RUNOJA VANHUUDESTA
Seuraavana on johdantona julkaisemattomia runoja, jossa pohdin runoiluani. Vaikka nimitän jossain runossa itseäni runoilijaksi, en todellakaan koe olevani runoilija. Pidän itseäni tietokirjailijana, jonka runot sitten vain syventävät sanomaa. Seuraavat runot ovat kirjoistani: "Elämänkaarelta" ja "Tunteita ja tarinoita". Molempien kirjojen runot löytyvät kotisivuiltani
MITEN MINUSTA TULI RUNOILIJA
En minä halunnut runoilijaksi
en todellakaan.
"En osaa tarpeeksi hyvin sanoa sitä,
mitä en haluakaan sanoa"
Joskus muurini aukosta lipsautin
yksinäisen runon, kivuistani punotun:
"Ottakaa, auttaisiko teitä,
hoitakaa haavojanne."
Ja te tulitte vaatimaan lisää
- No, onko sillä niin väliä,
vaikken osaakaan tarpeeksi hyvin sanoa.
Jos joku jossakin osaa tarpeeksi hyvin kuunnella.
RUNON ÄITI
Näitä tulee näitä runoja
nyt miten paljon vaan.
- ja joskus ei ollenkaan.
Kuka näitä tekee ja jakelee
mistä pulppuavat ja miksi
taas syntyvät näkyviksi.
Nyt runolapseni ymmärtäkää
Salassa teitä synnytin
hellää hoivaa tarjosin.
Runolapseni ymmärtäkää
turva on vain äitinne sylissä
sudet vaanivat vieraissa kylissä
Nyt paimennan heitä
ja lauma on hujan hajan
karkailevat villeinä yli rajan.
- Voi runojen äitejä
voi kaikkia huolineen
kun runo sanoo:
Mä maailmalle meen.
RUNON SYNTY
Runoilija oli raskaana
ja toivoi, ettei menisi kesken
- tuo äsken siitetty runo.
Syntyihän se,
ihan ajallaan, nimetön.
Vähän sitä piti
pestä ja puleerata,
pois runoilijan veri ja kyyneleet.
Sitten sai nimen
ja vietiin kotiinsa kokoelmaan
elämään runon elämää.
PÖYTÄLAATIKKORUNOILIJA
Pengon aivojeni
pöytälaatikkoa.
Siellä on runoja sikin sokin
vuosien varrella kirjoitettuja.
Niitä minä pelmuuttelen,
kuin kylväjä vakkansa siemeniä.
Osa putoaa roskakoriin,
osa lattialle.
Katson mitä jää käteen.
Kas vaan - tällaisiakin olen tehnyt.
MINÄ JA MINÄ
Minä olen runoilija,
mutta en ole runon minä.
En vastaa hänen
elämästään enkä mielipiteistään.
Joskus tosin ihmettelen,
tuon minän puheita.
Voisin ne kieltääkin.
Mutta olen tullut lepsuksi
vanhemmiten.
Puhukoon mitä puhuu.
jaetaan häpeä yhdessä.
RUNOKURSSILLE ILMOITTAUTUNUT
Siltoja minä rakensin
sinne, tänne,
runon siltoja - suljettuja.
Ei kenenkään mennä
ei kenenkään tulla.
Valmiit sillat - mutta suljetut
Tuli päivä,
en luullut sen tulevan.
Sanoin runoille: Lähtekää,
lähtekää matkaan vaaralliseen,
yli valmiiden siltojen - nyt avointen.
Matkaanne siunaan rukoilen.
Koko elämäni ajan olen kiteyttänyt ajatuksiani runoiksi, mutta en kuvitellut julkaisevani niitä koskaan, en edes "yleisön pyynnöstä". Käytin runojani kursseilla ja sirottelin muutaman joihinkin tietokirjoihini. Mutta sitten tuli aika, jota kuvaan runossani: "Vanhuksen vapauteen". Itsekritiikki helpotti ja häpeän pelko. Seuraavat runot ovat kirjastani "Elämänkaarelta".
Ennen runokirjaa oli surtava menetyksiä ja totuttava vanhuuteen. Jokaisen runoni takana on todellinen tarina. Ensimmäisen vanhusrunoni takana ovat omat tunnelmani menetyksiä pohtiessani. Ensimmäinen säkeistö kuvaa senhetkistä tilannetta, seuraava säkeistö ennustaa tulevaa. Äitini dementoitui ennen kuolemaansa ja itsekin pidän sitä mahdollisena omalla kohdallani. Kolmas säkeistö on lohduton. Kysymys "Kuka minä olen?" liittyy näkemääni televisio-ohjelmaan vanhuksista. Kysymyksen esitti ahdistuneena alusvaatteet päällä sängynreunalla istuva vanha nainen. Hän oli joskus ollut upea nainen, harvinaisen upea ja selviytyvä akateeminen kansalainen, äitini työtoveri. Lopputeksteissä kiitettiin hänen omaisiaan yhteistyöstä. Äitini ei myöskään muistanut kuka oli, mutta ei hän sitä kysellyt. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, kun ei enää muistanut, mistä pitäisi olla huolissaan.
