RUNOJA VANHUUDESTA 

Seuraavana on johdantona julkaisemattomia runoja, jossa pohdin runoiluani. Vaikka nimitän jossain runossa itseäni runoilijaksi, en todellakaan koe olevani runoilija. Pidän itseäni tietokirjailijana, jonka runot sitten vain syventävät sanomaa.

MITEN MINUSTA TULI RUNOILIJA

En minä halunnut runoilijaksi

en todellakaan.

"En osaa tarpeeksi hyvin sanoa sitä,

mitä en haluakaan sanoa"

Joskus muurini aukosta lipsautin

yksinäisen runon, kivuistani punotun:

"Ottakaa, auttaisiko teitä,

hoitakaa haavojanne."

Ja te tulitte vaatimaan lisää

• No, onko sillä niin väliä,

vaikken osaakaan tarpeeksi hyvin sanoa.

Jos joku jossakin osaa tarpeeksi hyvin kuunnella.

RUNON ÄITI

Näitä tulee näitä runoja
nyt miten paljon vaan.
- ja joskus ei ollenkaan.

Kuka näitä tekee ja jakelee
mistä pulppuavat ja miksi
taas syntyvät näkyviksi.

Nyt runolapseni ymmärtäkää
Salassa teitä synnytin
hellää hoivaa tarjosin.

Runolapseni ymmärtäkää
turva on vain äitinne sylissä
sudet vaanivat vieraissa kylissä

Nyt paimennan heitä
ja lauma on hujan hajan
karkailevat villeinä yli rajan.

- Voi runojen äitejä
voi kaikkia huolineen
kun runo sanoo:

Mä maailmalle meen.

RUNON SYNTY

Runoilija oli raskaana

ja toivoi, ettei menisi kesken

• tuo äsken siitetty runo.

Syntyihän se,

ihan ajallaan, nimetön.

Vähän sitä piti

pestä ja puleerata,

pois runoilijan veri ja kyyneleet.

Sitten sai nimen

ja vietiin kotiinsa kokoelmaan

elämään runon elämää.

PÖYTÄLAATIKKORUNOILIJA

Pengon aivojeni

pöytälaatikkoa.

Siellä on runoja sikin sokin

vuosien varrella kirjoitettuja.

Niitä minä pelmuuttelen,

kuin kylväjä vakkansa siemeniä.

Osa putoaa roskakoriin,

osa lattialle.

Katson mitä jää käteen.

Kas vaan - tällaisiakin olen tehnyt.

MINÄ JA MINÄ

Minä olen runoilija,

mutta en ole runon minä.

En vastaa hänen

elämästään enkä mielipiteistään.

Joskus tosin ihmettelen,

tuon minän puheita.

Voisin ne kieltääkin.

Mutta olen tullut lepsuksi

vanhemmiten.

Puhukoon mitä puhuu.

jaetaan häpeä yhdessä.

RUNOKURSSILLE ILMOITTAUTUNUT

Siltoja minä rakensin

sinne, tänne,

runon siltoja - suljettuja.

Ei kenenkään mennä

ei kenenkään tulla.

Valmiit sillat - mutta suljetut

Tuli päivä,

en luullut sen tulevan.

Sanoin runoille: Lähtekää,

lähtekää matkaan vaaralliseen,

yli valmiiden siltojen - nyt avointen.

Matkaanne siunaan rukoilen.

Koko elämäni ajan olen kiteyttänyt ajatuksiani runoiksi, mutta en kuvitellut julkaisevani niitä koskaan, en edes "yleisön pyynnöstä". Käytin runojani kursseilla ja sirottelin muutaman joihinkin tietokirjoihini. Mutta sitten tuli aika, jota kuvaan runossani: "Vanhuksen vapauteen". Itsekritiikki helpotti ja häpeän pelko. Seuraavat runot ovat kirjastani "Elämänkaarelta".

Ennen runokirjaa oli surtava menetyksiä ja totuttava vanhuuteen. Jokaisen runoni takana on todellinen tarina. Ensimmäisen vanhusrunoni takana ovat omat tunnelmani menetyksiä pohtiessani. Ensimmäinen säkeistö kuvaa senhetkistä tilannetta, seuraava säkeistö ennustaa tulevaa. Äitini dementoitui ennen kuolemaansa ja itsekin pidän sitä mahdollisena omalla kohdallani. Kolmas säkeistö on lohduton. Kysymys "Kuka minä olen?" liittyy näkemääni televisio-ohjelmaan vanhuksista. Kysymyksen esitti ahdistuneena alusvaatteet päällä sängynreunalla istuva vanha nainen. Hän oli joskus ollut upea nainen, harvinaisen upea ja selviytyvä akateeminen kansalainen, äitini työtoveri. Lopputeksteissä kiitettiin hänen omaisiaan yhteistyöstä. Äitini ei myöskään muistanut kuka oli, mutta ei hän sitä kysellyt. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, kun ei enää muistanut, mistä pitäisi olla huolissaan.

VANHUUDEN ALUSSA

Tiesinhän tapasi vanhuus.

Teoriassa.

Kuitenkin yllätit.

Sinä uusi matkatoveri,

et kysynyt lupaa tulla

ja aloit vaatia elämästäni

osan osalta itsellesi.

