöntejä ja virheratkaisuja. Meidän uuteen herätykseen kuuluivat myös armolahjat. Karismaattisen herätyksen piirissä olen kokenut suurimmat siunaukset ja suurimmat sekavuudet: uskomista parantumiseen, jota ei ollut kuitenkaan tapahtunut, vääriä profetioita, joskin myös oikeita profetioita, vääriä tiedonsanoja ja ylihengellisiä tulkintoja. Se toi uskonelämään omat haasteensa samoin kuin se, että työpaikalla joutui myös vihamielisiä katseita ja sivuuttamista.
PALJON OLI HYVÄÄ HETI ALUSSA
Samoihin aikoihin oli herätystä ympäri maan. Kokkolan seudun herätyksestä puhuttiin mersuherätyksenä. Forssassa ei juuri mersuja näkynyt. Meillä uskoon tulleiden tai uskossaan uudistuneiden joukko edusti laajasti eri ideologioita: puolueaktiiveja oikealta vasemmalle. Oli edustettuna myös eri kansankerrokset puliukosta toimitusjohtajaan. Edellinen kiinnosti Forssan lehteä ja lukevaa yleisöä huomattavasti enemmän kuin jälkimmäinen.
Myös luovuus alkaa kukoista ja meillä syntyi lauluja, runoja ja tauluja. Oli Hengellistä matkustelua sinne, missä myös oli herätystä ja meille tuli vieraita muualta. Tunnettuja puhujia Suomesta ja Ulkomailta vieraili kirkossamme. Kerran vieraana oli entinen mestarinyrkkeilijä Pertti Purhonen, joka veti erään koulun jumppasalin täyteen uteliaita ja/tai uskoa etsiviä. Suomeen kutsuttiin hyviä puhujia muualta, ja he kiersivät seurakuntia ja esimerkiksi karismaattisen herätyksen keskeinen toimija pohjoismaissa, englantilainen lääkäri Michael Harry puhui kolmena (muistaakseni) iltana melkein täydessä Forssan kirkossa ja osallistui myös siihen meidän ensimmäiseen rukouspiiriin, joka kokoontui jo siinä vaiheessa Johtajan luona.
Toivoimme että kirkkoherra alkaa pitää raamattuopetusta kirkossa ja niin meitä alkoi kokoontua viitisenkymmentä harrasta kuuntelijaa keskiviikkoisin viidestä kuuteen. Istuimme kirkon vasemmanpuolen etupenkeissä vieri vieressä. Sunnuntaisin meitä oli messussa oikeanpuoleisessa etuosassa 2 - 3 penkillistä "uuden herätyksen" väkeä. Kirkon vasemmassa laivassa oli messussa sivupenkeillä kymmeniä nuoria, koska samaan aikaan oli nuorisoherätys, jota sain seurata läheltä. Nykyään on melko tyhjää edessä oikealla puolella eikä nuorisoa näy missään - paitsi silloin, kun rippikoululaiset tulevat ohjelmansa mukaisesti.
Kun herätys Forssassa oli jo alkanut tuli Suomeen "Tässä elämä" eli "Se löytyi" tapahtuma, jonka toi USA:sta Kansan Raamattuseura. Se toteutettiin Suomessa ensimmäisenä Tampereella ja kolmantena Forssassa. Jokaiseen forssalaiseen kotiin otettiin yhteyttä joko soittamalla, jos asunnossa oli lankapuhelin tai kotikäynnillä. Heille jaettiin pientä vihkosta, jossa oli uskoon tulleiden paikkakuntalaisten todistuksia. Forssalaisia kutsuttiin messuun ja perustettaviin pienryhmiin eli soluihin. Ne kokoontuivat kuusi kertaa, mutta jatkoivat yleensä sen jälkeenkin toimintaansa, koska moni oli niissä soluissa löytänyt uskon. Herätys jatkui vielä voimakkaampana. Paria vuotta aikaisemmin alkanut herätys oli mahdollistanut sen, että "Tässä elämä" -tapahtumaan riitti työntekijöitä.