VANHUUDEN ALUSSA
Tiesinhän tapasi vanhuus.
Teoriassa.
Kuitenkin yllätit.
Sinä uusi matkatoveri,
et kysynyt lupaa tulla
ja aloit vaatia elämästäni
osan osalta itsellesi.
Ehkä huomenna tai viikkojen päästä
on luovuttava jostain,
tänään tärkeästä.
Eikä sekään riitä.
Uudelleen ja uudelleen
tulet osaasi vaatimaan.
Kunnes kaikki on sinun.
Ja minulle jää vain kysymys:
Kuka minä olen?
Vanhuudessa rakennamme omaa tarinaamme ja käymme läpi menneisyyttämme. Haasteena on hyväksyä oma elämäntarina itselle sopivaksi ja ainoaksi mahdolliseksi. Olen jatkuvasti edelleen muistellut niitä valinnan paikkoja, jolloin olisin valinnut väärin, mutta tajuan nyt, että Jumalan varjelusta oli, ettei niin tapahtunut: "Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä."
UNELMIEN TIEKARTTA
Vuosikymmenten mittaan
olen unelmoinut paljon,
pyytänyt, anonut ja rukoillut.
Toteuttiko Jumala unelmani,
kun anoin ja rukoilin?
Sainko kulkea toivomiani teitä?
Monelle tielle Hän pystytti puomin.
Jäin puomille pyytämään ja takomaan.
Pysyivät suljettuina.
Avoimena oli vain tie,
jota en olisi halunnut kulkea.
Mutta kuljettava oli.
Nyt tutkin sitä unelmien tiekarttaa
- Ajatella, että tuonkin tien olisin itse valinnut.
Onneksi sanoit ei, Jumalani.
Ja onneksi puomi piti.
Kun pohdimme menneisyyttämme, myös hankalien tunteiden juuret tulevat mieleen. Seuraavat kaksi runoa kuvaavat syyllisyyttä häpeää ja uhrautumisen tunneansaa, joista voi päästä vielä vanhanakin eroon. Runoilijalla usein minä on hän tai hän on minä. Olen itse seuraavan runon Leila. Viimeisessä säkeistössä puhutaan Kulmakivestä, joka oli muurina syytöksiä vastaan. Kulmakivi on kirjoitettu isolla ja se viittaa Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Jeesuksesta puhutaan kulmakivenä.
LEILA, JOKA VAPAUTUI SYYLLISYYDESTÄ
Minä yritin lapsena
ja minä erehdyin
tietäen ja tietämättäni.
Niin paljon satoi moitteita
odotetusti ja yllättäen.
Minuun rakennettiin
tunneansa,
väärän syyllisyyden väylä.
Sitä pitkin vuosien myötä
monet kulkivat minua syyllistäen
ja monia kutsuin kulkemaan.
Sitten löysin kiviä,
joista rakensin sieluni suoja-aidan,
Syyllisyyden tunneansa aukesi.
Ja Kulmakivi piti.
MERJA, ENTINEN UHRAUTUJA
Minua kasvatettiin lapsena
kunnon kansalaiseksi:
Velvollisuus ennen kaikkea.
Minä uskoin sen valheen,
että ennen kaikkea,
ennen jokaista haavetta ja unelmaani.
Velvollisuuksia riitti.
Omat tarpeeni hylkäsin,
mutta en lähimmäisteni.
Rakastin uupuen.
Elämä soljui kuin lastu laineilla.
Ja muut ohjasivat virtaa.
Onneksi vielä vanhana
valloitin sanan EI.
Opin käyttämään sitä
ilman syyllisyyttä.
Aikaa on vähän.
Jospa lähtisin uimaan pitkin
elämän virtaa,
miten tahdon,
nyt kun tahdon.
VANHUKSEN VAPAUTEEN
Vuosikymmeniä kesti
riisuutua omaksi itsekseni,
jonka Luoja oli tehnyt,
ja minä peitellyt
kauniisiin kaapuihin,
kun lähdin elämän tanssisaleihin.
Oli keveämpää
kun riisuuduin
kaapu kaavulta.
Ja sitten minä tanssin
haparoivin askelin,
mutta viimeinkin kevein.
Annoit Luojani
vanhuuden lahjana vapauden:
ei ole muista väliä.
Ja minä tanssin ja tanssin
- ja iloitsen.
Erään laajan amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ihminen on elämänsä aikana onnellisimmillaan keskimäärin 74-vuotiaana. Kokemusasiantuntijana olen sitä mieltä, että tutkimustulos on oikea. Tosin eipä ole valittamista neljä vuotta vanhempanakaan. Kun ihminen on vapaa työvelvollisuuksista ja suhteellisen terve, elämä onkin yllättävän hyvää.
Onnellisen vanhuuden salaisuus on kiitollinen mieli. Jokaisella meistä on elämänvarrella tapahtunut paljon hyviä asioita. Joillakin muistot niistä ovat kaivautuneet syvälle mielen pohjalle. Niitä kannattaa kaivella sieltä esiin. Ja jokaisena iltana kannattaa miettiä, mistä sinä päivänä voisi olla kiitollinen.