Ehkä huomenna tai viikkojen päästä

on luovuttava jostain,

tänään tärkeästä.

Eikä sekään riitä.

Uudelleen ja uudelleen

tulet osaasi vaatimaan.

Kunnes kaikki on sinun.

Ja minulle jää vain kysymys:

Kuka minä olen?

Vanhuudessa rakennamme omaa tarinaamme ja käymme läpi menneisyyttämme. Haasteena on hyväksyä oma elämäntarina itselle sopivaksi ja ainoaksi mahdolliseksi. Olen jatkuvasti edelleen muistellut niitä valinnan paikkoja, jolloin olisin valinnut väärin, mutta tajuan nyt, että Jumalan varjelusta oli, ettei niin tapahtunut: "Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä."

UNELMIEN TIEKARTTA

Vuosikymmenten mittaan

olen unelmoinut paljon,

pyytänyt, anonut ja rukoillut.

Toteuttiko Jumala unelmani,

kun anoin ja rukoilin?

Sainko kulkea toivomiani teitä?

Monelle tielle Hän pystytti puomin.

Jäin puomille pyytämään ja takomaan.

Pysyivät suljettuina.

Avoimena oli vain tie,

jota en olisi halunnut kulkea.

Mutta kuljettava oli.

Nyt tutkin sitä unelmien tiekarttaa

- Ajatella, että tuonkin tien olisin itse valinnut.

Onneksi sanoit ei, Jumalani.

Ja onneksi puomi piti.

Kun pohdimme menneisyyttämme, myös hankalien tunteiden juuret tulevat mieleen. Seuraavat kaksi runoa kuvaavat syyllisyyttä häpeää ja uhrautumisen tunneansaa, joista voi päästä vielä vanhanakin eroon. Runoilijalla usein minä on hän tai hän on minä. Olen itse seuraavan runon Leila. Viimeisessä säkeistössä puhutaan Kulmakivestä, joka oli muurina syytöksiä vastaan. Kulmakivi on kirjoitettu isolla ja se viittaa Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Jeesuksesta puhutaan kulmakivenä.

LEILA, JOKA VAPAUTUI SYYLLISYYDESTÄ

Minä yritin lapsena

ja minä erehdyin

tietäen ja tietämättäni.

Niin paljon satoi moitteita

odotetusti ja yllättäen.

Minuun rakennettiin

tunneansa,

väärän syyllisyyden väylä.

Sitä pitkin vuosien myötä

monet kulkivat minua syyllistäen

ja monia kutsuin kulkemaan.

Sitten löysin kiviä,

joista rakensin sieluni suoja-aidan,

Syyllisyyden tunneansa aukesi.

Ja Kulmakivi piti.

MERJA, ENTINEN UHRAUTUJA

Minua kasvatettiin lapsena

kunnon kansalaiseksi:

Velvollisuus ennen kaikkea.

Minä uskoin sen valheen,

että ennen kaikkea,

ennen jokaista haavetta ja unelmaani.

Velvollisuuksia riitti.

Omat tarpeeni hylkäsin,

mutta en lähimmäisteni.

Rakastin uupuen.

Elämä soljui kuin lastu laineilla.

Ja muut ohjasivat virtaa.

Onneksi vielä vanhana

valloitin sanan EI.

Opin käyttämään sitä

ilman syyllisyyttä.

Aikaa on vähän.

Jospa lähtisin uimaan pitkin

elämän virtaa,

miten tahdon,

nyt kun tahdon.

VANHUKSEN VAPAUTEEN

Vuosikymmeniä kesti

riisuutua omaksi itsekseni,

jonka Luoja oli tehnyt,

ja minä peitellyt

kauniisiin kaapuihin,

kun lähdin elämän tanssisaleihin.

Oli keveämpää

kun riisuuduin

kaapu kaavulta.

Ja sitten minä tanssin

haparoivin askelin,

mutta viimeinkin kevein.

Annoit Luojani

vanhuuden lahjana vapauden:

ei ole muista väliä.

Ja minä tanssin ja tanssin

- ja iloitsen.

Erään laajan amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ihminen on elämänsä aikana onnellisimmillaan keskimäärin 74-vuotiaana. Kokemusasiantuntijana olen sitä mieltä, että tutkimustulos on oikea. Tosin eipä ole valittamista neljä vuotta vanhempanakaan. Kun ihminen on vapaa työvelvollisuuksista ja suhteellisen terve, elämä onkin yllättävän hyvää.

Onnellisen vanhuuden salaisuus on kiitollinen mieli. Jokaisella meistä on elämänvarrella tapahtunut paljon hyviä asioita. Joillakin muistot niistä ovat kaivautuneet syvälle mielen pohjalle. Niitä kannattaa kaivella sieltä esiin. Ja jokaisena iltana kannattaa miettiä, mistä sinä päivänä voisi olla kiitollinen.

AAMUN AVAUS

On näitä päiviä takana.

Hyviä ja huonoja.

Mutta tämä päivä on

elämäni ainoa tämä päivä.

Onhan sille annettava arvoa,

kun on ainoa lajissaan.

KIITOLLINEN MIELI

Tänään on onnellisten tarinoiden päivä.

