PULA-AJAN LAPSUUS

Pula-ajan lapsuus (16.4.2021)

Yllä olevassa Kaupunginmuseon kokelmissa olevassa Fred Runebergin ottamassa kuvassa olen sisarusteni kanssa kevättalvisena sunnuntaipäivänä Kirjailijanpuistossa Topeliuksenkadun varrella. Isoveljeni joutui ulkoiluttamaan meitä kahta pikkusiskoa.

Vietin ison osan lapsuuttani puistossa, jota silloin nimitettiin Keinupuistoksi. Sodan jälkeen kaikesta muusta oli pulaa paitsi raittiista ilmasta. Ja niinpä sen ajan suositusten mukaan lasten olisi pitänyt ulkoilla neljä tuntia päivässä. Ja heti kun pystyssä pysyin, minut talutettiin puistotätien kaitsettavaksi aamuisin ja uudestaan iltapäivällä lounaan ja päiväunien jälkeen. Vaikka kotona oli siihen aikaan sekä äiti että kotiapulainen, mutta he eivät ulkoiluttaneet meitä.

Puistossa oli kaksi kielialuetta, jotka sijaitsivat omilla kivien ympäröimillä hiekkakasoillaan. Jo hyvin varhain opin sanomaan "koo port" ja "kom hiit". - Siis kanssakäymistäkin oli kieliryhmien välillä jossain määrin.

Puistossa ei ollut kovinkaan paljon ohjattua toimintaa. Joskus laulettiin ja leikittiin "Jänis istui maassa torkkuen", joskus juostiin hippasilla, lelujakin oli vähän - mutta hiekkaa riitti. Syystalvisin ilmojen kylmetessä alettiin tähyillä, joko näkyisi kaupungin kuorma-autoa. Ja kun se sitten tuli puistoon hitaasti rullaten, meidät koottiin tarkasti kivireunuksien sisäpuolelle. Sieltä me hartaana seurasimme, kun kahden alueen väliin, ei kenenkään maalle, pystytettiin iso puinen liukumäki, jota jäädytettiin. (Kuva lopussa) Siinä sitten laskettiin pahveilla ja vanerinpalasilla ja saatiin hyvää liikuntaa, kun kipitettiin portaita ylös. Ja samalla pysyimme lämpiminä. Vaatteemme kun eivät olleet kovinkaan hyvin talviliikuntaan sopivia. Pienimmillä lapsilla oli kankaisia suojapukuja kuten kuvassa pikkusiskollani, mutta isommilla tytöillä oli hameet takkien alla ja jalassa pitkät villasukat ja monot tai tallukkaat.

Kiinnostavin päivittäinen tapahtuma oli mielestäni puistovahdin saapuminen kierroksellaan meidän luo. Hän oli toisen kätensä sodassa menettänyt pikkuinen, ryppyinen mies, jollainen tuskin pääsisi nykyisiin vartiointitehtäviin. Me lapset kunnioitimme häntä suuresti ja pelkäsimmekin vähän. Jos joku teki jotain luvatonta, häntä uhkailtiin puistovahdille kantelulla. Tämän auktoriteetti ja valta olivat huomattavasti suurempia kuin kilttien puistotätien. Hivuttauduin usein kuuloetäisyydelle kun puistovahti ja puistotädit keskustelivat ja opin paljon asioita aikuisten maailmasta ja aikuisten näkökulmasta.

Puistoelämän kohokohta oli kävelyretket lähikaduilla. Puistoa ympäröi näkyvyyden estävät, korkeat pensasaidat, joten lähikadutkin olivat meille suurta maailmaa. Pitkään naruun oli tehty lenkkejä, joihin lapset pujotettiin ja sitten kuljimme tädin jäljessä parijonossa. Puiston vieressä oli presidentti Paasikiven yksityistalo ja aina retkillämme katselimme, josko häntä tai Alli-tätiä näkyisi. Ja joskus nähtiinkin heidät. - Ja silloin oli kotona kerrottavaa.

TIETOISKU Psykologi Erik Eriksonin kehitysteorian mukaan vanhuuteen kuuluu oman elämäntarinan rakentaminen omaan mieleen ja tunne siitä, että eletty elämä on juuri itselle sopivin elämä. Jos ihminen kokee vaikeimmatkin elämänsä vaiheet itselle tarkoitetuiksi ja sopiviksi, hänen vanhuuttaan värittää tyytyväisyys eheästä elämästä. Jollei tätä tunnetta saavuta riittävästi, seurauksena on katkeroituminen. Katkeruus saa elämän epäoikeudenmukaisuudet värittämään tarinaa. Eikä sellaisen tarinan kanssa ole mukavaa viettää vanhuuttaan.

POHDITTAVAA Muistomme alkavat yleensä leikki-iästä ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä useammin vanhat muistot palaavat mieleen. Mitkä ovat sinun onnellisimmat lapsuusmuistosi? Ketkä aikuiset kannustivat sinua ja miten he kannustivat? Millainen oli lapsuusympäristösi? Mitkä olivat mielisatujasi? Mistä lauluista pidit? Mitkä olivat mielileikkejäsi? Ketkä olivat parhaita leikkitovereitasi? Millaisia ovat mukavimmat muistot sisaruksistasi? Muistatko millaisen käsityksen sinä sait leikki-iässä itsestäsi ja elämästä?

RUKOUS

Herra, minun paimeneni.

Auta minua kohtaamaan

menneet vaillejäämisentunteeni,

joiden kateuden ja katkeruuden myrkyt

uhkaavat vanhuuttani.

Auta minua hyväksymään

tapasi olla paimeneni

ja uskomaan,

ettei minulta mitään puutu,

eikä ole koskaan puuttunut

Tämä kuva on Kaupunginmuseon kokokelmista ja se on otettu Lauttasaaresta 1971. Omassa puistossamme oli samanlainen mäki, mutta vanhemmassa mallissa portaat oli sijoitettu kiinni lasketteluosan viereen.