AAMUN AVAUS
On näitä päiviä takana.
Hyviä ja huonoja.
Mutta tämä päivä on
elämäni ainoa tämä päivä.
Onhan sille annettava arvoa,
kun on ainoa lajissaan.
KIITOLLINEN MIELI
Tänään on onnellisten tarinoiden päivä.
- Kenellä ja missä?
Kenellä tahansa,
joka haluaa muistojensa ketjusta
poimia kiitoksen aiheet.
Kiittää siitä, mitä on saanut
ja kiittää siitäkin,
mitä vaille on jäänyt.
Meillä jokaisella on menneisyydessä aikoja, jolloin olemme rakastaneet ja jolloin meitä on rakastettu. Niiden hetkien tai vuosien muistot voivat kantaa vielä vanhuuden yksinäisyydessä.
TUNNEMUISTOJA
Miten elävä voi olla tunne,
vaikka aika on ollut
jo kauan mennyttä,
surun aika,
huolen aika,
rakkauden aika.
Jokaisella on oma
muistohuoneensa.
Voisin minä ohikin kulkea.
Monet kulkevat.
Mutta rakkauden huoneeseen
on hyvä poiketa
ja todeta ilman ikävää:
Olihan sitä ja on.
RAKKAUSRUNO ITSELLENI
Minä rakastan itseäni - nyt vanhana.
Rakastan kuin äiti rujoakin lastaan
ja lapsi vajavaista äitiään:
tuhansin sielun sitein.
Rakastan kuin Jumala ihmistä: kivulla ja ehdoitta,
kuin nuorukainen ensimmäistä naistaan: hellyydellä
ja vanha mies viimeistään: hyväksyen
Minä rakastan itseäni lahjarakkaudella.
Sain sen Sinulta Luojani ja teiltä ihmiseni.
Kaikki säästin: "Jos vielä joskus tarvitsen."
Nyt minä tarvitsen.
Vietän elämäni onnellista loppua kanssani.
Minulle muistojen Bulevardi on Topeliuksenkatu Töölössä. Olen aina onnellinen, kun se vilahtaa vanhoissa Suomi-Filmeissä. Viimeksi niin tapahtui toissapäivänä. Kerran käydessäni Helsingissä näin miten sen varrelta kaadettiin kuvassa vasemmalla olevia puita. Jotenkin riipaisi. Siitä syntyi seuraava runo.
Ikäluokkani ongelma on se, että meidän on vaikea laiskotella hyvällä omalla tunnolla. Eräs eläkkeelle jäänyt tuttavani sanoi, ettei hän voi lukea romaaneja aamupäivisin, koska tuntisi silloin syyllisyyttä. Tunsin talonemännän, joka puhui aina siitä, että hänellä on kiire. Odotin, että ne puheet loppuisivat, kun hän siirtyi eläkemökkiinsä, mutta eivät loppuneet. Seuraava runo on kirjoitettu senioreille Life style -runoksi, jos median ohjeet hyvästä vanhuudesta ahdistavat. Mutta kysymys on vain vapaapäivästä - ei esimerkiksi vuodesta.
ITSELLISEN SENIORIN VAPAAPÄIVÄ
En millään jaksa nousta suloisesta vuoteestani
suorittamaan vanhuksen päivää.
- No väliäkö hällä - en sitten nouse
Vai pitäisikö pukea ja lähteä kauppaan
.- Voinhan ravita ruumiini tähteillä.
Posti pitäisi hakea laatikolta
ja lukea lehti, pysyä ajan tasalla
.- Kannattaako tällaisen ajan tasalla pysyä.
Olkoon lehti siellä.
Mutta aamulenkki, vanhuksen velvollisuus:
Onhan hoidettava terveyttään.
Verenpaine ja kolesteroli vaativat sitä ja muisti
.- Antaa vaatia, jääköön väliin.
Joskus on mukavaa olla kuriton vanhus.
Ja hoitaa vain omaa onnellisuuttaan.
Nykyään puhutaan ikärasismista. Toisaalta on ihan oikein, että tietyn iän jälkeen joutuu jättämään hallitus- tai johtokuntapaikkoja. Niin minäkin jouduin eräässä kristillisessä järjestössä luopumaan omasta paikastani. Katselin samoihin aikoihin eri järjestöjen kotisivuja ja kesäpäivien mainoksia, joissa iloiset nuoret loistivat eturivissä. Tosiasia on, että me ikääntyneet kansoitamme eturivit ja vielä viimeisetkin. Niihin aikoihin syntyi seuraava runo.
BRÄNDIIN SOPIVA
Seurakunta rakentaa brändiä
kaunista ja kiiltävää,
joka edellä mennään maailmaan.
Vähän muokkaillaan oppia ja asenteita
paremmin myyviksi - ja toimintaa.
Kun ostajat vähenevät.
Meillä vanhoilla ei ole brändiarvoa.
Meidät halutaan piilottaa kaappiin.