- Kenellä ja missä?

Kenellä tahansa,

joka haluaa muistojensa ketjusta

poimia kiitoksen aiheet.

Kiittää siitä, mitä on saanut

ja kiittää siitäkin,

mitä vaille on jäänyt.

Meillä jokaisella on menneisyydessä aikoja, jolloin olemme rakastaneet ja jolloin meitä on rakastettu. Niiden hetkien tai vuosien muistot voivat kantaa vielä vanhuuden yksinäisyydessä.

TUNNEMUISTOJA

Miten elävä voi olla tunne,
vaikka aika on ollut

jo kauan mennyttä,

surun aika,
huolen aika,
rakkauden aika.

Jokaisella on oma
muistohuoneensa.

Voisin minä ohikin kulkea.
Monet kulkevat.
Mutta rakkauden huoneeseen
on hyvä poiketa
ja todeta ilman ikävää:
Olihan sitä ja on.

RAKKAUSRUNO ITSELLENI

Minä rakastan itseäni - nyt vanhana.

Rakastan kuin äiti rujoakin lastaan

ja lapsi vajavaista äitiään:

tuhansin sielun sitein.

Rakastan kuin Jumala ihmistä: kivulla ja ehdoitta,

kuin nuorukainen ensimmäistä naistaan: hellyydellä

ja vanha mies viimeistään: hyväksyen

Minä rakastan itseäni lahjarakkaudella.

Sain sen Sinulta Luojani ja teiltä ihmiseni.

Kaikki säästin: "Jos vielä joskus tarvitsen."

Nyt minä tarvitsen.

Vietän elämäni onnellista loppua kanssani.

Minulle muistojen Bulevardi on Topeliuksenkatu Töölössä. Olen aina onnellinen, kun se vilahtaa vanhoissa Suomi-Filmeissä. Viimeksi niin tapahtui toissapäivänä. Kerran käydessäni Helsingissä näin miten sen varrelta kaadettiin kuvassa vasemmalla olevia puita. Jotenkin riipaisi. Siitä syntyi seuraava runo.

Ikäluokkani ongelma on se, että meidän on vaikea laiskotella hyvällä omalla tunnolla. Eräs eläkkeelle jäänyt tuttavani sanoi, ettei hän voi lukea romaaneja aamupäivisin, koska tuntisi silloin syyllisyyttä. Tunsin talonemännän, joka puhui aina siitä, että hänellä on kiire. Odotin, että ne puheet loppuisivat, kun hän siirtyi eläkemökkiinsä, mutta eivät loppuneet. Seuraava runo on kirjoitettu senioreille Life style -runoksi, jos median ohjeet hyvästä vanhuudesta ahdistavat. Mutta kysymys on vain vapaapäivästä - ei esimerkiksi vuodesta.

ITSELLISEN SENIORIN VAPAAPÄIVÄ

En millään jaksa nousta suloisesta vuoteestani

suorittamaan vanhuksen päivää.

- No väliäkö hällä - en sitten nouse

Vai pitäisikö pukea ja lähteä kauppaan

.- Voinhan ravita ruumiini tähteillä.

Posti pitäisi hakea laatikolta

ja lukea lehti, pysyä ajan tasalla

.- Kannattaako tällaisen ajan tasalla pysyä.

Olkoon lehti siellä.

Mutta aamulenkki, vanhuksen velvollisuus:

Onhan hoidettava terveyttään.

Verenpaine ja kolesteroli vaativat sitä ja muisti

.- Antaa vaatia, jääköön väliin.

Joskus on mukavaa olla kuriton vanhus.

Ja hoitaa vain omaa onnellisuuttaan.

Nykyään puhutaan ikärasismista. Toisaalta on ihan oikein, että tietyn iän jälkeen joutuu jättämään hallitus- tai johtokuntapaikkoja. Niin minäkin jouduin eräässä kristillisessä järjestössä luopumaan omasta paikastani. Katselin samoihin aikoihin eri järjestöjen kotisivuja ja kesäpäivien mainoksia, joissa iloiset nuoret loistivat eturivissä. Tosiasia on, että me ikääntyneet kansoitamme eturivit ja vielä viimeisetkin. Niihin aikoihin syntyi seuraava runo.

BRÄNDIIN SOPIVA

Seurakunta rakentaa brändiä

kaunista ja kiiltävää,

joka edellä mennään maailmaan.

Vähän muokkaillaan oppia ja asenteita

paremmin myyviksi - ja toimintaa.

Kun ostajat vähenevät.

Meillä vanhoilla ei ole brändiarvoa.

Meidät halutaan piilottaa kaappiin.

Meidät rumat ja ryppyiset.

• Tervetuloa vanhusten kerhoon,

mutta julkikuvaan älkää tunkeko.

• Hei valokuvaaja, tule tänne

täällä on brändiin sopiva nuori perhe.

Rajataan sitten tuo mummo pois.

Ja niin rajattiin kuvasta pois mummo,

joka oli rukoillut perheen Jeesukselle.

Seuraava runo on suoraan todellisuudesta. Valmistelin luentoa vanhuudesta ja esitin Jumalalle kysymyksen.