Sanan ja rukouksen illat jatkuivat kahden viikon välein ja niissä kirkon alttarille suorastaan tulvi esirukousta hakevia ja syntejään katuvia ripittäytyjiä. Johtajalla oli tapana kysyä illan alussa, onko uusia uskovaisia, ja ketkä ovat tulleet uskoon edellisen kahden viikon aikana. Käsiä nousi. En muista sellaista kertaa, että ei olisi yhtään kättä noussut. Kaikki eivät katselleet hyvällä Sanan ja rukouksen iltoja. Vastustusta tuli seurakunnan sisältä ja tavallisilta kaupunkilaisilta, joiden keskusteluissa pohdittiin "hullujen uskovaisten" toimintaa kirkossa.
Lähetystyö tuli tärkeäksi, ihmiset alkoivat uhrata lähetystyölle säännöllisesti. Kolme seurakunnan nuorta pappia perheineen lähti muutaman vuoden sisällä kirkon virallisten lähetysjärjestöjen (Kansanlähetys, Kylväjä, Suomen lähetysseura) kautta lähetystyöhön.
Kun puhutaan paranemisista ja Jeesuksen tekemistä ihmeistä, ne eivät juuri vakuuta ulkopuolisia. Muistan itse, kun olin mielenterveystoimistossa töissä ja eräs potilas toi sinne luettavaksi parantumisihmeistä kertovia kirjoja, luin niitä ja ajattelin, että ne eivät ole totta, Kerron kuitenkin itse nyt yhden parantumisihmeen lähinnä sen takia, että se kertoo, miten Jumala voi toimia vaikka oma uskomme parantumiseen on lähes nollassa.
Siihen aikaan alkoi olla ilmassa menestysteologista ajattelua, että, jos ihminen uskoo riittävästi, hän paranee. Meille oli tullut Jyväskylän seurakunnasta bussillinen vieraita ja vietimme lauantai-iltaa leirikeskuksessa. Vieraiden joukossa oli eräs erittäin vaivalloisesti liikkuva nainen. Johtaja halusi rukoilla hänen parantumistaan ja pyysi mukaan muitakin, joiden usko riittää. Sillä hetkellä uskoni ei riittänyt, mutta en kehdannut myöntää, ettei se riitä ja niinpä menin rukoilijoiden joukkoon mukaan. Ihan yhtä vaivalloista oli naisen liikkuminen, kun hänet talutettiin takaisin paikalleen ja illan päätteeksi omaan huoneeseen. Ajattelin, että nyt Johtaja oli luonut turhanpäiden tilanteen, joka saattaa heikentää ihmisten uskoa.
Luonani yöpynyt jyväskyläläinen perhe oli lähtenyt seuraavana aamuna edeltä kirkkoon ja minä puuhastelin vielä jotain kotona ja lähdin sitten puolijuoksua perään. Muistaakseni perheen äidin nimi oli Auli. Kun tulin kirkon luo, Auli oli odottamassa minua ja kertoi henkeä haukkoen hämmästyneenä, että nainen oli parantunut ja siellä hän oli kirkonmäellä liikkunut kuin nuori tyttö. Ei voi olla totta oli ensimmäinen tokaisuni. En minäkään meinannut uskoa, totesi Auli, mutta jatkoi sitten, että meidänhän pitäisi ottaa rukousvastaus itsestäänselvyytenä, sitähän me pyydettiin. Parantunut nainen meni Jyväskylässä häntä hoitaneen lääkärin vastaanotolle, joka oli sitä mieltä, että todella naiselle oli tapahtunut ihmeparantuminen. Lääkäri kertoi siitä myös myöhemmin Kotimaalehden haastattelussa.
HAJAANNUS
Kun ihmisiä lähti pois seurakuntamme herätyksen piiristä, siihen oli monia syitä. Jo Jeesus kertoi Matteuksen evankeliumissa kylväjävertauksen avulla, että niin voi käydä. Forssa oli myös muuttotappiopaikkakunta ja moni meillä uskoon tullut muutti pois ja huomattavasti harvempi uskovainen muutti Forssaan.
Sitten tuli suurempi hajaannus. Ulla totesi, että "Sitten meni koko pakka sekaisin". Pienellä paikkakunnalla ei eletä eri kristillisissä kuplissa, vaan ihmiset tuntevat toisiaan yli seurakuntarajojen. Uusille uskoville alettiin tarjota oikeampaa oppia ja parempaa seurakuntaa. Uskovien kaste alkoi nousta kynnyskysymykseksi. Oman kastekriisini minäkin kävin läpi, mutta sen jälkeen näin vielä kirkkaammin lapsikasteen raamatullisena ja Jumalan antamana lahjana ja lupauksena.
