PERINTÖTEKIJÖITÄ JA SERKKUTAPAAMISIA

Kouluaikojen hiihtolomat ovat mahdollistaneet sen, että opin paremmin tuntemaan äidin puoleisia serkkuja. Me vietimme neljässä eri serkkuperheessä vuorovuosina lomamme ja ne lomat olivat ikimuistoisia. Ihastuin talvisiin pikkukaupunkeihin (Pieksämäki ja Jyväskylä) ja ajattelin että haluaisin aikuisena asua pikkukaupungissa. Se suunnitelma on toteutunut.

PERINNÖLLISYYS

Kun tutkin viime viikon blogissa kirjoittamastani raportista geenien kertomaa, saatoin monesta ominaisuudesta päätellä, kummalta vanhemmalta olin ominaisuuden perinyt. Meidän DNA:sta tulee puolet kummaltakin vanhemmalta. Voi käydä niinkin, että liikunnallisten vanhempien lapselle kummaltakin vanhemmalta on tullut omaan DNA:han ei-liikunnallisia geenejä. Isovanhempien geeneistä ei kultakin neljältä tule lapsenlapselle neljäsosaa, ja sukututkijat puhuvat geenilotosta. Voi olla, että siinä lotossa on säilynyt joltain isovanhemmalta iso osuus ja joltain vain hiukkasen. Yleensä serkut eivät ole enää kovin samannäköisiä, mutta joskus he ovat saaneet ison annoksen samoja ulkonäköön vaikuttavia geenejä samalta isovanhemmalta ja muistuttavat toisiaan enemmänkin kuin sisarukset. Esimerkki siitä on Venäjän Nikolai II ja Englannin Yrjö V. He olivat molemmat Kuningatar Victorian lapsenlapsia.

Äitini puolelta meitä on (oli) kuusitoista serkusta. Vain yhtä on sanottu kanssani saman näköiseksi. Samanoloisia on useampi. Kun täytin 70-vuotta, ja sukututkimukseni oli jo edistynyt yllätyksiin asti, kutsuin kaikki elossa olevat serkkukokoontumiseen. Meillä oli ollut vanhapiikatäti, jolle olin keksinyt lempinimen Olga Manta Murra, oikea nimi oli Oili Amanda). Hän oli ollut suvun kokoava voima ja omisti kaitafilmikameran. Olin teettänyt hänen vanhoista kaitafilmeistä CD-versiot. Aloitimme kokoontumisen Forssan Elävien kuvien teatterissa, jossa katselimme valkokankaalta ainutlaatuisia sukumme muistoja. Kaitafilmeissä ei ollut ääniä, mutta jos olisi ollut, niissä olisi kuulunut paljon naurua. Meidän suku on hauskaa sukua. Johtuukohan se savolaisista geeneistä?

Kun siirryimme Elävien kuvien teatterista (kuva alla) siltaa pitkin joen tälle puolelle kotiini, alakerran rouva oli tehnyt ikkunastaan havaintoja. Hänen mielestään oli erikoinen näky, kun sillan täydeltä tuli iso joukko pitkiä, hoikkia iloisia ihmisiä.

HIIHTOLOMAVIIKOT

Äitini oli sukurakas ja piti yhteyttä paljon sisaruksiinsa. Meillä kotona Helsingissä heitä vieraili useinkin ja heidän näkemisensä oli aina mieluisaa. Äidin vieraanvaraisuuden ansiosta meitäkin sitten uskallettiin lähettää hiihtolomiksi serkkuperheisiin. Äiti mahdollisti tutustumisen serkkuihin. Meillä ei ollut yhteistä mummolaa, jossa olisimme heitä tavanneet. Äidinäiti oli kuollut ennen syntymääni ja ukki, kun olin kolmevuotias.

Pieksämäellä

Vuonna 1956 oli vuorossa hiihtoloma Pieksämäellä Enoni pappilassa. Siitä tulikin erikoinen, kun sain olla siellä kaksi viikkoa serkkujen kanssa – kiitos Yleislakon. Siskoni oli majoittunut tätini perheeseen keskustassa ja minä oli pappilassa ja nukuin Piispan kammarissa. Se on yleensä ollut salin jälkeen pappiloiden hienoin huone. Päivisin hiihdimme. Serkkupojat olivat tehneet pienen hyppyrin pappilanmäelle. Muistan hyvin sen hyppyrin, mutta en todellakaan muista, hyppäsinkö siitä kertaakaan. Luultavasti en.

