PSYKOLOGIN MUISTIKUVIA MIELISAIRAALASTA 2/3 - SKITSOFRENIAN ONGELMA

24.01.2025

Olin vastavalmistuneena hakenut kesäsijaisuuksia ja yhdestä mielisairaalasta tuli myöntävä vastaus. Minulle tarjottiin kuukauden sijaisuutta Harjamäen sairaalasta. Sairaala sijaitsi Kuopion naapurikunnassa Siilinjärvellä kolmisen kilometriä kirkonkylän ulkopuolella. Sairaala on lakkautettu vuonna 1997, kun psykiatrista sairaanhoitoa uudistettiin.

Olin silloin virallisesti asumuserossa ja ensin piti ratkaista, miten järjestää yhdeksänkuukautisen tyttäreni hoito. Serkkuni suostui tulemaan hoitajaksi. Saimme asuttavaksi sairaalan alueella olevasta kerrostalosta pienen kalustetun kaksion. Pakkasin tyttären pinnasängyn täyteen tavaraa ja VR:n auto haki sen ja pyöräni Helsingin kodista ja toi sen Siilinjärven asemalta Harjamäkeen. Sitten vielä soitto paikalliseen tv-liikkeeseen ja sieltä tuotiin vuokralle televisio ja koti tuntui kodilta, varsinkin kun lattialla oli omatekoinen turkoosi nukkamatto. Otin sen mukaan siksi, että se oli tuttu alusta tytölle ja lisäsi kodikkuutta. - Matto oli seitsemän eri tilapäisasunnon lattialla luomassa tuttuuden tunnetta ja turvallisuutta, kunnes pääsi vakituiseen kotiin Forssassa.

Harjamäki oli tyypillinen sen ajan A-mielisairaala. Se sijaitsi taajaman ulkopuolella ja suurin osa henkilökunnasta asui sairaalan alueella. Se oli yhteisö. Olin kuullut opiskelutovereilta, miten mahtavia olivat kesät mielisairaaloissa ja juhlat sijaisina olevien kandipoikien kanssa. Olin vapaa ensimmäisen kerran seitsemään vuoteen ja odotin innolla tapaavani mielenkiintoisia kandeja ja serkkutyttökin voisi hoitaa tyttöä iltaisin. Heti alussa kävi selväksi, että mitään biletysheinäkuuta ei ollut tulossa. Tsekkasin kanditarjonnan heti ja petyin. Kandeja oli seitsemän: kaksi oli naimisissa ja vaimot olivat mukana, kaksi oli mormonia ja naimisissa keskenään, yksi oli rouvaihminen, yksi oli nuori tyttö ja yksi oli helluntailainen sinkkumies. Siihen aikaan en ollut kiinnostunut uskonasioista ja kartoin helluntailaisia.

Olin Helsingissä tottunut, että Kammion mielisairaala oli aitojen ympäröimä, samoin osittain myös Hesperian sairaala. Maaseudulla sijaitsevien mielisairaaloiden ympärillä ei ollut aitoja. Alueilla liikkui runsaasti potilaita, joilla oli vapaakävely. Harjamäen naapurissa oli kroonikoille tarkoitettu B-mielisairaala, jonka potilaat myös saivat kulkea Harjamäen alueella vapaasti. Hehän saattoivat olla sairaalassa vuosikymmenet. Myös A-sairaaloissa oli kroonikoita. Siihen aikaan sanottiin, että jos ihminen joutuu ensimmäisen psykoosin (sekavuustilan) takia sairaalaan, hänelle ei yleensä anneta skitsofrenia-diagnoosia. Kolmasosa heistä ei tarvitse enää elämässään mielisairaalahoitoa, kolmasosa tulee sairaalaan psykoottisena silloin tällöin, hänelle annetaan skitsofrenia-diagnoosi jossain vaiheessa ja kolmasosa jää saman tien pysyvästi hoitoon. Nykyään tilanne on toinen, kun laitoshoitoa on purettu. Kroonikot eivät jää laitosten asukkaiksi ja he ovat saaneet kaikille mielenterveysongelmaisille tarkoitetun nimityksen mielenterveyskuntoutuja.

Siihen aikaan töitä tehtiin lauantaisinkin, tosin työpäivä oli lyhempi. Kuitenkin viikonloppu tuntui pitkältä, kun serkkukin meni aina kotiinsa Rantasalmelle. Harjamäessä oli kanttiini, johon saattoi mennä tekemään ostoksia ja juomaan kahvia potilaiden (lähinnä) kanssa. Sunnuntaiaamuisin kuljin vaunuja työnnellen sinne. Tytär oli innokas konttaaja ja tutustui mielellään ihmisiin. Annoin potilaiden ottaa häntä syliin ja he olivat onnellisia. Nykyään on terapiakoiria, joita käytetään laitoksissa. Aina iloista ja ihmisystävällistä tytärtä saattoi sanoa terapiavauvaksi. Jos oli kaunis päivä, saatoimme mennä sairaalan alueella olevalle hiekkarannalle. Tytär oli kiinnostunut rannalla muista lapsista ja myös miehistä. Vitsailin, että tytärtä voisi käyttää miehenetsinnässä hyväkseen. Rannalta voisi valita kiinnostavimman näköisen yksinäisen miehen. Sitten vain pyyhe hiekalle sopivan etäisyyden päähän, ja tytär pois vaunuista. Hetihän hän lähti konttaamaan lähimmän miehen luo. 

