PELON PSYKOLOGIAA
LAPSUUDEN PELKOJA JA USKOMUKSIA
Tunteeseen liittyy aina ajatuksia, ja joskus ne kumpuavat virheellisestä uskomuksesta. Jos pelkäsit lapsena, että Jumala pudottaa kuuman kiven taivaasta, kun lapsi on tuhma, sinulla voi vielä aikuisena olla rankaiseva jumalakuva, ellet ole tutustunut häneen paremmin ja mitätöinyt lapsuuden virheellistä uskomusta.
Kognitiivinen terapia on keskittynyt lapsuudessa syntyneiden virheellisten uskomusten juurien tiedostamiseen. Kognitiivinen antaa välineitä hankalien tunteiden muuttamiseen. Tunteet muuttuvat, kun paljastamme virheellisiä uskomuksia ja niistä kumpuavia ajatuksia,
Meillä on tunteita, jotka pohjautuvat lapsuuden samantapaisiin tilanteisiin, vaikka nyky-hetken todellisuus ei niitä tunteita edellyttäisi. Toisaalta olemme voineet samaistua vanhempiimme ja oppia heiltä tunteita, jotka eivät ole olleet järkeviä lapsuudessa eikä varsinkaan nykyisessä elämäntilanteessa.
VOITETTU PELKO
Pelkäsin vielä aikuisena olla yksin perheen kesämökillä. Minulle tuli jatkuvasti mieleen ajatuksia siitä, että joku vieras voi tulla ja tehdä pahaa. Lapsuudessa ei ollut tapahtunut mitään uhkaavaa mökillä, mutta kuitenkin minulle oli rakentunut uskomus ulkoisesta uhasta. Minulla oli ollut aikuisena aika lähellä pieni vuokramökki, jossa vietin aikaa myös yksin vielä marraskuun pimeydessä tuntematta pelkoa. Kun tutustuin kognitiiviseen terapiaan, tajusin että uskomus uhasta ja siihen liittyvä pelkoni oli opittu lapsuudessa. Tilannetta voidaan kuvata kolmiolla, jossa tunne ajatukset ja toiminta ovat keskenään vuorovaikutuksessa.
Alkutilanne yksin ollessa:
Virheellisen uskomuksen taustoja ja alkujuuria
Äitini oli uskonnonopettaja ja hänellä oli kolme kuukautta kesälomaa ja
vietimme aina koko loman mökillä. Suurimman osan ajasta isä oli Helsingissä.
Kun ensimmäinen mökkikesä koitti, isä halusi, että äiti opettelee ampumaan
pistoolilla. Hurskas ja lempeä äitini yritti vastustella perusteluin, mutta
sodankäynyt reservinluutnantti-isäni sai tahtonsa läpi kuten yleensä. Siinä me
lapset seurasimme jännittyneinä ampumaharjoituksia ja samalla minun mieleeni
rakentui uskomus. Isän mielestä mökillä on turvatonta, mutta isä ei pelkää, kun
isä osaa ampua pistoolilla.
Tajusin myös, että uskomus kesämökin turvattomuudesta oli peritty sekä isältä että äidiltä. Äiti ei puhunut mökillä uhasta, mutta hän pelkäsi eikä luottanut itseensä ampujana. Isän poissa ollessa hän oli aina laittanut kuistille isot saappaat ja siten viestitti lapsille, että mökille voi tulla "rosvo", joka isän saappaat nähtyään kääntyisi pois. Äidillä oli myös tapana vilkaista iltaisin pelokkaana mökkitielle.
Tosiasiassa ainoa yöllinen uhka alkuvuosina olivat läheisen talon lampaat, jotka yrittivät kurotella puutarhan aidan raoista syötävää ja juuttuivat määkimään, kun eivät saaneet päätään pois ilma apua.
Itsehoitoa:
Aloin itsehoidon avulla tehdä eroa äidin tunteiden ja omien tunteiden välillä: "Äidillä oli omat syynsä tuntea pelkoa, minulla on virheellinen syy". Aloin mitätöidä uskomusta ulkoisesta uhasta. Vakuuttelin itselleni että mökki on turvallinen paikka ja on aina sitä ollut. Aloin monella tavalla tietoisesti tuottaa turvallisuutta luovia ajatuksia ja rakensin oman voimalauseen, jota toistin itselleni. En muista lausetta, mutta se liittyi Jumalan antamaan turvaan. Etsin myös Raamatusta turvallisuudentunnetta lisääviä lauseita.
Sitten minulle tuli mahdollisuus viettää mökillä yksin syysloma ja kirjoittaa nuorten romaania rauhassa. Tartuin tilaisuuteen ja päätin testata itsehoidon tehoamista tositilanteessa. Olin onnistunut muuttamaan mökin turvallisuuteen liittyvän uskomuksen ja siitä kumopuavat ajatukset ja niin olivat muuttuneet tunteet. Muutoksen onnistuminen ilmeni muuttuvana tomintana.