Silloin ei ollut televisiota ja vietimme illat lähinnä isossa keittiössä rupatellen. Iltaisin ei radiostakaan tullut kiinnostavaa musiikkia, eikä levysoitinta ollut. Papin perheessä ei korttipelikään ollut sallittua, mutta aika kului rattoisasti.

Muutama vuosi sitten halusin verestää hiihtolomamuistoja ja menin käymään Pieksämäen pappilassa, joka nyt on kulttuurikeskus. Kaikki tuntui kovin vieraalta ja kaikkein vieraimmalta tuntui se keittiö. Sen kaapistot oli maalattu luultavasti kahdeksankymmenluvulla räikeän oranssiseksi. Keskellä lattiaa ollut iso puuhella oli purettu pois. Sen ympärillä me olimme istuneet, ja joskus paistoimme räiskäleitä. Nyt siinä oli pöytä, jonka ympärillä taidekerholaiset työskentelivät. Pappilan iso sali oli aikoinaan kalustettu saman tyylisesti kuin salit vanhoissa suomalaisissa elokuvissa ja nyt se oli melkein autio näyttelytila. Kuvasta näkyy sen valtava koko.

Jyväskylä

Kun olin 14-vuotias, olimme siskon kanssa hiihtoloman Jyväskylässä. Meillä oli serkkuina neljän pojan mahtava veljessarja. Hiihtoloma siinä perheessä oli porukalla hiihtämistä, ja myös verbaalisen ilotulituksen seuraamista. Perheessä harrastettiin paitsi vitsailua myös kulttuuria. Lauantai-iltana kokoonnuttiin saunan jälkeen takan äärelle ja joku luki ääneen kirjaa. Silloin oli meneillään Juhani Ahon kirja "Sasu Punanen ja muita leikillisiä lastuja".

Täti ei ollut aikoinaan saanut hartaasti toivomaansa tyttöä, ja hän osoitti lempeää äidinrakkautta minulle, murkkutytölle. Kiitos Anna-täti, että sinulle kelpasin juuri sellaisena kuin olin! Sen viikon kokemus oli ainutlaatuinen. Muistan viikon jälkeen ajatelleeni, että se oli elämäni onnellisin viikko.

Tuntematon serkku

Yhtä serkuistani en ollut tavannut koskaan. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi ja olisin halunnut tutustua häneenkin. Hänen molemmat sisarensa tunsin, he olivat olleet meillä mökillä. En ollut ollut heidän perheessään hiihtolomalla luultavasti siksi, että he asuivat niin hankalan matkan päässä Lieksassa. Olin jo parikymppinen, kun yhtenä keväänä soi ovikello ja menin avaamaan. Oven takana seisoi kaksi nuorta miestä ja toinen esitteli olevansa serkkuni Simo Hämäläinen. Toki hän oli ulkonäöltä valokuvista tuttu. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja halusi tutustua sukuun. Simo tuli myöhemmin Helsingin yliopistoon opiskelemaan Suomen kieltä, ja tapasin häntä useamminkin vanhempieni luona sunnuntailounaalla. Hän oli hauska nuori mies. Hänestä tuli kirjailija, joka on julkaissut parikymmentä enemmän tai vähemmän hauskaa romaania. Hän on luonut humoristisen hahmon, nimeltä Kätkäläinen. En ole Kätkäläiseen tutustunut, mutta luin kirjan "Kättenpäällepanijat. Ilosteleva kertomus nuoresta miehestä matkalla jossain Suomessa." Espoo: Weilin+Göös, 1982.

USKO JA PERINNÖLLISYYS

Äitini molemmat vanhemmat (kuva alla) olivat olleet syvästi uskovaisia. Kodissa pidettiin seuroja ja ukki kulki Evankeliumiyhdistyksen matkasaarnaajana eli kolportöörinä pitkin Savoa maanviljelijän ym. hommien ohella.