Jos sunnuntaina ei ollut rantasäätä, aika tuli todella pitkäksi ja kulutin aikaa menemällä lapsen kanssa vielä toisen kerran kanttiiniin elämää katsomaan. Kolmatta kertaa saman päivän aikana en kehdannut mennä, vaikka mieli olisi tehnyt. Pitkäveteisyyttä lisäsi se, ettei minulla ollut käytettävissä puhelinta, jolla voisi soitella ystäville. Lapsesta oli seuraa, mutta aikuiskontaktien tarvetta ei saanut tyydytettyä, eikä voinut lukea kirjoja. 

Sairaalassa oli vain yksi psykologi. Hän oli lempeä ja ystävällinen papin rouva Salme. Joku luonnehti häntä minulle sanomalla, että hänen olemuksensa on sellainen, ettei häntä tarvitse kenenkään pelätä. Hän oli tullut ensimmäisenä päivänä perehdyttämään minua. Sain silloin tietää, että työ on pelkkää testaamista. - Ei vaikuttanut lupaavalta. Koin parin viikon kuluttua olevani kuin liukuhihnatyöläinen. Ovesta työnnettiin potilas ja minä tein testit ja soitin hakijan hakemaan hänet pois ja analysoin testit ja kirjoitin lausunnon. Parin viikon kuluttua työn yksinäisyys ja pakkotahtisuus alkoi kyllästyttää. Ajattelin, että emme todellisuudessa pystyneet kohtaamaan siinä työtahdissa kärsiviä ihmisiä heidän tarpeiden mukaisella tavalla. Ajattelin, että sellaisen psykologin työn korvaisi helposti tietokone. Nykyisenä tekoälyn aikakautena se olisi hyvinkin mahdollista. Sairaalassa oli myös meeting ja minua pyydettiin pitämään siellä esitelmä psykologin työstä. Sitä tuli kesälomaltaan kuuntelemaan myös Salme. Saatoin sijaisena arvostella Harjamäen käytäntöä. Olinhan Hesperiassa nähnyt monipuolisemman toimenkuvan, vaikka harjoittelijana vain testasin. En tiedä muuttuiko mikään.

Ruokailu tapahtui ruokalarakennuksessa ja psykologien kuului ruokailla yhdessä lääkärien kanssa kabinetissa suljetun oven takana. Aluksi ruokailin erään psykiatriksi erikoistuvan kanssa yhteisen salin puolella ja kävimme mielenkiintoisia keskusteluja. Sitten yksi ylilääkäri tuli sanomaan, että olisi suotavaa, että siirtyisimme kabinettiin ja perusteena oli se, että siellä voidaan rauhassa puhua potilasasioita. Olihan sinne siirryttävä. Kabinettikeskusteluista pari on jäänyt mieleen.

Silloin(kin) Suomessa pelättiin sotaa ja Neuvostoliittoa miehittäjänä. Tsekkoslovakian miehitys edellisenä kesänä oli tuoreessa muistissa. Kabinetissa keskusteltiin siitä, miten Suomen miehittäminen vaikuttaisi mielisairaiden hoitoon ja ennen kaikkea alalla työskentelevien elämään ja ylipäänsä ihmisten elämään. Mormonipariskunnan mies sanoi, että he olivat vaimon kanssa pohtineet samaa asiaa. He olivat tulleet siihen tulokseen, että koska heillä on toisensa, se saisi heidät kestämään elämää vaikka Siperiassa ja muita erilaisia negatiivisakin muutoksia. Tärkeintä heille oli oma perhe. Muistan mikä kateuden ja katkeruuden tunnevyöry kohahti mielessäni. Ihmettelin, eikö heidän mieleensä ollut tullut, että heidät voitaisiin erottaa toisistaan.

Toinenkin muistikuva liittyy Neuvostoliittoon. Kekkonen teki matkan Neuvostoliittoon ja siitä oli tiedotettu vain vähän enne matkaa. Ylilääkäri oli neurologi ja hän totesi kerran kabinetissa dramaattisella äänellä, että matkaseurueessa on lehden mukaan myös Kivalo, neurologi, minkä takia? Siitä alkoi pohdinta, oliko 69-vuotiaalla Kekkosella neurologisia ongelmia? Kekkosen päiväkirjasta selviää. että hän tosiaan oli Neuvostoliitossa sinä kesänä yksityisellä vierailulla ja siitä tiedotettiin 18.7. Ehkä ylilääkäri oli sinä päivänä bongannut Kivalon nimen. Nimi oli erikoinen ja pistin sen visusti mieleeni. Wikipedia tietää: "Kivalo oli myös presidentti Urho Kekkosen yksityinen lääketieteellinen neuvonantaja vuodesta 1972 tämän kuolemaan (1986) asti. He olivat tutustuneet kaksi vuotta aiemmin"Tieto on ristiriidassa oman tietoni kanssa, ehkä he sittenkin olivat tutustuneet kolme vuotta aikaisemmin yksityisellä matkalla. Iltalehdessä luki Kivalon kuoltua: "Kivalon mukaan Kekkosella oli ongelmia muistin kanssa jo vuonna 1972. Presidentti ei muistanut puhelinnumeroita eikä aina ihmisten nimiäkään." Joka tapauksessa aloin silloin seurata Kekkosen esiintymisiä "sillä silmällä".

