PYHÄIN PÄIVÄN AJATUKSIA
OLIN KIRJOITTANUT BLOGIN SEURAAVALLA OTSIKOLLA: KUOLEMA, SURU JA SYYLLISYYS. Jostain syystä sivu on kokonaan kadonnut. Löysin luonnoksen ilman kuvia ja teksti on seuraavana:
Tänään on pyhäinpäivä ja kynttilät syttyvät vainajien muistoksi. Kuolemaa käsiteltiin viime keskiviikkona Hämeenlinnan kirjastossa koskettavassa tapahtumassa. Tietokirjailijoiden Kanta-Hämeen aluevastaava Maria Lassila-Merisalo oli saanut haastateltavakseen Katriina Huttusen (kuvassa vasemmalla), jonka suuri suru oli tehnyt hänestä tietokirjailijan. Hän on ansiokas kääntäjä, mutta tyttären 26-vuotiaana tekemä itsemurha sai hänet kirjoittamaan esikoiskirjansa "Surun istukka" (S&S, 2019). Tytär oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin itsemurhaan ja äidin syyllisyys oli edelleen esikoiskirjassa raastavaa. Ja se oli sitä vielä tilaisuudessakin.
Kirja on sekä helppo- että raskaslukuinen ja poikkeaa surukirjojen valtavirrasta. Katriina julkaisi seuraavana vuonna samasta aiheesta kirjan "Mustaa valoa / muistiinpanoja hautausmaalta". Kolmas samaa aihetta käsittelevä kirja julkaistiin seuraavana vuonna. Se oli yhdessä toisen surevan äidin Mari Palosen kanssa kirjoitettu: "Suremisen taito / kirjoituksia kuolemansurusta". En ollut lukenut niistä yhtäkään, mutta nyt olen lukenut kaikki kolme. Palaan kirjoihin jäljempänä. Käsittelen ensin Katriinan uusinta kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia.
HOLOKAUST
Katarina Baerin kirja: He olivat natseja, kertoo hänen isovanhemmistaan. Sitä lukiessani tajusin, että myös minä olisin voinut olla natsi, jos olisin elänyt samoissa olosuhteissa Hitlerin Saksassa. Sen jälkeen ihmisen pahuuden ulkoistamisen natseille on kohdallani päättynyt. Ajattelen kantavani osaltani kollektiivista syyllisyyttä. Tällaisia me olemme, me ihmiset. Näin pahoihin tekoihin me pystymme.
Katriina Huttusen uusimmasta, hienosta kirjasta olin lukenut samana päivänä ennen kirjastoon menoa puolet. Tammen kustantama 400-sivuinen teos: Jälkikuolema. Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta on ainutlaatuinen lukukokemus. Hänen persoonallisuutensa valovoimaisuus säteili sivuilta. Hän uskaltaa sanoa mitä haluaa sanoa ja hän on verbaalisesti lahjakas sanataituri. Hänen tietomääränsä maailmankirjallisuudesta on mahtava ja perehtyneisyys holokaustkirjallisuuteen poikkeuksellinen.
Katriina Huttusen kaikissa kirjoissa käsitellään paljon syyllisyyttä. Holokaustkirjassa käsitellään murhaajien syyllisyyttä, murhien sallijoiden syyllisyyttä ja eloonjääneiden syyllisyyttä. Olen lukenut paljon holokaustkirjallisuutta, mutta vähänpä tiesin. Esimerkiksi Saksan miehityksen aikana Norjassa tapahtunut juutalaisten vaino ja massiiviset siirtämiset keskitysleireille olivat minulle uutta tietoa. En myöskään tiennyt, miten valtava määrä holokaustkirjallisuutta on olemassa. Häpeäkseni on sanottava, että en tiennyt edes katuihin kiinnitetyistä muistolaatoista.