Ihmiset, jotka vaihtoivat toiseen seurakuntaan, eivät olleet suuri ongelma. Oli ymmärrettävää, että heitä lähti, koska Johtajakin oli lähtenyt - se oli ollut ongelma ja suru.
MATKAILUA
Vaikka hajaannus tuntui kipeältä, luterilaisen kirkon sisällä oli ennen sitä ja myös sen jälkeen mahdollista virvoittautua yltäkylläisesti hengellisesti eri järjestöjen tarjoamissa hengellisissä tilaisuuksissa. Olimme menettäneet Johtajan, mutta emme Jeesusta emmekä kansankirkkoamme, jonka katto on korkealla ja seinät leveällä. Jossa edelleenkin sallitaan tiukkapipot ja monenlaiset karismaattiset hihhulit siinä missä liberaalit kulttuurikristityt ja joogaajat.
Pienemmällä tai suuremmalla joukolla lähdettiin liikkeelle. Kohteena oli useimmin Kansan Raamattuseuran ja Hengen uudistus -liikehdinnän - myöhemmin Hengen uudistus kirkossamme yhdistyksen - järjestämät tapahtumat. Hämeenlinnassa vaikuttaneen Yhteiskristillisen Raamattukoulun kesätapahtumassa kävi forssalaisia. Jotkut seurakunnastamme menivät helluntailaisten bussissa Niilo Ylivainion suurkokouksiin, joista kirjoitettiin paljon lehdistössä. Kaatumisilmiö esirukoustilanteissa kiinnosti ja kummastutti mediaa ja suurta yleisöä.
Hengen uudistuksen ensimmäisessä valtakunnallisessa tapahtumassa Mikkelin maaseurakunnan kirkossa syksyllä 1978 meitä oli vain muutama forssalainen, mutta myöhemmin säännöllisesti elokuun alussa järjestetyille kesäpäiville Hämeenlinnaan, Riihimäelle, Helsinkiin jne lähti jo isompi joukko. Kävin Hengen uudistuksen kesäjuhlissa, kunnes tulivat ne juhlat, jolloin Torontolaisuus ja Markku Koivisto valtasivat tapahtuman Johanneksen kirkossa. Päivien alussa juontaja ilmoitti, että vihdoinkin tämä kirkko on oikeassa käytössä. Tuntui pahalta se ylpeys, olihan sodan jälkeiset suuret herätykset lähteneet juuri Frank Mangsin pitämistä kokouksista Johanneksen kirkossa. - Koin muutenkin, että näin ei kuulu olla, ilmoitettiin tiedon sanoina virheellisiä tietoja. Kirjoitin siitä heille, mutta vastausta en saanut, olivat kuulemma kuitenkin kirjettäni lukeneet. Sekä silloinen juontaja että Markku Koivisto joutuivat myöhemmin eroamaan tehtävistään. Olen taas palannut Hengen uudistuksen kesäpäivien "KesäSpirit" vakiokävijäksi. Painotus liikkeen sisällä on siirtynyt armolahjoista yhteisöllisyyden ja pienryhmätoiminnan tukemiseen.
Mikkelin tuomiorovasti Seppo Löytty oli uudistunut uskossaan Ruokolahdella Jaakkiman kristillisellä opistolla pidetyllä kurssilla ja samoihin aikoihin myös Pirkkalan vasemmistopoliitikkona tunnettu kirkkoherra. Media antoi heille tilaa. Olin tutustunut jossain Löyttyihin. He vierailivat myös Forssassa, kun pidimme kirkossa kolmen illan kokoussarjan. Löytyt asuivat luonani ja koko koti tuntui siunatulta vielä pitkään sen jälkeenkin. Saan Löyttyjä kiittää siitä, että pääsin tutustumaan luterilaiseen karismaattiseen herätykseen laajemminkin.