Viikko ennen heinäkuun loppua sain puhelun samaan organisaatioon kuuluvalta Kuopion mielenterveystoimiston psykologilta. Hän kyseli, olisinko halukas tulemaan heille elokuuksi sijaiseksi. Alun perin oli ollut tarkoitus, että sijaista ei hänen kesälomansa ajaksi oteta. Olin ikionnellinen: kuukausi lisää töitä ja palkkaa! Käytännön asiatkin hoituivat. Serkkutyttö halusi lähteä kotiinsa ja tilalle löytyi Harjamäen perhetalosta teinityttö, johon serkkuni oli tutustunut ja joka ilmoitti tuntevansa tyttäreni. Asunto oli luvattu jo jollekin muulle, mutta sain huoneen sinkkujen käytävältä. Siellä oli yhteinen keittiö, WC ja kylpyhuone ja puhelin oli käytävällä. Puhelimeen vastasi kuka sattui. "Käytävälle" muutto ratkaisi sunnuntaipäivien yksinäisyyden ongelman. Tutustuin nopeasti muihin käytävän asukkaisiin. Siellä löytyi helposti keskusteluseuraa. Kun myöhemmin asuin Moision mielisairaalan alueella, toivoin huonetta "käytävältä" enkä yksiötä.

Olin Hesperiassa saanut tai joutunut seuraamaan sähköshokin antamista, mutta en tiennyt, miten se vaikutti potilaaseen. Harjamäessä tutkimuksiini tuli ison talon emäntä, jolla oli pakkoneuroottisia oireita. Pakkoneurootikot eivät ole psykoottisia. He pystyvät elämään "normaalisti", mutta heillä on erilaisia pakkoajatuksia, jotka eivät näy päällepäin tai pakkotoimintoja, jotka näkyvät muille. Yleisin pakko-oire on käsien toistuva peseminen. Tämän emännän pakkotoiminnot liittyivät paitsi käsien pesemiseen myös tavallisiin talon töihin. Hän kuvasi sitä, miten oireet alkoivat jo aamusta, kun meni sytyttämään tulta tuvan hellaan. Kun hän oli saanut puut ladottua pesään, hänen pitikin ottaa ne sieltä pois ja latoa uudelleen. Siinä edestakaisessa latomisessa saattoi mennä puolikin tuntia. Hän itse kutsui pakko-oireitaan hupatintöiksi. Sairaalassakin oli ollut jatkuvasti tilanteita, joihin hän juuttui tekemään hupatintöitään.

Nykyään OCD: stä puhutaan luontevasti mediassa ja silloin tällöin haastatteluissa ja somessa joku ilmoittaa, että hänellä on OCD. Käypähoito suosituksessa todetaan: "Pakko-oireinen häiriö (obsessive-compulsive disorder, OCD) on psykiatrinen häiriö, joka ilmenee pakkoajatuksina ja -toimintoina. Lievät tai silloin tällöin esiin tulevat pakkoajatukset tai -toiminnot ovat hyvin yleisiä, mutta kun ne haittaavat jokapäiväistä elämää ja ihmissuhteita sekä vievät huomattavan paljon aikaa, puhutaan pakko-oireista. Häiriötä voidaan hoitaa tehokkaasti terapialla, lääkkeillä tai niiden yhdistelmällä."

Muutaman viikon kuluttua näin emännän kävelevän pihalla ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Hän vaikutti hyväntuuliselta. Kysyin sitten, oliko hän enää tehnyt niitä hupatintöitä. Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja totesi, että ei ymmärrä kysymystäni. Vaihdoin aihetta, olin hämmentynyt. Halusin tilanteeseen selityksen ja kysyin häntä hoitavalta psykiatrilta, mistä muistamattomuus johtui. Hän selitti sen johtuvan sähköshokista ja sen aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Emäntä ei "muistanut" oirehtia ja masentunut ei muista shokkien jälkeen, mitä hänen pitäisi murehtia. Sitten selitettiin, että sähköshokissa aiheutettu epilepsiakohtaus aiheuttaa lievän aivovamman ja kun vamma vähitellen paranee, muisti palautuu ja oireet jatkuvat. Nykyisessä Käypähoitosuosituksessa sanotaan, että muistimenetys voidaan välttää antamalla shokki teknisesti oikein. Ja OCD-potilaita autetaan nykyään muilla tavoin.