Kirjan punaisena lankana on "Kompastuskivet" eli murhattujen juutalaisten messinkiset muistolaatat, jotka on sijoitettu uhrien viimeisen kodin tai työpaikan viereen kadulle. Laatoissa on henkilötiedot ja kuolinpaikka. Alussa olevassa kuvassa on pöydällä kirja ja sen kansikuvassa kolme "laattaa" tavallisen kiveyksen keskellä. Kirjan kannen kuva viittaa juuri näihin "kompastuskiviin". Olen hyvin tietoinen siitä, että Suomi luovutti kahdeksan juutalaista Natsi-Saksaan ja sen herättämästä syyllisyydestä ja sen anteeksipyyntönä suomalaisin vapaaehtoisten lahjoittajien rahoin perustetusta Jad Hasmona (kahdeksan muisto) moshavista Jerusalemin lähellä. Olen saanut vierailla siellä kaksi kertaa. Pienestä alusta se on kasvanut kolmensadan ihmisen kodiksi.
Katriina kertoo kirjassa myös Holokaustin muiston motivoimista matkoista ympäri Eurooppaa. Myös minä olen matkustanut Holokaustin muiston takia. Olen vaeltanut Berliinin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkissä kuten hän (kuva yllä).
KUVA BERLIINI
75-vuotispäivääni vietin matkoilla Puolassa. Siellä oli vaikuttava kokemus Puolan juutalaisten historian museo. Museo oli rakennettu siten, että ensin kuvattiin varsovalaista arkipäivää ja juhlaa. Oli kuvia, filminpätkiä ja äänitallenteita, joista välittyi ilo ja huolettomuus. Myös lasten elämää kuvattiin ja koulunkäyntiä. Museon seinällä oli pienen kahdeksanvuotiaan Roman Polanskin kouluvihko, josta on oheinen kuvani. Kaikki oli vielä hyvin.
KOULUVIHKO
Sitten museon kulkureitille ilmestyi päivämäärä 1.9.1939, jolloin Saksa alkoi pommittaa Varsovaa ja kaikki oli sen jälkeen toisin. Mutta onneksi siellä, missä on ihmisen pahuutta myös hyvyys saa sijansa. Oli oikeastaan Puolanmatkan järkytysten jälkihoitoa lukea kirja: Irenan lapset. Se kertoi sosiaalityöntekijästä, joka riskeerasi oman henkensä pelastaessaan noin 2500 juutalaislasta varmalta kuolemalta. Kävimme myös Schindlerin tehdasmuseossa. Hänkin pelasti juutalaisia, mutta ei niin pyyteettömästi kuin Irena.
KUVA KANNESTA
ja Jerusalemin Yad Vashemin Holokaustmuseossa. Olin kulkenut Berliinin Olin vieraillut myös Auschwitzin
Viimeisin kirja jonka olen lukenut on Wendy Holdenin kirja: Äidiksi keskitysleirillä. LISÄÄ>>> https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/aidiksi-tulo-oli-painajainen-keskitysleirilla-selvasti-raskaana-olevat-raahattiin-kaasukammioon/5693214#gs.hhmcdx
SURUTRILOGIA
Olin Hämeenlinnan kirjastossa keskiviikkona ajoissa paikalla ja viereeni istahti nainen, jonka kanssa aloin keskustella. Hän kertoi tulleensa tilaisuuteen, koska oli saanut "Suremisen taito" kirjasta niin paljon, kun joutui suremaan läheistään. Hän lisäsi vielä, että kirja auttoi häntä paljon myös myöhemmin, kun aviomies kuoli. Siinä vaiheessa luulin, että kyseessä oli terapia-ja vertaistukikirja ja olin iloinen, että kirjoittajakaksikko oli terapoinut itseään ja tarjosi vertaistukea samalla muille.
Olin päivällä kuunnellut podcastin, jossa parantumatonta syöpää sairastava Katriina keskusteli kahden muun syöpää sairastavan naisen kanssa. Aavistelin podcastin perusteella, että tulossa on mielenkiintoinen ilta. Heti aluksi Katriina teki selväksi, että hän ei ollut kirjoittanut surukirjoja terapoidakseen itseään tai auttaakseen muita terapoitumaan. Surukirjojen punaisena lankana on hänen elämäntehtäväkseen saama suru, joka kannattelee häntä, koska siihen liittyy hyvä syyllisyys ja hyvä häpeä.