Meidät rumat ja ryppyiset.
- Tervetuloa vanhusten kerhoon,
mutta julkikuvaan älkää tunkeko.
- Hei valokuvaaja, tule tänne
täällä on brändiin sopiva nuori perhe.
Rajataan sitten tuo mummo pois.
Ja niin rajattiin kuvasta pois mummo,
joka oli rukoillut perheen Jeesukselle.
Seuraava runo on suoraan todellisuudesta. Valmistelin luentoa vanhuudesta ja esitin Jumalalle kysymyksen.
HENGEN HEDELMÄ
Vanhuuteni alussa tuskailin:
kunto heikkenee,
muisti heikkenee,
terveys heikkenee.
Kysyin ahdistuneena Herraltani:
- Onko tämä loppuelämä
vain yhtä alamäkeä?
Koko ajan
menetän, menetän ja menetän?
Ja Herrani vastasi:
- Hengen hedelmää et menetä.
Ojenna tyhjä ruukkusi.
Ota vastaan
lisää rakkautta
lisää iloa
lisää rauhaa
lisää lisää lisää ...
Meidän elämässämme on tapahtunut paljon asioita, joista voimme olla katkeria omille vanhemmille ja jopa Jumalalle. Oman äitini määräysvalta toimi mielessäni pitkään ja sitä vastaan taisteltuani kirjoitin seuraavan runon.
ÄITIIN SIDOTUT
Vieläkö äitisi ääni
muhii mustana mielessäsi?
On aika
sammuttaa sanat,
jotka käskevät, vaativat
ja arvostelevat.
Väitä vastaan
voimalausein,
äidin lauseita suurempien.
Anna anteeksi
armolausein,
ihmisen lauseita suurempien.
Päivitä tunteesi.
Vielä on vuosia jäljellä,
vielä voit valita vapauden.
Lapsuudenmuistot eivät unohdu vaikka viime vuoden asiat unohtuisivatkin. Lapsuus elää aina mielessämme ja kolmiosuhde: Äiti, isä ja sinä. Jos jompikumpi vanhemmista on puuttunut, heidän tilallaan on joku muu ihminen tai tyhjyys ja kaipaus. Kotisivullani lukee kotiseutuni kuvassa: kivierämaa, joka tarjosi onnelliseksi prosessoidun lapsuuden. Sen prosessoimiseen tarvittiin anteeksiantamista.
Olen aikanani kirjoittanut ns. vihakirjeet (joita ei lähetetä) molemmille vanhemmilleni ja vuodattanut niissä kaikki pienimmätkin katkeruuden aiheet ja sitten etsinyt ymmärrystä, anteeksiantamista ja kiitollisuutta. Nyt vanhana pystyin kirjoittamaan seuraavat runot, jotka ovat kirjassani "Tunteita ja tarinoita".
ÄITINI LÄMPÖ
Äitini oli lämmin ja lempeä
kuitenkin opetti:
"Älä vaan luule
olevasi jotain."
En ihan totellut.
Oli jo ehtinyt
katsoa minua
kyllin usein
ilon ja ylpeyden silmin.
ISÄNI KANNUSTUS
Isäni oli kuningas
- mielestäni.
Kun kuningas sanoi:
"Oletpa taitava.",
uskottava oli.
Ja kuningasisäni
jäi asumaan aivoihini.
Yhä kuiskii:
Hyvä, oikein hyvä.
Vanhana kannattaa myös armahtaa itseään. On turha jossitella väärää ammatinvalintaa tai puolison valintaa tai asuinpaikan valintaa jne. Roomalaiskirjeen kohta 8:28 kertoo, että kaikki lopulta koituu parhaaksemme ja vanhana meidän tulee uskoa tuon jakeen sanoma ja iloita, että ns. väärätkin valinnat koituvat lopulta parhaaksemme.
MITÄ TULI VALITTUA
Kuinka monta kertaa
elämä ojensi tarjottimellaan
hyvää ja parempaa.
Ja kuitenkin sanoin Ei.
Kannattiko?
Sanoin minä myös Kyllä.
Sanoinko oikeissa kohdissa?
Pakko uskoa niin.
Nyt vanhana.
PYYNNÖISTÄ KIITOKSEEN
Minä kolkutin nuorena
Jumalan sydämen ovella
ja pyysin ja pyysin.
En saanut, mitä pyysin.
Mitä sitten sain:
Yltäkylläisen elämän.
Ja sitä yltäkylläisyyttä
vaikka kuinka paljon.
Kun opin kiittämään siitäkin,
mistä vaille jäin.
Seuraavat runot on kirjoitettu hymyillen ja myös itseäni armahtaen.
VERTAUSKUVIA
Olen kuin vanha käytetty auto
paljon pikkuvikoja,
mutta kulkee silti.
Olen kuin vanha puhelinluettelo
paljon nimiä,
mutta osa puuttuu.
Olen kuin vanha mylly
laudat lahoaa,
mutta yhä jaksaa jauhaa,
niitä samoja.