Harjamäessä pidettiin meetingejä, joihin osallistuin. Ihmettelin, kun eräs psykiatri ohitettiin ja hänen osastonsa potilaista keskusteltiin osastonhoitajan kanssa. Sain tietää myöhemmin syyn. Psykiatri oli itse psyykkisesti sairas ja joutui ajoittain psykoosiin ja tarvitsi hoitoa suljetulla osastolla. Erikoisinta oli se, että hänet sijoitettiin hoitoon samalle osastolle, jossa hän toimi parempina kausinaan osastolääkärinä. Ehkä siinä tuli potilaille viesti, että kuka tahansa meistä voi sairastua.

Mieleeni on jäänyt eräs epäonnistuminen Harjamäen sairaalasta: Diagnoosin antaminen ei kuulunut psykologille. Saatoimme toki kertoa näkemyksemme kysymysmerkin kanssa. Kerran ylilääkäri Hakola lähetti minulle potilaan, joka ei ollut sairaalassa sisällä. Tämä oli merkillinen tapaus: alle 50-vuotias nainen, joka ei ollut työelämässä. Minusta hänellä oli harhoja, kun hän kertoi luittensa katkeilevan ja muutenkaan hän ei ollut oikein "kartalla". Päätin päteä ja veikata diagnoosia. Hänessä oli selvästi maanisia piirteitä, mutta kirjoitin lausunnon loppuun sch?. Vuosikausia harmittelin tuota ammatillista epäonnistumista. Miksi minun piti lykätä nuo kolme kirjainta, eihän minulta sitä pyydetty. Oikea diagnoosi olisi ollut: Polykystinen lipomembranoottinen osteodysplasia ja sklerosoiva leukoenkefalopatia. Tosin siinä vaiheessa tautia ei oltu vielä keksitty. Kun se keksittiin Japanissa ja Suomessa samoihin aikoihin, sen kansainväliseksi nimeksi tuli Nasu-Hakolan tauti. Olin näköjään kantanut korteni kekoon osaksi ylilääkäri Hakolan väitöskirjan aineistoa.

    Sen kesän maailmanlaajuisesti tärkein tapahtuma oli ensimmäisen ihmisen kävely kuussa. Se tapahtui Suomen ajassa päivällä. Otin etukäteen selvää, mille osastolle olisi sopivaa mennä sitä katsomaan televisiosta. Hyvissä ajoin istuimme potilaiden ja henkilökunnan kanssa päiväsalissa television ääressä, kun otettiin historiallinen "Pieni askel ihmiselle, suuri harppaus ihmiskunnalle"

    UUSIA NÄKÖKULMIA


    Harjamäessä kohtasin sosiaalialan ammattilaisen, jonka ohje on seurannut mukanani vuosikymmenet. Siihen aikaan lauantait olivat vielä työpäiviä. Minua pyydettiin ottamaan testattavaksi työajan jälkeen nainen, jonka Rautavaaran sosiaalijohtaja toisi. Pitäjä oli tunnettu siitä, että siellä oli asukkaista prosentuaalisesti eniten kehitysvammaisia verrattuna muuhun Suomeen. Siellä oli myös paljon köyhyyttä ja erilaisia mielenterveysongelmia. Olin sen päivän päätteeksi tosi väsynyt ja kysyin sosiaalijohtajalta, miten hän jaksaa työtään. Tämä vastasi:

    • "Minä jaksan, kun ajattelen, mikä on juuri tämän ihmisen kohdalla käytännön rajoitukset huomioon ottaen paras mahdollinen ratkaisu."

Kesän -69 anti oli myös elämäni ensimmäinen kokemus yhteisöllisyydestä. Sairaalan koko henkilökunta ja vapaakävelypotilaat tiesivät, kuka minä olen. Minun liikkumiseni tiedettiin. Minusta ajateltiin käsittääkseni sekä hyvää että pahaa, joku kadehti, joku ihaili. Vasta Helsingissä tajusin, mitä yhteisöllisyys merkitsi. Olin palannut edellisenä päivänä yksiööni kolmannella linjalla. Talon asukkaista yksi ihminen tervehti minua tavattaessa ja kadulla ei luonnollisesti kukaan. Muistan elävästi sen tilanteen, kun seisoin tyttö sylissä yksin raitiovaunupysäkillä. Olin menossa vanhempieni luo. Tunsin valtavaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja irrallisuutta. Tuli ikävä Harjamäkeä. Tajusin, että kaikki siteet, jotka yhdistävät ihmisiä, ovat tärkeitä. Tietoisuus ikkunasta katsovista uteliaista ihmisistä, juoruista, pahantahtoisuudesta ja hyväntahtoisuudesta jne olivat kuitenkin tietoisuutta siitä, että minulla on merkitys. Kun seisoin pysäkillä, en merkinnyt ympäröiville ihmisille mitään. 