Surun istukka
Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Katriinan tyttären itsemurhasta ja siihen liittyvistä tapahtumista – ja syyllisyydestä ja häpeästä. Sivuilla 71 ja 72 hän kirjoittaa:
"Ulkopuolisuuteni on musertavaa, mutta samalla yksinäisyyteni tuottaa miellyttävää kipua. Ryven siinä nautinnollisesti. Asun oman pääni sisällä ja kehitän ajatusvääristymiä ja eristäytymistä ruokkivia selitysmalleja tietoisesti omaksi ilokseni. Torjutuksi tulemisen pelko ruokkii itseään. Suru tekee minusta omahyväisen umpion.
Sen sisällä olen turvassa.
Mitä minulla on? Minulla on lapseni kuolema ja sen jälkeinen elämäni. Lapsensa menettäneen äidin elämä. Minulla on tämä häpeä ja tämä syyllisyys. Minulla on tämä suru. Niistä yritän kirjoittaa. Minulla on heiveröisen itseluottamuksen viimeiset tähteet ja lapseni hauta. Sisähauta ja ulkokynttilä.
Kirjoitan vain siitä mistä tiedän.
En voi kirjoittaa siitä, mistä en tiedä."
Kirja ei ole selviytymistarina. Se on staattisuudessaan dynaaminen, eikä vähääkään pitkäveteinen. Surukirjoissa tulee selväksi se, että Katriina ei hyväksy käsitettä surutyö eikä surun nimettyjä vaiheita. Tiedän toki, että on eri lailla surevia, mutta on hyvä saada tietää, että jonkun suru voi olla niin poikkeavaa, että se ei asetu mihinkään tunnettuihin raameihin. Teoriat muodostetaan keskivertoihmisten tunnemaailman pohjalta, mutta Katriina ei ole missään tapauksessa lähelläkään keskivertoihmistä. - Katriinoita tarvitaan.
Mustaa valoa
Toisessa kirjassa on tapahtumapaikkana nimensä mukaisesti Hietaniemen hautasumaa ja tyttären hauta. Kirjan nimi tulee Helvi Hämäläisen runosta:
Päivä on pimeä, mustaa valoa
Vanhan naisen silmät näkevät yksinäisyyden,
surun,
kuin esineet,
ainoat esineet maailmassa.
Hänen ovat suru ja yksinäisyys,
viimeiset pukimet, sydämen viimeiset vaatteet.
Katriina toteaa kirjassa: Oma suruni on intensiivistä kestosurua, mutta vaikka se in itselleni alati ajankohtainen, muiden elämässä se on menettänyt uutuudenviehätyksensä. Kaikki eivät ymmärrä, että suruni ei ole ongelma joka on ratkaistava. Että surunu ei ole ongema, joka on ratkaistavissa. Että suruni ei ole ongelma.
….
Psykologisoitu, patologisoitu suru etenee ennakoidusti vaiheittain kulloinkin vallitsevan suruteorian mukaan
Sureva ja kirjoittava äiti kulkee ympäri hautausmaata ja viettää aikaa muistikirjansa kanssa kolumbaariossa, joka on huone, jonka hyllyille on sijoitettu vainajien tuhkauurnia. Siellä on hänen tyttärensä vaaleanpunainen uurna. Siellä hän käy jokaisena päivänä ja kirjoittaa ja tarkkailee muita ja suree tyttären kuolemaa.
Suremisen taito
Kolmannen surukirjan Katriina kirjoittaa yhdessä Mari Palon kanssa, joka on tehnyt väitöskirjan aihealueesta. Myös hän kokee surunsa olevan pysyvää ja erilaista kuin teoriat kertovat. Hänet esitellään kirjan lopussa kahden elävän ja kahden kuolleen lapsen äitinä. Sen kirjan lukeminen voisi auttaa keskenmenon saaneita, kuolleen lapsen synnyttäneitä ja raskauden keskeytyksestä syystä tai toisesta päätöksen tehneitä vanhempia. Kirjassa ei puhuta parisuhteen päättymisen tai kumppanin kuoleman jälkeisestä surutyöstä, mutta silti vierustoveri oli tullut lohdutetuksi kirjan äärellä miehensä kuoleman jälkeen.