HENGEN HEDELMÄ

Vanhuuteni alussa tuskailin:

kunto heikkenee,

muisti heikkenee,

terveys heikkenee.

Kysyin ahdistuneena Herraltani:

• Onko tämä loppuelämä

vain yhtä alamäkeä?

Koko ajan

menetän, menetän ja menetän?

Ja Herrani vastasi:

• Hengen hedelmää et menetä.

Ojenna tyhjä ruukkusi.

Ota vastaan

lisää rakkautta

lisää iloa

lisää rauhaa

lisää lisää lisää ...

Meidän elämässämme on tapahtunut paljon asioita, joista voimme olla katkeria omille vanhemmille ja jopa Jumalalle. Oman äitini määräysvalta toimi mielessäni pitkään ja sitä vastaan taisteltuani kirjoitin seuraavan runon.

ÄITIIN SIDOTUT

Vieläkö äitisi ääni

muhii mustana mielessäsi?

On aika

sammuttaa sanat,

jotka käskevät, vaativat

ja arvostelevat.

Väitä vastaan

voimalausein,

äidin lauseita suurempien.

Anna anteeksi

armolausein,

ihmisen lauseita suurempien.

Päivitä tunteesi.

Vielä on vuosia jäljellä,

vielä voit valita vapauden.

Lapsuudenmuistot eivät unohdu vaikka viime vuoden asiat unohtuisivatkin. Lapsuus elää aina mielessämme ja kolmiosuhde: Äiti, isä ja sinä. Jos jompikumpi vanhemmista on puuttunut, heidän tilallaan on joku muu ihminen tai tyhjyys ja kaipaus. Kotisivullani lukee kotiseutuni kuvassa: kivierämaa, joka tarjosi onnelliseksi prosessoidun lapsuuden. Sen prosessoimiseen tarvittiin anteeksiantamista.

Olen aikanani kirjoittanut ns. vihakirjeet (joita ei lähetetä) molemmille vanhemmilleni ja vuodattanut niissä kaikki pienimmätkin katkeruuden aiheet ja sitten etsinyt ymmärrystä, anteeksiantamista ja kiitollisuutta. Nyt vanhana pystyin kirjoittamaan seuraavat runot, jotka ovat kirjassani "Tunteita ja tarinoita", kuten muutkin tämän blogin runot.

ÄITINI LÄMPÖ

Äitini oli lämmin ja lempeä

kuitenkin opetti:

"Älä vaan luule

olevasi jotain."

En ihan totellut.

Oli jo ehtinyt

katsoa minua

kyllin usein

ilon ja ylpeyden silmin.

ISÄNI KANNUSTUS

Isäni oli kuningas

• mielestäni.

Kun kuningas sanoi:

"Oletpa taitava.",

uskottava oli.

Ja kuningasisäni

jäi asumaan aivoihini.

Yhä kuiskii:

Hyvä, oikein hyvä.

Vanhana kannattaa myös armahtaa itseään. On turha jossitella väärää ammatinvalintaa tai puolison valintaa tai asuinpaikan valintaa jne. Roomalaiskirjeen kohta 8:28 kertoo, että kaikki lopulta koituu parhaaksemme ja vanhana meidän tulee uskoa tuon jakeen sanoma ja iloita, että ns. väärätkin valinnat koituvat lopulta parhaaksemme.

MITÄ TULI VALITTUA

Kuinka monta kertaa

elämä ojensi tarjottimellaan

hyvää ja parempaa.

Ja kuitenkin sanoin Ei.

Kannattiko?

Sanoin minä myös Kyllä.

Sanoinko oikeissa kohdissa?

Pakko uskoa niin.

Nyt vanhana.

PYYNNÖISTÄ KIITOKSEEN

Minä kolkutin nuorena

Jumalan sydämen ovella

ja pyysin ja pyysin.

En saanut, mitä pyysin.

Mitä sitten sain:

Yltäkylläisen elämän.

Ja sitä yltäkylläisyyttä

vaikka kuinka paljon.

Kun opin kiittämään siitäkin,

mistä vaille jäin.

Seuraavat runot on kirjoitettu hymyillen ja myös itseäni armahtaen.

VERTAUSKUVIA

Olen kuin vanha käytetty auto

paljon pikkuvikoja,

mutta kulkee silti.

Olen kuin vanha puhelinluettelo

paljon nimiä,

mutta osa puuttuu.

Olen kuin vanha mylly

laudat lahoaa,

mutta yhä jaksaa jauhaa,

niitä samoja.

VANHUUTTA

Viis rypyistä,

viis roikkuvista osista

viis puuttuvista osista.

Mutta ajatusteni

riemuriihtä minä kaipaan.

MISTÄ LÖYTYY?

Jälleen kerran etsin

hävinnyttä tavaraa.

Pelkään etten löydä.

Vielä enemmän pelkään

että löydän omituisesta paikasta:

Silmälasit pakastimesta,

tai avaimet aamutossusta.

Tähän mennessä

Ovat löytyneet aikanaan

ja järkevistä paikoista.

Nyt löytyi tämäkin.

Päivä on pelastettu.

Ei huolta

- toistaiseksi.

KATRI-MUMMON VAPAITA AJATUKSIA

Elämä on nykyään niin vapaata

meille leskimummoillekin.