Se oli ainutkertainen kokemus, mutta sai minut käytännössä tajuamaan yhteisöjen arvon. 55 vuotta samassa pikkukaupungissa on rakentanut samanlaisen yhteisöön kuulumisen tunteen kuin nuorena Harjamäessä tai vielä enemmän Moision mielisairaalassa, josta kerron viikon kuluttua blogissani.

SKITSOFREENIKON MAAILMA

Harjamäessä perehdyin eri tavoin skitsofreenikkojen maailmaan kuin aikaisemmin. Hesperian sairaalassa en tutkinut skitsofreenikkoja, mutta Harjamäessä heitä tuli minulle testattaviksi, ja kabinetin ruokapuheet käsittelivät usein heitä. Se on sairaus, jonka ympärillä on monia ratkaisemattomia kysymyksiä. Varsinkin neurologit tuntuivat etsivän turhaan lainalaisuuksia. Mitä aivoissa tapahtui? Muistan Harjamäessä nuoren kanditytön, joka ei ollut ulkomailla opiskellessaan suorittanut edes psykiatrian kurssia. Hänet oli todella heitetty syvään päätyyn. Skitsofreenikot ahdistivat. Hänellä oli pieni, mutta paksu kirja, jossa oli tiedot eri psyykkisistä sairauksista. Sieltä hän yritti etsiä tietoa. 

Harjamäen kautena kohtasin avohoidon puolella henkilön, jolla oli terveyskeskuslääkärin antama skitsofrenia-diagnoosi. Psykologiset testit osoittivat, että kyseessä ei ole skitsofrenia. Hän oli taiteellisesti huippulahjakas nuori ihminen ja saatoin seurata hänen elämäänsä myöhemminkin. Hän ei todellakaan ole skitsofreenikko. Hänellä ei ollut yhtäkään seuraavista viidestä oireesta, mutta sosiaalisessa toimintakyvyssä kylläkin oli ongelmia. Hänellä oli erikoisia tempauksia, joita perhe ei ymmärtänyt.

Duodecimin terveyskirjastossa määritellään skitsofreenikoksi henkilö, jolla on ainakin kaksi seuraavasta viidestä oireesta

  1. Harhaluulot
  2. Aistiharhat
  3. Hajanainen puhe (esim. toistuva selvä puheen syrjähtely tai epäyhtenäisyys)
  4. Pahasti hajanainen tai outo käytös tai selvä motorinen jäykkyys tai kiihtyneisyys (katatonia)
  5. Niin sanotut negatiiviset eli puutosoireet (tunneilmaisujen selvä latistuminen, puheen selvä köyhtyminen tai tahdottomuus)

"Näiden oireiden lisäksi skitsofrenian diagnoosiin kuuluu, että sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt merkittävästi ja yhtäjaksoisesti vähintään useiden kuukausien ajan.

Skitsofrenian oirekuva vaihtelee suuresti sekä eri henkilöillä että samalla henkilöllä eri aikoina ja eri vaiheissa. Skitsofrenian monimuotoisuudesta on osoituksena myös sairauden kulun suuri vaihtelu eri henkilöiden välillä. Vaikka skitsofrenia on usein vuosia ja joidenkin kohdalla vuosikymmeniä kestävä sairaus, eri tutkimusten mukaan ehkä 5–20 % sairastuneista paranee täysin oireettomiksi. Tehtyjen seurantatutkimusten valossa 40–70 % sairastuneista toipuu vuosien myötä elämäänsä tyytyväisinä ja kärsii vain lievistä oireista. Huomattava osa vakavastikin sairastuneista kykenee säilyttämään työkykynsä."

Harjamäen aikojen jälkeen aivojen kuvantamiset ovat tuoneet aivan uudenlaisia mahdollisuuksia tutkia skitsofreniaa ja etsiä lainalaisuuksia: 

"Aivojen tutkimuksen ja erityisesti kuvantamismenetelmien viime vuosien nopea kehitys on luonut realistisia mahdollisuuksia skitsofreniaan liittyvien merkittävien biologisten osatekijöiden löytymiselle. On käymässä yhä selvemmäksi, että huomattavalla osalla skitsofreniapotilaista esiintyy aivoissa rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, jotka liittyvät mm. otsa- ja ohimolohkon kuorikerroksen organisoitumiseen, aivojen vähentyneeseen epäsymmetriaan ja laajentuneeseen aivokammiosysteemiin. Muutosten syntymekanismit ovat vielä tuntemattomia, mutta ainakin osan häiriöistä oletetaan liittyvän aivojen poikkeavaan kehitykseen."