Itse olen kokenut teorian surun vaiheista hyödylliseksi kohdatessani surevia. Totean heille kuitenkin yleensä, että jokainen ihminen on oma persoonallisuutensa ja tilanteet ovat erilaisia ja siksi jokaisen surunpolku on ainutlaatuinen. Syyllisyydentunteiden käsittely on usein se mistä aloitetaan. Surijan aiheellinen ja etenkin aiheeton syyllisyys on hyvä sanoittaa. Monet ovat helpottuneita saadessaan kuulla, että vainajaa kohtaan koettu viha on luonnollinen tunne samoin kuin se, että vihan tunteita kohdistetaan myös niihin, jotka ovat ulkopuolisia ja / tai syyttömiä. Surija ei yleensä ole umpiossa, vaan vainajan ympärillä on useita surijoita, joiden syyllisyydentunteet ja vihantunteet aktivoituvat vuorovaikutustilanteissa ja aiheuttavat väärinkäsityksiä ja virheellisiä tulkintoja ja lisäävät surevien taakkaa.
Kirjoitin aikoinaan 20-vuotiaana runon surusta. Silloin ajattelin, että suruni on ikuista kuten Katriina ajattelee kirjoja kirjoittaessaan. Hän suorastaan pelkää menettävänsä surunsa. Minä en pelännyt menettäväni surua, mutta en olisi uskonut että suru kuitenkin päättyy ja elämään tulee paljon iloa sekä aikuisena että varsinkin vanhana.
SURIJA
Kiedon surun ympärilleni
kuin mustan viitan
ja napit ovat tiukasti kiinni.
Sain tehtäväkseni surra
eikä kukaan, ei koskaan
ole surrut kuin minä.
Ja viitta pysyy aina ympärilläni
ja napit tiukasti kiinni.
ELÄMÄNKATSOMUS
Olen toiminut muutaman vuoden ajan Lounais-Hämeessä seurakunnan vapaaehtoisena saattohoidon tukihenkilönä. Meidän koulutuksessa korostettiin sitä, että saatettavan omaa vakaumusta pitää kunnioittaa eikä hänelle saa tuputtaa omaa kristillistä vakaumustaan – tai mitään muutakaan uutta ideologiaa. Saatettavalta voi kyllä kysyä, haluaako hän tavata sairaalapappia. Koulutus on tehnyt sen, että en ahdistu ateistin sängyn vieressä. Tilanteessa on kuitenkin läsnä pyhän tuntu.
Surukirjoissa Katriina tekee selväksi sen, että hän on ateisti. Kuitenkin hän tuo esiin ilonsa siitä, että hänen kastamaton ja kirkkoon kuulumaton tyttärensä pääsi Hietaniemen hautausmaalle.
Ateistin siunaaminen
Ystäväni oli kirkosta eronnut ja ateisti. Hän tiesi kuolevansa parantumattomaan sairauteensa ja ilmoitti, että hänen arkkuaan ei sitten alttarille viedä. Sitten sain puhelinsoiton ja hämmästyksekseni sain kutsun siunaustilaisuuteen ja muistotilaisuuteen. Puoliso oli halunnut, että ystäväni siunataan. Tunsin papin ja otin häneen yhteyttä. Arvasin, että hän oli tilanteesta hämmentynyt. Kerroin että vainajalla on minun lisäkseni toinen uskova ystävä, joka tulee hautajaisiin ja olimme sopineet rukoilevamme siunaustilaisuuden puolesta.
Olimme tunteneet ystäväni kanssa toisemme jo teini-iästä lähtien ja vietimme paljon aikaa yhdessä, kunnes tulin uskoon. Häntä ei ollut lainkaan vaivannut seikkailuni New Agen parissa, mutta uskoontuloni oli hänelle shokki ja hän otti etäisyyttä. Välit eivät kuitenkaan katkenneet. Loppuvuosina kävimme kerran vuodessa syömässä yhdessä kunnes tuli korona. Sinä akana hänen kuntonsa heikkeni. Puhuimme puhelimessa ja viestittelimme.