Kun olimme nuoria,

kaikki oli kiellettyä.

Meikit, viina ja seksi.

Ja varsinkin seksi.

Aina piti ottaa huomioon,

mitä ihmiset ajattelisivat.

Nyt on seksikin vapaata,

myös senioriseksi.

Jospa rakastuisin johonkin pappaan

ja alan viettää hulvatonta elämää.

Viimeinkin.

Mutta passattavaksi en enää sellaista ota.

Tai jospa ottaisin elämääni toisen mummon,

löytyisikö sisäinen lesbo, minusta ja toisesta.

Niin kuin naisten lehdissä kerrotaan

ja lastenlasten koulukirjoissa.

Voisin saada samalla passaajan itselleni.

Ehkä kuitenkin elän

myös tämän loppupätkän,

niin kuin olen aikoinani oppinut.

Eivät lapsetkaan ymmärtäisi muutosta.

Ovat vähän konservatiiveja.

Mitä tulee mummojen elämäntapaan.

.

ELÄMÄ NYKYÄÄN

Nykyään on kaikki paremmin.

Kun tähän kehityksen kelkkaan

on hypätty, tässä sitä huristellaan.

Kodit ovat lämpimiä,

vesi tulee ja menee, kylmä ja kuuma,

radiosta tulee ohjelmaa aina

ja televisiosta näkee ihmisiä yölläkin.

Ja puhelin se vasta ystävä onkin:

oikea viihdekeskus ja kirjasto.

Joskus joku soittaakin.

Eläkettä maksavat.

Taksilla pääsee

ja rollaattorilla.

Kaupungin tytöt

pyörähtävät katsomassa

ja vievät joskus kerhoonkin.

Lääkärit ovat hyviä

ja hammashoito halpaa.

Ja skypetellä voi lasten kanssa

ja lastenlasten - kaukana asuvien,

puhaltaa pipiä maailman toisella laidalla.

Saa ihailla uutta polvea

jo äitinsä kohdussa.

Ja sekin on paremmin,

ettei enää ole niin paljon

niitä vanhoja mummoja,

joiden mielestä

kaikki oli ennen paremmin

Monilla meistä on pelko joutumisesta vanhana makaamaan puolitiedottomana laitoksen sängyssä. Tajusin, että se on oikeastaan läheisten ongelma ja olenkin sanonut, ettei minua tarvitse käydä katsomassa, mutta lähettäkää kukkia yöpöydälleni. Seuraavan runon kirjoitin "opintomatkani" jälkeen. Olin murskannut värttinäluuni kaatuessani.

KÄÄNNELTÄVÄ

Kun vaan ei joutuisi vanhana

käänneltäväksi hoivaosaston sänkyyn.

Ajattelin ennen.

Sitten jouduin leikkaukseen

ja muutuin käänneltäväksi.

Tilapäisesti.

Siellä minä lojuin huumattuna

sairaalan sängyssä

ja olin tyytyväinen elämääni.

Jos sinä Herra viisaudessasi

teet minusta käänneltävän,

olkoon sitten niin.

Elämän päättymisen pohdiskelu kuuluu aina vanhuuteen. Sen rajallisuuden tiedostamisesta syntyivät seuraavat kolme runoa

UUSI PÄIVÄ

Herääminen on iloinen alku

päivälle.

Onhan jokainen päivä

arvokas lahja.

Sen on elämä ehtinyt opettaa.

VIIMEISET PIDOT

Tuonelan joen rannalla

tavallisena päivänä

minä järjestän juhlan

ihan vain olemisen juhlan.

Tuonelan joen tällä rannalla

on tavallinenkin päivä

juhlan arvoinen.

VIIMEINEN VIINI

Minä ihmettelin

kuin kansa Kaanaan häissä.

Miksi nyt vasta, nyt vanhana

tämä hyvä viini,

tämä tarinani hyväksyntä

ja kiitollisuus.

Kiitos vanhuus lahjastasi.

Kiitos, että tällaista on

elämän viineistä viimeisin.

Me joudumme vanhoina luopumaan monista läheisistä ja surutyöhön kuuluu myös syyllisyydentunteet. Tämän runon kirjoitin erään ystäväni kuoleman jälkeen.

OLISINPA AAVISTANUT

Lähdit läheltäni,

katosit kuoleman portista.

Olisinpa aavistanut aikasi.

Paremmin olisin jaksanut

hyvästellä,

enemmän rakastaa.

Nyt lasken sielusi haudalle

katumuksen kukkia.

Kuihtuvat vähitellen.

Kai kuihtuu katumuskin.

Siihen armoon,

jota yhdessä janosimme.

Palaan teemaan Eriksonin kehitysteorian mukaisesta oman elämänsä hyväksymisestä vanhuudessa hyvinvoinnin ehtona. Sitä ajattelin kun kirjoitin seuraavan runon:

IKÄÄNTYNEEN VUOSIPÄIVÄT

Elämän vuosipäivät kaikenlaiset

kiertävät kehää ja kertovat ajallaan,

mitä tapahtui joskus:

hyvää tai huonoa.

Miltä tuntui: hyvältä vai pahalta.

Oma vuosipäivänsä

on häille ja hautajaisille,

syntymälle ja kuolemalle.