Mielenkiintoisin tietokirja, jonka olen skitsofreniasta lukenut, on amerikkalaisen psykiatrian professorin kirjoittama omakohtainen kirja: Naislääkärin taistelu ulos psykoosista. Kirjasta saa jonkinmoisen käsityksen kärsimyksestä, joita harhat voivat aiheuttaa psykoottiselle. Carol S. North oli lapsena kokenut trauman, kun perheen kodissa oli alkanut tulipalo ja hän oli ollut yksin alakerroksessa, jossa palo alkoi. Perhe oli tavallinen keskiluokkainen kunnon perhe ja perheen neljä lasta Carol mukaan lukien pärjäsivät hyvin opinnoissa. Carol ei kertonut perheelleen eikä lääkäreille harhoistaan. Vasta kun hän oli aikuinen, harhaisuus paljastui. Hän koki eräänlaisen "ihmeparantumisen". Se ei saa minua suosittelemaan kirjaa, vaan kuvaukset harhoista, jotka ammattilainen osaa kuvata eri tavoin kuin tavalliset potilaat psykoosin aikana tai sen jälkeen. Yläasteella Carol tuli uskoon ja sai harhoilleen mielestään tukea raamatusta. Kun hänellä oli 17-vuotiaana hasiskokeilujen aiheuttamaa ahdistusta, opinto-ohjaaja ohjasi hänet psykiatrin luo. Hän olisi tarvinnut lääkityksen, mutta siihen tarvittiin vanhempien suostumus ja Carol kielsi kertomasta vanhemmille. Yläastevaiheen harhoja hän kuvaa:

"Äänet tiesivät totuuden: opettajani oli todellisuudessa kidnappaaja, varpuset olivat todellisuudessa hyökkääjälintuja, äitini oli ajatustenlukija. Ei; mikään ei ollut aivan sitä, miltä se pinnalta näytti."

College-aikana samantapainen harhainen ajattelu jatkui: … kuinka naurettavalta minun täytyi näyttää kumartuessani tutkimaan ja koskettamaan tavallista jalkakäytävän sementtiä. Kukaan muu ei tiennyt, että sementti oli salaa muutettu ihmeelliseksi aineeksi, joka oli täynnä nystyröitä ja viivoja, hieroglyfejä, viestejä tuonpuoleisista maailmoista, viestejä, joita minun oli yritettävä ymmärtää….ajoittain en pystynyt erottamaan, olivatko kuulemani äänet vain omien ajatusteni jatkeita vai uusissa asuissa olevia vanhoja ääniäni, jotka matkivat senhetkisiä ajatuksiani. Pehmeä Hal-ääni oli jatkuvasti läsnä tarjoten valheellista rauhoitteluaan.

Collegessa joku ystävä ohjasi hänet menemään yliopiston lääkärille. Carol ei taaskaan kertonut harhoistaan lääkärille, joka oli opiskelija ja määräsi rauhoittavaa Valiumia, joita Carol ei sivuvaikutusten takia halunnut syödä.

Myöhemmin poikaystävä Steve vei hänet psykiatriseen sairaalaan kantaen hänet bussipysäkille ja bussista sairaalaan. Carol muistelee harhojaan: Seinät nielaisivat meidät oudoista kulmista. Jopa sairaalan sisällä ilma oli täynnä värillistä koomista rakeisuutta. Steve laski minut nojatuoliin odotushuoneessa ja irrotti jäykät käsivarteni ja sääreni pois ympäriltään. Steve minne sinä menet? Älä jätä minua, minä putoan. Olen vaarallisen kallion reunalla, etkö näe sitä, ja jos liikutan yhtäkään lihassäiettä putoan loputtomaan aikakiemuraan. Steve jää tänne ja pidä minun maailmani pystyssä.

Jossain kaukana nenääni kutittaa. Ei sillä ole väliä, se on vain eksistentiaalista kutinaa. Jätin oikean kutinan viimeiselle bussipysäkille kyynelteni kanssa. Kutina, kuka sen sanoi? En minä. Täällä kaikuu, täällä kaikuu, täällä kaikuu, "Carol, onko se sinun nimesi? Carol" Naps, valkoisiin pukeutunut mies napsauttaa kumisormia aivan kasvojeni edesssä ja niistä säteilee tusina väriä kuin auringonnousu suuressa kanjonissa. Carol sai diagnoosiksi Katatoninen skitsofrenia.

Carol yritti myös itsemurhaa mutta hirttäytyminen ei "onnistunut". Carolin harhoissa kummitteli jatkuvasti puheet Toisesta Maailmasta tai paikasta Toisella Puolella ja joskus hän halusi sinne niin voimakkaasti, että meinasi kerran vahingossa tappaa itsensä.

Carol oli katatonisessa tilassa ollessaan kauhuissaan ja ahdistunut. Sairas voi olla joskus "sairaan onnellinen". Pidin Hattelmalan mielisairaalassa päivittäin kokoontuvaa keskusteluryhmää. Siihen osallistui fiksu, hyvin koulutettu nuori nainen, jolla oli katatoninen skitsofrenia diagnoosi. Eräänä päivänä, hän ei tullutkaan kokoontumiseen. Päätin mennä hakemaan hänet osastolta. hän istui liikkumattomana huoneessaan tuolilla puoleksi kääntyneenä ja piti molemmin käsin kiinni selkänojasta, kasvoilla oli mieto hymy (katatonisessa tilassa). Puhuttelin häntä, mutta ilmekään ei värähtänyt. Yritin eri sanoin kutsua häntä mukaan, mutta turhaan. Lähdin pitämään ryhmää. Seuraavana päivänä menin osastolle ennen ryhmää. Hän oli valmistautumassa ryhmään tuloon. Kysyin häneltä, muistiko hän eilisen tapaamisen. Hän muisti mitä oli tapahtunut. Hän kertoi, ettei voinut vastata minulle, koska hän oli sillä hetkellä niin ylimaallisen onnellinen ja keskustelu olisi katkaissut sen ihmeellisen olotilan.