VANHUUTTA
Viis rypyistä,
viis roikkuvista osista
viis puuttuvista osista.
Mutta ajatusteni
riemuriihtä minä kaipaan.
MISTÄ LÖYTYY?
Jälleen kerran etsin
hävinnyttä tavaraa.
Pelkään etten löydä.
Vielä enemmän pelkään
että löydän omituisesta paikasta:
Silmälasit pakastimesta,
tai avaimet aamutossusta.
Tähän mennessä
Ovat löytyneet aikanaan
ja järkevistä paikoista.
Nyt löytyi tämäkin.
Päivä on pelastettu.
Ei huolta
- toistaiseksi.
KATRI-MUMMON VAPAITA AJATUKSIA
Elämä on nykyään niin vapaata
meille leskimummoillekin.
Kun olimme nuoria,
kaikki oli kiellettyä.
Meikit, viina ja seksi.
Ja varsinkin seksi.
Aina piti ottaa huomioon,
mitä ihmiset ajattelisivat.
Nyt on seksikin vapaata,
myös senioriseksi.
Jospa rakastuisin johonkin pappaan
ja alan viettää hulvatonta elämää.
Viimeinkin.
Mutta passattavaksi en enää sellaista ota.
Tai jospa ottaisin elämääni toisen mummon,
löytyisikö sisäinen lesbo, minusta ja toisesta.
Niin kuin naisten lehdissä kerrotaan
ja lastenlasten koulukirjoissa.
Voisin saada samalla passaajan itselleni.
Ehkä kuitenkin elän
myös tämän loppupätkän,
niin kuin olen aikoinani oppinut.
Eivät lapsetkaan ymmärtäisi muutosta.
Ovat vähän konservatiiveja.
Mitä tulee mummojen elämäntapaan.
.
ELÄMÄ NYKYÄÄN
Nykyään on kaikki paremmin.
Kun tähän kehityksen kelkkaan
on hypätty, tässä sitä huristellaan.
Kodit ovat lämpimiä,
vesi tulee ja menee, kylmä ja kuuma,
radiosta tulee ohjelmaa aina
ja televisiosta näkee ihmisiä yölläkin.
Ja puhelin se vasta ystävä onkin:
oikea viihdekeskus ja kirjasto.
Joskus joku soittaakin.
Eläkettä maksavat.
Taksilla pääsee
ja rollaattorilla.
Kaupungin tytöt
pyörähtävät katsomassa
ja vievät joskus kerhoonkin.
Lääkärit ovat hyviä
ja hammashoito halpaa.
Ja skypetellä voi lasten kanssa
ja lastenlasten - kaukana asuvien,
puhaltaa pipiä maailman toisella laidalla.
Saa ihailla uutta polvea
jo äitinsä kohdussa.
Ja sekin on paremmin,
ettei enää ole niin paljon
niitä vanhoja mummoja,
joiden mielestä
kaikki oli ennen paremmin
Monilla meistä on pelko joutumisesta vanhana makaamaan puolitiedottomana laitoksen sängyssä. Tajusin, että se on oikeastaan läheisten ongelma ja olenkin sanonut, ettei minua tarvitse käydä katsomassa, mutta lähettäkää kukkia yöpöydälleni. Seuraavan runon kirjoitin "opintomatkani" jälkeen. Olin murskannut värttinäluuni kaatuessani.
KÄÄNNELTÄVÄ
Kun vaan ei joutuisi vanhana
käänneltäväksi hoivaosaston sänkyyn.
Ajattelin ennen.
Sitten jouduin leikkaukseen
ja muutuin käänneltäväksi.
Tilapäisesti.
Siellä minä lojuin huumattuna
sairaalan sängyssä
ja olin tyytyväinen elämääni.
Jos sinä Herra viisaudessasi
teet minusta käänneltävän,
olkoon sitten niin.
Elämän päättymisen pohdiskelu kuuluu aina vanhuuteen. Sen rajallisuuden tiedostamisesta syntyivät seuraavat kolme runoa
UUSI PÄIVÄ
Herääminen on iloinen alku
päivälle.
Onhan jokainen päivä
arvokas lahja.
Sen on elämä ehtinyt opettaa.
VIIMEISET PIDOT
Tuonelan joen rannalla
tavallisena päivänä
minä järjestän juhlan
ihan vain olemisen juhlan.
Tuonelan joen tällä rannalla
on tavallinenkin päivä
juhlan arvoinen.
VIIMEINEN VIINI
Minä ihmettelin
kuin kansa Kaanaan häissä.
Miksi nyt vasta, nyt vanhana
tämä hyvä viini,
tämä tarinani hyväksyntä
ja kiitollisuus.
Kiitos vanhuus lahjastasi.
Kiitos, että tällaista on
elämän viineistä viimeisin.
Me joudumme vanhoina luopumaan monista läheisistä ja surutyöhön kuuluu myös syyllisyydentunteet. Tämän runon kirjoitin erään ystäväni kuoleman jälkeen.
OLISINPA AAVISTANUT
Lähdit läheltäni,
katosit kuoleman portista.
Olisinpa aavistanut aikasi.