Meitä oli kappelissa pieni saattojoukko ja kaikki me tiesimme, mikä olisi ollut vainajan tahto.
Olimme nuorena joutuneet surun keskellä pohtimaan kuolemaa ja meitä kosketti Tsuraykin kirjoittama ja Tuomas Anhavan suomentama Tanka-runo: Elämä täällä. Valitsin sen kukkakimppuni saatteeksi.
Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen.
Otat sen kämmenelle.
Kummeksut: Onko sitä?
Kellään muullakaan ei ollut raamatunlauseita, eikä siunaustilaisuudessa laulettu virsiä, mutta muuten tilaisuus noudatti kirkkokäsikirjan kaavaa. Ajattelin silloin, että siunattu kaava.
KRISTILLINEN NÄKÖKULMA
Tutkimuksissa on havaittu, että kuolemaa lähestyvät ihmiset saattavat tuntea erilaisia pelkoja. Yksi pelko liittyy kuolemanjälkeiseen elämään. En pelkää sitä, koska uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Toisaalta se juuri voi tuoda pelkoa kuten kuvataan oopperassa Viimeiset kisausukset Paavo Ruotsalaisen kohdalla. Tunsin aikoinaan uskovaisen naisen, joka julisti pelastusvarmuuttaan. Sitten hän sairastui masennukseen ja kaikki pelastusvarmuus oli poissa. Onneksi meidän taivaaseen pääsy ei ole kiinni pelastusvarmuudesta, vaan armahtavasta Jumalasta. Roomalaiskirjeessä sanotaan: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Jeesus puhuu Abrahamin helmasta, jonne häneen uskovien kuolleiden sielut siirtyvät odottamaan. En kuulu niihin, jotka ajattelevat, että kaikki pääsevät Taivaaseen. Jeesus kehottaa
Luukas 12
23 Joku kysyi häneltä: "Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?" Jeesus vastasi:
24 "Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene."
Monet pelkäävät kuolemisprosessia ja mahdollisia kipuja. Joillakin pelko liittyy kuoleman ajankohtaan. Jotkut pelkäävät menetyksen tunnetta, kun joutuvat jättämään taakseen kaiken itselleen rakkaan. Myös jälkeenjääneiden läheisten mahdollinen selviytyminen pelottaa.
Monet pelkäävät oman toimintakyvyn menettämistä. Olen kirjoittanut aiheesta runon.
KÄÄNNELTÄVÄ
Kun vaan ei joutuisi vanhana
käänneltäväksi hoivaosaston sänkyyn.
Ajattelin ennen.
Sitten jouduin leikkaukseen
ja muutuin käänneltäväksi.
Tilapäisesti.
Siellä minä lojuin huumattuna
sairaalan sängyssä
ja olin tyytyväinen elämääni.
Jos sinä Herra viisaudessasi
teet minusta käänneltävän,
olkoon sitten niin.
Virren 923 sanat ovat alkuaan vanhasta iirinkielisestä runosta joka on yhdistetty irlantilaiseen kansanlauluun. Se on rukous, joka mielestäni sopii hyvin laulettavaksi Pyhäin päivän tilaisuuksissa.
1.
Silmäni aukaise, Jumalani.
Kaikki muu turhaa on rinnallasi.
Aamulla noustessa vierelle jää.
Liekkisi loistaa, kun yö hämärtää.
2.
Viisauden lähde, vie viisauteen.
Tietäni ohjaa, kun matkaani teen.
Luottaa voin Isäni rakkauteen.
Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.
3.
Yksin en pystyisi taistelemaan.
Voiman ja viisauden sinulta saan.
Heikkojen auttaja voittamaton,
ainoa toivoni sinussa on.
4.
Valta ja suosio jää päälle maan.
Perinnön taivaassa sinulta saan.
Aarteeni kallein nyt luonasi on.
Lahjoitat rauhan ja tuot sovinnon.
5.
Oi kirkkain aurinko, ihmeellinen!a
Valaista täällä jo voit sydämen.
Silmäni aukaise, osoita tie.
Luoksesi taivaaseen perille vie.