Meitä lähti Seppo Löytyn johdolla Suomesta yhdeksän hengen joukko Göteborgin lähellä olevassa leirikeskuksessa pidettyyn Pohjoismaiden luterilaisen karismaattisen herätyksen johtajien tapahtumaan, joka kesti useamman päivän. Suurin osa osallistujista oli luterilaisia pappeja (siihen aikaan siis miehiä). Kun päivien aluksi kajautettiin (ruotsiksi) tuttu virsi ennen lounasta, kokemus oli häkellyttävän upea. Se oli yksi hengellisen elämäni kirkastusvuorihetkistä. Siihen sisältyi niin paljon toteutuneita toiveita ja samalla toivo siitä, että me pohjoismaiden luterilaiset uudistuisimme palaviksi kristityiksi ja armolahjat toimisivat ja herätys leviäsi. Mutta siltäkin kirkastusvuorelta jouduttiin laskeutumaan alas. Ensin kuului surullisia uutisia Tanskan Hengen uudistuksesta ja sen johtajista, sitten Ruotsissa herätys alkoi suurimmaksi osaksi kanavoitua pois luterilaisesta kirkosta Ulf Ekmannin 1983 perustamaan Uppsalassa pääpaikkaa pitävään Livets Ord -kirkkoon. - Ulf Ekman luopui johtajuudesta 2013, koska siirtyi vaimoineen roomalaiskatolliseen kirkkoon.
BILLY GRAHAM tuli Suomeen pitämään kolmipäiväistä Missiota
vuonna 1987. Siinä vaiheessa herätys oli Forssassa hiipumassa, uusia uskovia ei
enää virrannut seurakuntaan, mutta entiset olivat toki innokkaita. Meitä lähti seurakunnasta kolme koulutukseen
Valkealaan. Tehtäväkseni tuli itse tapahtumassa olla koulutettujen
esirukoilijoiden ryhmän vetäjä. Kuvassa näkyy tilanne, kun yleisölle oli
annettu ns. alttarikutsu. Niitä jotka halusivat jättää elämänsä Jeesukselle, pyydettiin
tulemaan lavan eteen. Olin noin kahdenkymmenen hengen ryhmäni kanssa sijoitettu
katsomon alaosaan. Tehtäväni oli tarkkailla ihmisiä, jotka lähtivät lohkosta kohti
puhujalavaa ja valita esirukoiljajoukosta henkilö, jonka arvelin sopivat juuri
kyseiselle henkilölle ja nyökkäsin hänelle, että hän lähtisi seuraamaan
jättäytyjää ja sijoittuisi ruohikolla tämän viereen. Kun Grahamin johtama
rukous oli päättynyt, henkilöitä jotka olivat ottaneet vastaan Jeesuksen, kehotettiin
katsomaan sivulleen, jossa sitten heitä varten valittu henkilö esitteli itsensä
ja keskusteli heidän kanssaan ja mahdollisesti rukoili ja täytti yhteyslapun,
joka lähetettiin jättäytyjän toivomaan seurakuntaan tämän omalla
paikkakunnalla. Kun kuvassa näkyy suuri ihmisjoukko, puolet oli jättäytyjiä ja puolet oli esirukoilijoita.
Muistaakseni Forssasta lähti kahtena iltana kaksi bussillista ja yhtenä iltana lähti vielä kolmas bussi, joka oli täynnä nuoria. - Mutta herätystä ei ainakaan Forssaan tullut Grahamin kautta - kuitenkin uskon vahvistusta ja yhteiskristillistä ajattelua.
UUSIA TYÖMUOTOJA
Me yritimme monenlaista, jotta herätys jatkuisi. Jos se olisi ollut kiinni vain meidän tekemisistä, se olisi jatkunut runsaana. Herätys on kuitenkin täysin riippuvainen Jumalan tekemisistä, "ellei Herra huonetta rakenna, turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät." Emme silti mielestäni tehneet turhaan töitä, uskon, että silläkin oli merkityksensä. Olimme tulleet Jumalan hemmottelemiksi ison herätyksen aikana, nyt oli oltava kiitollinen myös vähästä. Koin mielekkääksi kylvää, vaikka satoa ei näkynytkään.
Aloimme tehdä kotikäyntityötä eri muodoissa. Sitten järjestettiin Lähelle-tapahtuma 7. - 16.10. 1994. Taas kaikkiin koteihin otettiin yhteyttä ja seurakunnan Mää ja kirkkolehdessä uusi uskovainen todisti uskostaan:
Niihin aikoihin seurakuntaamme tuli palveleva puhelin ja me perustimme sen rinnalle esirukouspuhelimen. Puhelinluettelossa oli seurakunnan kohdalla kolmen seurakuntalaisen puhelinnumero ja ilmoitus, että niihin voi soittaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Ja kyllä niihin soitettiin. Vaikeinta oli kohdata itsemurhalla uhkailevia ja hienointa niitä, jotka halusivat löytää uskon. Seurakunnassa oli etsijöiden piiriksi nimetty matalan kynnyksen piiri, johon oli helppo ohjata ihmisisä. Yleensä on totta, ettei humalaisen kanssa kannata keskustella uskonasioista, mutta siinäkin oli poikkeuksia. Eräs vahvassa humalassa ollut mies päätti pitkän yöllisen puhelinkeskustelun jälkeen uskaltautua menemään etsijöiden piiriin ja sitä kautta hänestä tuli palava kristitty, ja toiselle paikkakunnalle muutettuaan hengellisen järjestön työntekijä.