Paremmin olisin jaksanut
hyvästellä,
enemmän rakastaa.
Nyt lasken sielusi haudalle
katumuksen kukkia.
Kuihtuvat vähitellen.
Kai kuihtuu katumuskin.
Siihen armoon,
jota yhdessä janosimme.
Palaan teemaan Eriksonin kehitysteorian mukaisesta oman elämänsä hyväksymisestä vanhuudessa hyvinvoinnin ehtona. Sitä ajattelin kun kirjoitin seuraavan runon:
IKÄÄNTYNEEN VUOSIPÄIVÄT
Elämän vuosipäivät kaikenlaiset
kiertävät kehää ja kertovat ajallaan,
mitä tapahtui joskus:
hyvää tai huonoa.
Miltä tuntui: hyvältä vai pahalta.
Oma vuosipäivänsä
on häille ja hautajaisille,
syntymälle ja kuolemalle.
Omansa unelmien täyttymisille,
omansa sortumisille.
Sinä Jumalani punoit minut kokoon
äitini kohdussa.
Yhdessä kudoimme päiviäni
ilon ja surun silmukoin.
Nyt pahinkin mennyt päivä on arvokas,
kanssasi kuljettu ja kuitattu.
Elämästä on kutoutunut kokonaisuus.
Entinen oikein väärin, oikein väärin
on nyt oikein, oikein - ja sittenkin oikein.
Seuraavien runojen teemana on yksin tai kaksin eläminen. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kannattaa vanhana olla sovussa niiden huonojen puolien kanssa ja kiinnittää huomio ja kiitos siihen, mikä omassa tilanteessa on hyvää. Me vanhat, yksinelävät naiset olemme monesti tyytyväisiä tilanteeseemme.
YSTÄVÄNPÄIVÄ
Valmistan kotiani juhlaan
kohta vietän ystävänpäivää
- itseni kanssa.
Siis minä minäni ystävänä.
Lähetelkää vaan sydämiä toisillenne.
Odottakaa, toivokaa,
pettäkää toiveet ja pettykää.
Minä en pety:
saanhan sydämen minä-ystävältäni
YKSINYKSIN
Kun lähdöstäsi oli kulunut aikaa
olin oppinut elämään harmaissa päivissä,
Mutta kun aurinko nousi hehkussaan
tai laski illalla väriloistoon,
olisin halunnut jakaa ilon kanssasi.
Sinua ei enää ollut.
Kauneuden kokemus sai surureunan.
Oli kauneus, kaipaus ja kipu.
Ja halu tehdä taivaasta harmaa.
Vuosia kesti kaivata ilon jakajaa,
sinua tai toista.
Nyt huomaan:
Olen tottunut elämään yksin.
Tänä aamuna taivas loistaa väreissä
Saan lahjaksi kaikki taivaan värit
ilon - vaikka jaan sen vain itseni kanssa.
Olen tottunut elämään yksin.
Jos yksineläminen on kestänyt kauan ja menetykset on surtu loppuun, elämä voi tuntua hyvältä. Seuraava runo syntyi erään naisen päättymättömältä näyttävästä surusta. Takana oli pitkä avioliitto ja tuskainen avioero.
TUNNEHINTA
Taas yksi tuskainen ilta
menetetyn rakkauden vankina.
Hän, suremaan tuomittu,
itki ikäväänsä,
maksoi tunnehintaa.
Oli velassa elämälle
päättyneestä rakkausmatkasta.
Hinta oli raskas,
mutta matka
hintansa arvoinen.
Seuraava runo syntyi, kun hoitoalalla ollut tuttavani jäi leskeksi. Tavatessani muutamia kuukausia miehen kuoleman jälkeen kysyin, mitä hänelle kuului. Hän vastasi, että oli surutyön kaavanmukaisessa vaiheessa. Kirjoitin runon, jonka hänkin sai luettavakseen.
KAAVAN MUKAINEN SURUTYÖ
Meillä oli niin paljon
tulevaisuuden suunnitelmia,
miten eläisimme eläkkeellä,
työstä vapaana.
Mutta minä jouduinkin
pakkotyöhön,
tekemään tätä lesken surutyötä.
Vihaan sinua, kun menit kuolemaan.
Et halunnut kuolla,
kuolit kumminkin.
Tämä viha kuuluu surutyöhön,
mutta ei tieto tee sitä
helpommaksi.
Viha on aina vihaa,
suru surua ja autius autiutta.
Voisinpa luottaa, että
tunteeni tottelevat surutyön kaavaa
ja vielä tulee päivä
että saan työni palkkana
valonpilkahduksia
ja alan suunnitella tulevaisuutta:
miten eläisin ja mitä tekisin
surutyöelämän jälkeen.
Vuonna 2017 solmittiin 403 avioliittoa, joissa nainen oli yli 65-vuotias. Yleensä molemmilla on takanaan pitkiä parisuhteita ja odotuksiin uudessa avioliitosta liittyy helposti menneiden liittojen kokemukset kuten seuraavissa runoissa kerrotaan.