Omansa unelmien täyttymisille,

omansa sortumisille.

Sinä Jumalani punoit minut kokoon

äitini kohdussa.

Yhdessä kudoimme päiviäni

ilon ja surun silmukoin.

Nyt pahinkin mennyt päivä on arvokas,

kanssasi kuljettu ja kuitattu.

Elämästä on kutoutunut kokonaisuus.

Entinen oikein väärin, oikein väärin

on nyt oikein, oikein - ja sittenkin oikein.

Seuraavien runojen teemana on yksin tai kaksin eläminen. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kannattaa vanhana olla sovussa niiden huonojen puolien kanssa ja kiinnittää huomio ja kiitos siihen, mikä omassa tilanteessa on hyvää. Me vanhat, yksinelävät naiset olemme monesti tyytyväisiä tilanteeseemme.

YSTÄVÄNPÄIVÄ

Valmistan kotiani juhlaan
kohta vietän ystävänpäivää
- itseni kanssa.
Siis minä minäni ystävänä.
Lähetelkää vaan sydämiä toisillenne.
Odottakaa, toivokaa,
pettäkää toiveet ja pettykää.
Minä en pety:
saanhan sydämen minä-ystävältäni

YKSINYKSIN

Kun lähdöstäsi oli kulunut aikaa

olin oppinut elämään harmaissa päivissä,

Mutta kun aurinko nousi hehkussaan

tai laski illalla väriloistoon,

olisin halunnut jakaa ilon kanssasi.

Sinua ei enää ollut.

Kauneuden kokemus sai surureunan.

Oli kauneus, kaipaus ja kipu.

Ja halu tehdä taivaasta harmaa.

Vuosia kesti kaivata ilon jakajaa,

sinua tai toista.

Nyt huomaan:

Olen tottunut elämään yksin.

Tänä aamuna taivas loistaa väreissä

Saan lahjaksi kaikki taivaan värit

ilon - vaikka jaan sen vain itseni kanssa.

Olen tottunut elämään yksin.

Jos yksineläminen on kestänyt kauan ja menetykset on surtu loppuun, elämä voi tuntua hyvältä. Seuraava runo syntyi erään naisen päättymättömältä näyttävästä surusta. Takana oli pitkä avioliitto ja tuskainen avioero.

TUNNEHINTA

Taas yksi tuskainen ilta

menetetyn rakkauden vankina.

Hän, suremaan tuomittu,

itki ikäväänsä,

maksoi tunnehintaa.

Oli velassa elämälle

päättyneestä rakkausmatkasta.

Hinta oli raskas,

mutta matka

hintansa arvoinen.

Seuraava runo syntyi, kun hoitoalalla ollut tuttavani jäi leskeksi. Tavatessani muutamia kuukausia miehen kuoleman jälkeen kysyin, mitä hänelle kuului. Hän vastasi, että oli surutyön kaavanmukaisessa vaiheessa. Kirjoitin runon, jonka hänkin sai luettavakseen.

KAAVAN MUKAINEN SURUTYÖ

Meillä oli niin paljon

tulevaisuuden suunnitelmia,

miten eläisimme eläkkeellä,

työstä vapaana.

Mutta minä jouduinkin

pakkotyöhön,

tekemään tätä lesken surutyötä.

Vihaan sinua, kun menit kuolemaan.

Et halunnut kuolla,

kuolit kumminkin.

Tämä viha kuuluu surutyöhön,

mutta ei tieto tee sitä

helpommaksi.

Viha on aina vihaa,

suru surua ja autius autiutta.

Voisinpa luottaa, että

tunteeni tottelevat surutyön kaavaa

ja vielä tulee päivä

että saan työni palkkana

valonpilkahduksia

ja alan suunnitella tulevaisuutta:

miten eläisin ja mitä tekisin

surutyöelämän jälkeen.

Vuonna 2017 solmittiin 403 avioliittoa, joissa nainen oli yli 65-vuotias. Yleensä molemmilla on takanaan pitkiä parisuhteita ja odotuksiin uudessa avioliitosta liittyy helposti menneiden liittojen kokemukset kuten seuraavissa runoissa kerrotaan.

LESKEN UUSI ONNI

Onnellinen leskimies

talutti uuden kesän rakkautensa

alttarille ja arkeen.

Paljon luuli ja odotti

niin kuin toinenkin.

Pettyi pahasti monta kertaa:

Eikö olekaan kuin entinen?

Ei ollut.

Uusi vaimo tiesi että

kuolleen kanssa on paha kilpailla,

eikä yrittänytkään.

Oppihan se mies viimein

kantapään kautta,

että edellisessä avioliitossa

saavutetut edut,

eivät siirry uuteen.

Onneksi oppi

- omaksi onnekseen ja vaimon.

RAKKAUTTA

Rakkaus iski kuin salama

ensisilmäyksellä.

Iskikö taivaasta

vai tunnemuistoista?

Nyt-hetkessä oli läsnä

koko elämä ja elämän ihmiset,

toisen ja toisen.

Aukaisi padon.

Ja menneiden rakkauksien virta

kuohui ja kutsui.

Tuli koski ja kivet.

Tuli tuska ja kivut.

Tuli putous ja tyven.