CAROLIN PARANTUMINEN

"Näen itseni siunatuksi eräänlaisella henkilökohtaisella ihmeellä", Carol sanoo. "Se oli aivan vastoin kaikkea, koska tiedämme alan kokemuksesta, että harvat ihmiset toipuvat tai menestyvät niin hyvin kuin minä."

Carol kertoo kokemuksesta, jolloin hän vapautui oireistaan. Netistä löytyi tieto, että vielä 20 vuotta paranemisen jälkeen skitsofrenian oireet olivat pysyneet poissa. Hän toteaa "Se on vain kokemus, joka on niin epätyypillinen, että luokittelisin sen melko ihmeelliseksi. Hoidon, jota Carol sai, ei ole myöhemmissä tutkimuksissa todettu auttavan skitsofreniaan. Skitsofrenia on edelleen mysteerinen sairaus oireiden ja parantamiskeinojen kirjavuuden takia.

"Voisi väittää, että hyvän aivokirurgin ei tarvitse olla aivokasvainpotilas", Carol sanoo. "Mutta joissain suhteissa minulla on etulyöntiasema, koska koin itse sen inhimillisen kärsimyksen asteen, jonka psykiatriset sairaudet voivat tuoda."  Kun Carol oli mielestään parantunut äkillisesti, psykiatri esitti hänelle kysymyspatterin. Yksi kysymyksistä oli: "Saatko erikoisviestejä televisiosta tai radiosta tai kuuletko niistä viittauksia itseesi?" 

Carol vastaa: "En enää Luojan kiitos - niin sivumennen sanoen en myöskään saa enää viestejä Jumalalta. En kai sitten ole kovin tärkeä. Olen niin kuin kaikki muutkin."

North on omistanut uransa kärsiville – ei vain katastrofeista selvinneille vaan myös kodittomille. Hän on työskennellyt pitkään köyhien ja kodittomien parissa ja myös yliopistossa professorina ja julkaissut useita kirjoja ja tutkimusraportteja.

VIESTI JUMALALTA

Kun tulin uskoon vuonna 1974, koin saavani viestin Jumalalta. Se ei kuitenkaan ollut skitsofrenian oire ja kerron siitä myöhemmin. Taustaksi jotain arvomaailmastani.

Eino Leino oli mielirunoilijani nuorena. Opettelin yhteen aikaan hänen runojaan ulkoa. Riipaisevin runo alkoi sanoilla: Oi varjele Herra mun järkeäin.

Eino Leinon sisar sairastui 15-vuotiaana skitsofreniaan ja myös vanhempi veli kärsi mielenterveysongelmista. Leinon omista psykiatrisista sairauksista ei ole todisteita, mutta ilmiselvästi hän pelkäsi sairastuvansa. En ollut opetellut seuraavaa runoa ulkoa, mutta olin muodostanut runon lopun sanoista rukoushuokauksen. "Herra ota multa kaikki muu, mutta varjele järkeni valo".

Oi, varjele Herra mun järkeäin –

Oi, varjele Herra mun järkeäin,
mua varjele hullun yöstä,
mua kurita, mut älä anna mun
näin elävänä hautahan syöstä.
Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton
ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on.
Herra, varjele järkeni valo!

Minä kuulen ääniä kummia,
joit' eivät toiset kuule.
Ja vaikka ma syntiä paljon tein,
mua paatuneeks älä luule.
Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa,
voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.
Herra, varjele järkeni valo!

Elä usko, mit' ihmiset sanovat,
elä kysele heiltä mua,
mut kysy mun kuolleelta äidiltäin,
joka lienevi lähellä sua.
Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain,
minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain.
Herra, varjele järkeni valo!

Sain viestit mailta vierailta,
joit' eivät toiset tunne.
Minä nään vain sumua silmissäin,
ma vaikka katson kunne.
En eroita ma muuta kuin kasvot äityein.
Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein!
Herra, varjele järkeni valo!

Minä olin hänen kultasilmänsä
ja hän mua hemmotteli.
Hän rukoili mun puolestain
niin kauvan kuin hän eli.
Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään.
Kun sua vaan ma muistan, niin itken yhtenään.
Herra, varjele järkeni valo!

Kas itku syömen puhdistaa –
Oi, kiitos, kiitos Herran,
viel' että voin ma itkeä –
kai anteeks annat kerran.
Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu,
ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu,
mutta varjele järkeni valo!