Uskonnollisuuden periytyvyyttä on tutkittu melko paljon, mutta geneettistä yhteyttä ei ole löydetty. On kuitenkin löydetty persoonallisuuden ja käyttäytymisen piirteitä, jotka vaikuttavat uskonnollisuuteen. Kaksostutkimus on antanut viitteitä siihen, että jonkinasteinen yhteys DNA:lla kuitenkin on uskonnon periytyvyyteen. Kun puhutaan uskonnosta ylipäänsä, kyseessä voi olla vaikka uusihenkisyys, shamaaniuskonto tai satanismi tai vaikka – körttiläisyys.

Ajattelen itse, että mummojen esirukoukset vaikuttavat kristinuskon siirtymiseen tuleville sukupolville enemmän kuin geenit. Tiedän, että myös ukkimme rukoili lastenlastensa puolesta. Ukin aikuisista lapsista puolet (4/8) oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Meistä serkuksista olen kuullut neljän kohdalla (4/16) puhuttavan uskoon tulosta. Meidän suvussa uskonto on kuitenkin ollut jokaisen yksityinen asia ja kokoontumisissa se on ollut kartettu puheenaihe.

TIETEEN SANA

Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että uskonnollisuuteen liittyvät piirteet ovat noin 30–50 % periytyviä, mutta ympäristö (kasvatus, kulttuuri, yhteisö) on vähintään yhtä tärkeä.

Periytyvyys näkyy erityisesti:

• uskonnollisessa sitoutumisessa (kuinka tärkeää uskonto on henkilölle)
• uskonnollisessa kokemuksellisuudessa (hengelliset kokemukset, mystisyys)
• taipumuksessa etsiä merkitystä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä

Identtiset kaksoset ovat aikuisina selvästi samankaltaisempia näissä piirteissä kuin epäidenttiset kaksoset, mikä viittaa geneettiseen vaikutukseen.

SERKUSTEN USKONNOLLISET KOKEMUKSET

Kun tätini, joka oli Simo Hämäläisen äiti, oli kuollut, suvussa kerrottiin erikoisesta tapahtumasta. Nyt kerron sen sellaisena kuin muistan äidin sen kertoneen. Simo oli mennyt sairaalaan katsomaan äitiään, jonka kuoleman tiedettiin olevan lähellä. Pöydällä oli entisen arkkipiispan, Martti Simojoen julkaisema hartauskirja, josta Simo päätti lukea äidilleen jonkun luvun. Hän selaili kirjaa ja kaikki luvut tuntuivat jotenkin raskailta. Hän halusi lukea jotain iloisempaa. Yksi sellainen sieltä sitten löytyikin. Simo oli lukenut kirjoituksen. Sen tapaamisen jälkeen äiti oli kuollut. Simo halusi myöhemmin etsiä kirjasta lukemansa luvun, mutta sellaista ei siellä ollut. Minun oli helppo uskoa, että niin voi käydä. Ihmeitä tapahtuu. Simo on kertonut tapahtumasta myös kirjassaan Kättenpäällepanijoista.

Minulla on ollut vastaavanlainen kokemus kuusikymmentä vuotta sitten, tosin ihmeeksi sen havaitsin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Olin nuori aikuinen ja kiinnostunut New Agesta. Kerran olin valintatilanteessa, josta tiesin, että se vaihtoehto, jota halusin, oli moraalinvastainen. Tein ratkaisun haluni mukaisesti. Ennen toteuttamista mieleeni tuli ajatus, että annan nyt kuitenkin Jumalalle mahdollisuuden. Etsin käsiini Raamatun, jota en muuten lukenut ja otin sieltä umpimähkään "sormipaikan". Luin jakeen ääneen ja pamautin Raamatun kiinni. Jae puhui minulle selvästi valintani virheellisyydestä. Vaihdoin valintaa.

En ollut pannut merkille, mistä kohtaa Raamattua jae oli, kirjahan oli minulle tuntematon. Kun tulin uskoon ja aloin lukea Raamattua läpi, etsin jaetta, mutta sellaista jaetta ei siellä ollut. Enkä ole hakuohjelmallakaan sellaista löytänyt-

Onkohan DNA:ssamme uskonnollisen kokemuksellisuuden geenejä?

En tiedä kuinka moni meistä serkuksista tietää. mikä oli ukkimme rakkain hengellinen laulu. Minä tiedän. Se oli "Oi muistatko vielä sen virren." Sen voi kuulla Juha Tapion laulamana >>>