Lokakuinen syyspimeä yö ei ollutkaan enää uhka. Se
tuli todistettua yöllisillä kävelyillä mökkitontilla. Kun palasin Forssaan kotiin oli
10.10.. Kirjallisuudenpäivän ja Aleksis Kiven takia liehuivat saloissa Suomenliput. Minulla
oli esikoiskirjani käsikirjoitus valmiina ja mielessäni liput liehuivat myös
minulle; sekä kirjalleni että rohkeudelleni - ja kognitiivisen terapian
menetelmille.
UKKOSEN PELKO
Ukkosen pelko on osittain järkevää ja perustuu tosiasioihin. Se aiheuttaa tietynlaista toimintaa, jotta vältyttäisiin onnettomuuksilta ukkosilmalla. Meidät käskettiin aina lapsena pois järvestä ukkosilmalla ja se oli ihan viisasta. Kun äiti sammutteli hellan tulia kesken ruuanlaiton, se saattoi olla hätävarjelun liioittelua. Pelkoa voidaan käsitellä myös resilienssin näkökulmasta. Meillä on selviytymiskeino, joka vähentää hankalaa tunnetta tai joskus tukahduttaa sen kokonaan. Yksi hyvä selviytymiskeino on rukous ja turvautuminen Jumalan apuun.
Muistan elävästi erään kesäpäivän 50-luvulta. Olimme taas ilman isää kesämökillä ja isän sisko oli vierailulla. Tuli valtava ukonilma. Mökillä jyrähdykset tuntuivat kalliopohjan takia poikkeuksellisen pelottavilta. Tätini istui kuin viilipytty pinnatuolissa ja totesi: "Ei meidän tarvitse pelätä, Jumala on meidän turvanamme." Istuin lattialla hänen lähellään ja muistan oivalluksen: Jumala voi olla myös pahassa paikassa suojelija. Toki uskoin, että oli olemassa suojelusenkeli, mutta en uskonut senkään pystyvän varjelemaan hirveiden jyrähdysten keskellä - mutta Jumala varjelijana! Se lohdutti. Olin liittänyt lapsenmielessäni Jumalaan vain elämää rajoittavia ja rankaisevia mielikuvia, mutta tajusin, että hänestä saattoi olla jotain hyötytäkin. Tädin levollisuudesta virtasi sinne lattiatasollekin rauhaa.
SODAN PELKO
SOTA OLI, ON JA EI OLE
Silloin oli sota,
kun synnyin
ja sen jälkeen aina.
Jossain.
Jokaiselle päivälle
riittää täällä
surulauluja.
Kuljetaan kulkueina
murtunein mielin.
Jossain.
Koska tulee aika,
jolloin maa kynnetään
rauhan auroin,
eivätkä lapset synny
sodan keskelle,
itkemään.
- Ei minkäänlaisen sodan.
AL 2019
Sodan pelko ei aina liity virheellisiin uskomuksiin, se voi olla realismia. Viikko sitten kävin blogissani läpi lapsuuteni ja nuoruuteni sotapelkoja. Se muodostuikin yllättäen itseterapiaksi. Vapauduin pelon taakasta. Olinhan koko lapsuuteni pelännyt jossain määrin Neuvostoliittoa, sotaa ja Stalinia. Tajusin, että en tunne nyt pelkääväni Venäjää, sotaa enkä Putinia. Olen nyt viikon ajan seurannut ilman ahdistusta myös televisiouutisia. Nyt tajuan, että vaikka me Suomessa tekisimme mitä tahansa, logiikan lait eivät pelaa. Venäjä ja Putin voivat reagoida ihan miten vaan. Mutta viikon aikana minulla on vahvistunut luottamus siihen, että kaikki on sittenkin Jumalan hallinnassa. Ystäväni Jorma Kalajoki piti Radio Deissä maanantaina puheen, jonka otsikko oli: "Kansojen johtajat, diktaattorit ja itse Paholainenkin ovat Jumalan talutusnuorassa" https://www.jormakalajoki.net. Otsikko on linjassa erään voimalauseeni kanssa. Suurimman pelon hetkellä muistelen Lutherin lausetta: "Perkelekin on Jumalan Perkele"
Lutherin virttä on Suomessa veisattu varsinkin hädän hetkellä. Sitä laulettiin, kun suomalainen valtuuskunta lähti ennen talvisotaa neuvottelemaan Stalinin kanssa Moskovaan. Neuvottelu ei tuonut toivottua tulosta, mutta oli kuitenkin askel kohti säilynyttä itsenäisyyttä. Ensi Sunnuntaina kirkoissamme eri puolella Suomea veisataan tätä virttä. On Talvisodan raskaan rauhan vuosipäivä. Niin paljon oli menetetty, mutta siitäkin selvittiin.
Jumala ompi linnamme
ja vahva turva aivan,
on miekkamme ja kilpemme
ajalla vaaran, vaivan.
Virren vavahduttavine sanoineen voi kuunnella kokonaisuudessaan täältä>