Rukous on vanhalle ihmiselle ajankohtainen. Minä näin miten huippuälykkäältä äidiltä sammui vanhana järjen valo. Hän sairasti verisuoniperäistä dementiaa viimeiset vuodet. 80-vuotiaana sairautta ei vielä ollut todettu. Hän saattoi osallistua oman teologikurssinsa kokoontumiseen. Hän kertoi, että he olivat kurssikokouksessa pohtineet mahdollisuutta sairastua muistisairauteen ja mitä se vaikuttaisi heidän uskonelämään ja teologiaansa. Äitiä oli helpottanut kiteytys, kun joku vanha pappismies oli todennut: "Riittää, että minä muistan olevani suuri syntinen ja että Jeesus on minun vapahtajani." Kun äidin verisuoniperäinen dementia eteni, hänellä oli jatkuvasti harhoja, eikä hän tuntenut minuakaan. Hän oli yli vuoden jo sänkypotilas ja lapsuuden iltavirsi tuli hänelle tärkeäksi. Eräs hoitaja kertoi, että hänellä on tapana laulaa iltasin äidilleni se virsi. Kun kuolema oli jo lähellä, kysyin äidiltä, uskooko hän pääsevänsä taivaaseen. Äiti loi minuun lapsenomaisen katseen ja sanoi: "Luulis." Sellaiseksi oli hänen teologiansa supistunut.

70-luvulla työskentelin mielenterveystoimistossa ja kohtasin päivittäin skitsofreenikkoja ja heidän kärsimystään. Eino Leinon runo tuli monesti mieleen. Tärkein arvoni oli mielenterveys: minulta saisi viedä toimeentuloni ja kykyni ja vieläpä elämäni kuten Leinolta, mielenterveys oli tärkein ja sitä en haluaisi menettää. Olen kertonut uskoontulostani muualla>>>, ja lainaan tarinasta kappaleen:

Kesä 1974 ja viesti

päätin maalata taulun, jonka nimi olisi Rakkaus ja rakkaus tarkoitti miehen ja naisen välistä rakkautta. Maalatessani taulua, mieleni täytti ajatus (viesti Jumalalta), jonka mukaan Jumalan hyvyys on kuin turvallinen käsi ihmisen elämän alapuolella ja sillä kämmenellä uskaltaa vaikka sairastua psyykkisesti. Siinäkin tilanteessa on jokin hyvyyden tarkoitus mukana. Siihen ajatukseen liittyi elämäni voimakkain uskonnollinen tunnekokemus, joka jatkui useamman päivän. Sen yhteydessä en jättänyt elämääni Jumalalle, enkä pyytänyt Jeesusta sydämeeni, koska en edes ymmärtänyt Jeesuksesta mitään. Minulla ei ollut synnintuntoa eikä iloa syntien anteeksisaamisesta. Minulla oli vain ajatus ja tunnekokemus, jotka liittyivät turvalliseen ja hyvään Jumalaan.

Olen hyväksynyt senkin ajatuksen, että sairastun kuten äitini ja muutama hänen sisaruksistaan. Äiti makasi viimeisen vuoden sängyssä epäonnistuneen lonkkaleikkauksen, mutta äidistä ei tullut käänneltävää, vaan keuhkokuume "armahti" hänet. Kirjoitin tulevaisuuttani ajatellen seuraavan runon:

KÄÄNNELTÄVÄ

Kun vaan ei joutuisi vanhana

käänneltäväksi hoivaosaston sänkyyn.

Ajattelin ennen.

Sitten jouduin leikkaukseen

ja muutuin käänneltäväksi.

Tilapäisesti.

Siellä minä lojuin huumattuna

sairaalan sängyssä

ja olin tyytyväinen elämääni.

Jos sinä Herra viisaudessasi

teet minusta käänneltävän,

olkoon sitten niin.


Jos minä saisin toivoa elämäni lopulla iltavirttä, kuten äitini sai, se olisi virsi 564

1.
Aurinko vaipuu mailleen,
pois päivä katoaa,
se ikuisuuden helmaan
iäksi vajoaa.
Kun yli maitten ehtoo
jo varjojansa luo,
jää luoksemme, oi Herra,
valosi meille suo.

2.
On turvallista, Herra,
rauhaasi nukahtaa
ja uusin voimin nousta,
kun päivä sarastaa.
Taas nukkuessa suojaa
kotimme vaaroilta.
Yö rauhallinen anna,
pois paha karkota.

3.
Ah, milloin koittaa päivä,
se aika autuas,
kun aurinkona aina
on Kristus armias,
kun Jumalamme itse
pois pyyhkii kyynelet
ja ylistystä tuovat
tuhanten tuhannet?

4.
Päivääsi odotamme,
sen, Herra, koittaa suo
ja synnin yöstä meidät
valkeuteesi tuo.
Kätesi vahva kerran
kahleemme kirvoittaa.
Uudeksi silloin luodaan
kuoleman, synnin maa.

LAULETTUNA>>>