LESKEN UUSI ONNI
Onnellinen leskimies
talutti uuden kesän rakkautensa
alttarille ja arkeen.
Paljon luuli ja odotti
niin kuin toinenkin.
Pettyi pahasti monta kertaa:
Eikö olekaan kuin entinen?
Ei ollut.
Uusi vaimo tiesi että
kuolleen kanssa on paha kilpailla,
eikä yrittänytkään.
Oppihan se mies viimein
kantapään kautta,
että edellisessä avioliitossa
saavutetut edut,
eivät siirry uuteen.
Onneksi oppi
- omaksi onnekseen ja vaimon.
RAKKAUTTA
Rakkaus iski kuin salama
ensisilmäyksellä.
Iskikö taivaasta
vai tunnemuistoista?
Nyt-hetkessä oli läsnä
koko elämä ja elämän ihmiset,
toisen ja toisen.
Aukaisi padon.
Ja menneiden rakkauksien virta
kuohui ja kutsui.
Tuli koski ja kivet.
Tuli tuska ja kivut.
Tuli putous ja tyven.
Katsoivat veden pinnasta
yhteistä kuvaansa.
Yhä toinen oli.
Ja rakkautta.
Usein ajatellaan, että vanhojen ihmisten avioliitot ovat onnellisia, että ne paranevat loppua kohti. Joidenkin kohdalla niin onkin, mutta vanhojen liittoihin mahtuu myös paljon kärsimystä. Väestötilastot vuodelta 2017, jolloin suurin osa seuraavista runoista on kirjoitettu, kertoo vanhojen ihmisten avioliitoista, että 360 yli 65-vuotiaat naista oli osapuolena avioerossa. Niistä 44 oli sellaisia eroja, joissa molemmat puolisot olivat yli 75-vuotiaita. Seuraavan runon henkilöt kuuluisivat iältään tähän ryhmään, mutta eroa ei koskaan otettu. Runossa nähdään tilanne vaimon kannalta. Vaimo oli valmis kuolemaan, ja niin tapahtui, mutta mies ei ollutkaan niin dementoitunut kuin vaimo ajatteli. Mies alkoi toteuttaa erilaisia unelmiaan, joissa vaimo oli ollut esteenä. Avioliiton loppupuoli oli ollut vuosikausia katastrofia, mutta se ei päättynyt katastrofiin: vaimo pääsi toivomaansa Taivaan kotiin ja mies vapauteen.
PITKÄ AVIOLIITTO
Tänään on hääpäivämme, elämäni erehdys.
Ei tuo muista. Ennen ei halunnut, nyt ei pysty.
Tässä me ollaan kuin käsiraudoissa, toinen toisiimme sidottuina.
Tuolla toimii jalat ja voimatkin on tallella, minä hoidan ajattelun.
Toinen toista täydentäen, myhäili pastorimme.
Kaikki luulevat, että meillä menee hyvin,
kun kuljemme aina yhdessä ja kirkossakin käymme.
Kohta lähdemme markettiin katsomaan tuttuja.
Siellä ne kulkevat muutkin yhdessä
ja monet vain näyttelevät seesteistä vanhuutta.
Voi olla, että toisilla meneekin nyt paremmin.
Virtanen ei enää pysty käymään vieraissa, kun ei pysty.
Nieminen ei voi enää juoda ettei haima poksahda.
Mäkinen taluttaa hellästi vaimoaan,
joka ei enää muista olla katkera miehelleen.
Sisukkaasti me ollaan suoritettu tätä pitkää liittoa,
Jos olisin nuorempi, ottaisin eron, nyt en jaksa.
Lapset tulevat tänään kylään, niiden takiahan sinniteltiin yhdessä
ja sinnitellään edelleen - ja lastenlasten ja seurakunnan.
toinen toistamme vihaten.
KESKENERÄINEN
Nainen jatkoi Luojan luomistyötä
koko pitkän avioliiton ajan.
Kovin vajavaisena oli mies lipsahtanut
suuren savenvalajan käsistä.
Miten oli saattanutkin nuorena
kuvitella toisen toisenlaiseksi
toiveidensa ja tarpeidensa mukaiseksi:
elämänsä prinssiksi.
Pian pinta karisi käytössä, paljastui petos:
Toinen olikin vain ihminen.
Tulihan se päivä, jolloin vaimon luomistyö päättyi,
Kovin oli nyt hyvä ja rakas tuo mies, ihan täydellinen.
- Mutta sitä ennen oli miehen pitänyt kuolla.
VANHA PARI
He kulkevat rinnakkain
lievästi keinahdellen.
Vanha pariskunta.
Askeleet sopivat toisiinsa
Oli sovitettu vuosien varrella.
Sekin oli opittu,
elämää marssiessa,
että toisen vasen on toisen oikea.
Tiivis pari, yhtä.
Kun sisäjalat astuvat,
keinahtavat lähelle,
hartia koskettaa toista.
Kun ulkojalat astuvat loittonevat.
Vain hetkeksi.
Suunta on sama,
niin oli sovittu.
Ja se on sitä rakkautta.