Yhtenä vuonna jaettiin uudistetut katekismukset kaikkiin talouksiin. Soitimme ovikelloa ja ojensimme seurakunnan lahjana katekismuksen. Jos ovea ei avattu, pudotimme sen lappusen kanssa postiluukusta. Minulla oli ensimmäisellä keikalla mukana lehtijuttua tekevä Seutusanomien toimittaja, joka hämmästeli sitä positiivisuutta, jolla ihmiset suhtautuivat ovensa avattuaan tilanteeseen.
Herätys toi mukanaan myös uudet ylistyslaulut, joista useimmat oli käännetty englannista suomeksi. Ensimmäinen luterilainen ylistyslaulukasetti syntyi Mikkelin kaupunkiseurakunnassa. Seppo Löytty kertoi, että koska tarve oli suuri, hän keräsi seurakuntasalin täyteen väkeä laulamaan (yksiäänisesti) ja kasetti syntyi ja sen ohella pieni keltainen "Ylistä Herraa" lauluvihko. Yksi ensimmäisistä hengenuudistuksen ylistyslauluista oli: "Käsin kohotetuin" Siihen yhdyin mielelläni kokoontumisissa: https://www.youtube.com/watch?v=ruhrmQf59rQ Yksin ollessani ehdoton lempilauluni oli ja on: "Vain yksin Jeesus"
Ystäväni Helena oli tullut uskoon Forssassa asuvien sisartensa kautta, ja hän kadehti sisariaan, jotka saivat elää keskellä vilkasta seurakuntaelämää. Helena muutti perheineen Forssaan 1989, ja seurakuntaelämä oli edelleen vilkasta. Sanan ja rukouksen iltoja pidettiin - vaikka harvemmin, joku joskus tuli uskoonkin ja sairaita parani. Jonkun ajan kuluttua Helena veti jo omaa solua, johon kuului 13 jäsentä. Yksi heistä oli Seija Jokilehto, uskonsa välillä menettänyt entinen seurakuntalehtori. 90-luvun puolivälissä hänen elämänsä oli muuttunut. Olin vuonna 1999 kirjoittanut hänestä "Mää ja kirkko" lehteen jutun. Hän oli nuorena tullut uskoon viidennen herätysliikkeen parissa.
Jutun jälkeenSeija siirtyi Hämeenlinnasta papiksi Tuusulan seurakuntaan, josta aikoinaan oli uskonsa menettäneenä lähtenyt lehtorin virasta pois. Nykyään hän viettää miehensä kanssa eläkepäiviä Hyvinkäällä ja he osallistuvat siellä seurakunnan toimintaan.
Meillä oli aikoinaan ristiriitoja evankelisten kanssa, mutta aika tasii. Sulassa sovussa lauloimme pari viikkoa sitten kirkkokahveilla Siionin kanteleen ihania lauluja. Tosin 70-80 lukujen herätyksestä meitä on jäljellä enää kourallinen ja pieneen ovat evankelistenkin joukot huvenneet ja lisäksi he ovat jakautuneet valtakunnallisestikin kahteen eri yhdistykseen.
Tällä hetkellä osallistun säännöllisesti yhteiskristillisen kotikokous-ryhmän kokoontumisiin, jossa on mukana kolme meidän seurakunnasta silloin hajaannuksen aikana ja yksi sen jälkeen pois lähtenyt. On ihanaa tuntea, että he kaikki ovat "rakkaita veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa."
Herätystä rukoiltiin ja se tuli. Kun se oli mennyt ohi, se oli jättänyt jälkeensä paljon siunauksia. Voimme kiittää sydämemme pohjasta siitä, mitä tapahtui ja mitä kaikkea saimme kokea. En ole ahdistunut siitä, että ihmisiä tulee vain harvoin uskoon. Kun Jumalan aika on, tulee taas uusi herätys.