Katsoivat veden pinnasta

yhteistä kuvaansa.

Yhä toinen oli.

Ja rakkautta.

Usein ajatellaan, että vanhojen ihmisten avioliitot ovat onnellisia, että ne paranevat loppua kohti. Joidenkin kohdalla niin onkin, mutta vanhojen liittoihin mahtuu myös paljon kärsimystä. Väestötilastot vuodelta 2017, jolloin suurin osa seuraavista runoista on kirjoitettu, kertoo vanhojen ihmisten avioliitoista, että 360 yli 65-vuotiaat naista oli osapuolena avioerossa. Niistä 44 oli sellaisia eroja, joissa molemmat puolisot olivat yli 75-vuotiaita. Seuraavan runon henkilöt kuuluisivat iältään tähän ryhmään, mutta eroa ei koskaan otettu. Runossa nähdään tilanne vaimon kannalta. Vaimo oli valmis kuolemaan, ja niin tapahtui, mutta mies ei ollutkaan niin dementoitunut kuin vaimo ajatteli. Mies alkoi toteuttaa erilaisia unelmiaan, joissa vaimo oli ollut esteenä. Avioliiton loppupuoli oli ollut vuosikausia katastrofia, mutta se ei päättynyt katastrofiin: vaimo pääsi toivomaansa Taivaan kotiin ja mies vapauteen.

PITKÄ AVIOLIITTO

Tänään on hääpäivämme, elämäni erehdys.

Ei tuo muista. Ennen ei halunnut, nyt ei pysty.

Tässä me ollaan kuin käsiraudoissa, toinen toisiimme sidottuina.

Tuolla toimii jalat ja voimatkin on tallella, minä hoidan ajattelun.

Toinen toista täydentäen, myhäili pastorimme.

Kaikki luulevat, että meillä menee hyvin,

kun kuljemme aina yhdessä ja kirkossakin käymme.

Kohta lähdemme markettiin katsomaan tuttuja.

Siellä ne kulkevat muutkin yhdessä

ja monet vain näyttelevät seesteistä vanhuutta.

Voi olla, että toisilla meneekin nyt paremmin.

Virtanen ei enää pysty käymään vieraissa, kun ei pysty.

Nieminen ei voi enää juoda ettei haima poksahda.

Mäkinen taluttaa hellästi vaimoaan,

joka ei enää muista olla katkera miehelleen.

Sisukkaasti me ollaan suoritettu tätä pitkää liittoa,

Jos olisin nuorempi, ottaisin eron, nyt en jaksa.

Lapset tulevat tänään kylään, niiden takiahan sinniteltiin yhdessä

ja sinnitellään edelleen - ja lastenlasten ja seurakunnan.

toinen toistamme vihaten.

KESKENERÄINEN

Nainen jatkoi Luojan luomistyötä

koko pitkän avioliiton ajan.

Kovin vajavaisena oli mies lipsahtanut

suuren savenvalajan käsistä.

Miten oli saattanutkin nuorena

kuvitella toisen toisenlaiseksi

toiveidensa ja tarpeidensa mukaiseksi:

elämänsä prinssiksi.

Pian pinta karisi käytössä, paljastui petos:

Toinen olikin vain ihminen.

Tulihan se päivä, jolloin vaimon luomistyö päättyi,

Kovin oli nyt hyvä ja rakas tuo mies, ihan täydellinen.

• Mutta sitä ennen oli miehen pitänyt kuolla.

VANHA PARI

He kulkevat rinnakkain
lievästi keinahdellen.
Vanha pariskunta.
Askeleet sopivat toisiinsa
Oli sovitettu vuosien varrella.

Sekin oli opittu,
elämää marssiessa,
että toisen vasen on toisen oikea. 

Tiivis pari, yhtä.
Kun sisäjalat astuvat,
keinahtavat lähelle,
hartia koskettaa toista.
Kun ulkojalat astuvat loittonevat.
Vain hetkeksi.
Suunta on sama,

niin oli sovittu.
Ja se on sitä rakkautta.

AINA YHDESSÄ

Tuo mies alkoi ärsyttää minua,

suunnattomasti

näin vanhemmiten,

kun oltiin aina yhdessä:

Miksi se pureskelee niin huolellisesti

ja huippuna nuo mansikan siemenet.

Ei kukaan muu tee niin.

Mutta tuo teki

kai vielä kiusallaankin,

muuten kiltti mies.

Väitti, että se oli sen

ominaisluonto.

• Lakkasin ostamasta mansikoita.

Mies sai sydänkohtauksen

elokuisena aamuna.

Hänet vietiin minulta

letkuihin ja monitoreihin

ja teholta toiselle.

• Mutta sain minä hänet takaisin.

Ostin rasiallisen mansikoita:

Syö rakkaani

ja pureskele ne siemenet huolellisesti,

ominaisluontosi on musiikkia korvilleni.

Aika muuttaa aina aviolittoja. Joskus muutokset ovat raskaita. Parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi. Yli 75-vuotiaista suurella osalla saattaa olla arsenaalissaan kymmentä eri lääkettä! Joskus eläköityminen aiheuttaa niin suuren kriisin, että puoliso addiktoituu ja se on aina myös avioliiton kriisi. Alkoholisoituneet eläkeläiset ovat yhä kasvava ongelma terveydenhuollolle. Kerron runossani tositarinan "Irmasta", joka oli aina elänyt hyvin ja hyvässä avioliitossa, kunnes eläkeiässä puhkesi yllättävä addiktio.

LÄÄKITYT

Me köpöttelemme huoneistamme joka aamu tokkurassa

sinä enemmän kuin minä, tai minä enemmän kuin sinä,

miten kulloinkin on yö taisteltu aamuun

ja millaisen lääkemäärän voimalla

- Muistatko entisiä aamuja?

Sanoit dosettiasi helskytellen.

- Ai niitä, kun molemmat oltiin aamuäreitä

ja vasta ison kahvimukin jälkeen

muutuimme normaaleiksi.

Oi, niitä aikoja!

- Nyt juodaan tupla-annos

eikä silti muututa normaaleiksi,

mutta jospa tästä tokkurasta vähän tokenisi.

Voi niitä vanhoja hyviä aikoja,

kun istuttiin tässä aamuäreinä!

IRMAN SALAISUUS

Minulla on puutarha

salainen,

kielletty,

hävettävä.

Sinne tekee aina mieli.

Halu keksii syyn mennä,

järki kieltää,

tunne polttaa odotuksen huumaa.

Mentävä on.

Olen riippuvainen.

Peliriippuvainen.

Pakko myöntää viimein:

Eilen päätin, vannoin ja lupasin

etten mene ja tänään menin.

Tili tyhjeni ja valehtelin,

että lääkkeisiin.

Ja nyt tämä kurjuuden kuilunpohja:

Panttasin vihkisormukset.

Minun puutarhassani

hedelmiä ei poimita.

Hedelmät poimivat.

Ja poimivat aina

viimeisenkin lantin.

Enää en päätä, vanno, enkä lupaa.

Vaan huokaan: Auta Jumala

ja samalla toivon, ettei auta.

Olen peliriippuvainen.

NIIN SURULLISTA - RAKKAANI MUISTISAIRAS

Heräsin vierestäsi

aurinkoisena aamuna,

kun laineet lipuivat rytmisesti

kohti rantakalliota.

Hetken ajan unohdin,

ettet ole siinä,

emmekä koskaan enää

pääse yhdessä laineiden rytmiin.

Todellisuus syöksi

minut suruun taas kerran.

Voi miten minä ikävöin

hurmion ilontunteja.

• sinä entinen kesäaamujeni sankari.

Nyt minä kaipauksena

maksan tunnehintaa

niistä ihanista aamuista.

Kohta sanon sinulle huomenta

ja aloitan hoivatyöni.

• Paistaahan sentään aurinko.

MUUTTUMINEN

Kuinka paljon toinen saa muuttua,

että valat on voimassa - ja lupaus.

Onko matkalle lähdettäessä

aina otettava riski,

että toinen kävelee pois vähä vähältä,

kerta kerralta tai kokonaan.

Ja jotain kuitenkin pysyy, joka sitoo

niin että ero on rikos

sydäntä vastaan.

Ja kuitenkin ainoa ratkaisu.

VAIKEA LÄHIMMÄINEN

Päivästä päivään kasvatin vihaani:

toki oikeutettua,

ja vain vähän kerrallaan.

Kunnes havahduin:

Onko hän se lähimmäiseni,

jota käteni on ollut hidas auttamaan.

Herra, niinhän se on.

Annoit taas minulle ihmisen,

jonka rakastamiseen

olen kyvytön, voimaton ja haluton.

Tunnustan nyt, että vihani määrä

täyttää synnin mitan.

Taas rukoilen,

että saisin armosta anteeksi

ja armosta antaa anteeksi

ja lahjarakkaudella kohdata hänet.

Kun itse olen kyvytön, voimaton ja haluton.

Seuraava runo syntyi kun kävelin muutama vuosi sitten pyhäinpäivänä entisen mieheni haudalle. Kun pääsin perille, runo oli valmis ja kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin.

PYHÄINPÄIVÄNÄ

Verkkain askelin
ja ajatuksin
käyn kohti haudattujen maata,
kynttilöin valaistua.

Matkalla vaellan
mieleni muistopuistossa:
Ennen oli paha kulkea
risuinen ryteikkö,
nyt vuosi vuodelta
lempeämpi lehto,
armolliseksi ajateltu.

Menneet ihmiseni,
usein väärin valinneet,
tietäkää - ja tulevat:
Kun paha suodattuu
yhteiseen armoon
jäljelle jää
kirkas kiitos.

Oman elämän yksin tai kaksin elämisen pohtiminen saattaa tuoda pintaan Miksi-kysymyksiä. Niihin ei yleensä saada vastauksia - on vain tyydyttävä odottamaan ja luottamaan siihen, että kuitenkin Jumala on rakkaus. Room 8:28.

MIKSI

Tapahtuiko tahtosi, kun torni kaatui?
Tapahtuiko tahtosi, kun lapsi kuoli?
Onko muuta vastausta kuin:
Väärin kysytty.
Joskus vielä on,
mutta onko sillä silloin väliä.
Kun torni on ehjä ja lapsi elää.