AINA YHDESSÄ
Tuo mies alkoi ärsyttää minua,
suunnattomasti
näin vanhemmiten,
kun oltiin aina yhdessä:
Miksi se pureskelee niin huolellisesti
ja huippuna nuo mansikan siemenet.
Ei kukaan muu tee niin.
Mutta tuo teki
kai vielä kiusallaankin,
muuten kiltti mies.
Väitti, että se oli sen
ominaisluonto.
- Lakkasin ostamasta mansikoita.
Mies sai sydänkohtauksen
elokuisena aamuna.
Hänet vietiin minulta
letkuihin ja monitoreihin
ja teholta toiselle.
- Mutta sain minä hänet takaisin.
Ostin rasiallisen mansikoita:
Syö rakkaani
ja pureskele ne siemenet huolellisesti,
ominaisluontosi on musiikkia korvilleni.
Aika muuttaa aina aviolittoja. Joskus muutokset ovat raskaita. Parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi. Yli 75-vuotiaista suurella osalla saattaa olla arsenaalissaan kymmentä eri lääkettä! Joskus eläköityminen aiheuttaa niin suuren kriisin, että puoliso addiktoituu ja se on aina myös avioliiton kriisi. Alkoholisoituneet eläkeläiset ovat yhä kasvava ongelma terveydenhuollolle. Kerron runossani tositarinan "Irmasta", joka oli aina elänyt hyvin ja hyvässä avioliitossa, kunnes eläkeiässä puhkesi yllättävä addiktio.
LÄÄKITYT
Me köpöttelemme huoneistamme joka aamu tokkurassa
sinä enemmän kuin minä, tai minä enemmän kuin sinä,
miten kulloinkin on yö taisteltu aamuun
ja millaisen lääkemäärän voimalla
- Muistatko entisiä aamuja?
Sanoit dosettiasi helskytellen.
- Ai niitä, kun molemmat oltiin aamuäreitä
ja vasta ison kahvimukin jälkeen
muutuimme normaaleiksi.
Oi, niitä aikoja!
- Nyt juodaan tupla-annos
eikä silti muututa normaaleiksi,
mutta jospa tästä tokkurasta vähän tokenisi.
Voi niitä vanhoja hyviä aikoja,
kun istuttiin tässä aamuäreinä!
IRMAN SALAISUUS
Minulla on puutarha
salainen,
kielletty,
hävettävä.
Sinne tekee aina mieli.
Halu keksii syyn mennä,
järki kieltää,
tunne polttaa odotuksen huumaa.
Mentävä on.
Olen riippuvainen.
Peliriippuvainen.
Pakko myöntää viimein:
Eilen päätin, vannoin ja lupasin
etten mene ja tänään menin.
Tili tyhjeni ja valehtelin,
että lääkkeisiin.
Ja nyt tämä kurjuuden kuilunpohja:
Panttasin vihkisormukset.
Minun puutarhassani
hedelmiä ei poimita.
Hedelmät poimivat.
Ja poimivat aina
viimeisenkin lantin.
Enää en päätä, vanno, enkä lupaa.
Vaan huokaan: Auta Jumala
ja samalla toivon, ettei auta.
Olen peliriippuvainen.
NIIN SURULLISTA - RAKKAANI MUISTISAIRAS
Heräsin vierestäsi
aurinkoisena aamuna,
kun laineet lipuivat rytmisesti
kohti rantakalliota.
Hetken ajan unohdin,
ettet ole siinä,
emmekä koskaan enää
pääse yhdessä laineiden rytmiin.
Todellisuus syöksi
minut suruun taas kerran.
Voi miten minä ikävöin
hurmion ilontunteja.
- sinä entinen kesäaamujeni sankari.
Nyt minä kaipauksena
maksan tunnehintaa
niistä ihanista aamuista.
Kohta sanon sinulle huomenta
ja aloitan hoivatyöni.
- Paistaahan sentään aurinko.
MUUTTUMINEN
Kuinka paljon toinen saa muuttua,
että valat on voimassa - ja lupaus.
Onko matkalle lähdettäessä
aina otettava riski,
että toinen kävelee pois vähä vähältä,
kerta kerralta tai kokonaan.
Ja jotain kuitenkin pysyy, joka sitoo
niin että ero on rikos
sydäntä vastaan.
Ja kuitenkin ainoa ratkaisu.
VAIKEA LÄHIMMÄINEN
Päivästä päivään kasvatin vihaani:
toki oikeutettua,
ja vain vähän kerrallaan.
Kunnes havahduin:
Onko hän se lähimmäiseni,
jota käteni on ollut hidas auttamaan.
Herra, niinhän se on.
Annoit taas minulle ihmisen,
jonka rakastamiseen
olen kyvytön, voimaton ja haluton.
Tunnustan nyt, että vihani määrä
täyttää synnin mitan.
Taas rukoilen,
että saisin armosta anteeksi
ja armosta antaa anteeksi
ja lahjarakkaudella kohdata hänet.
Kun itse olen kyvytön, voimaton ja haluton.
Seuraava runo syntyi kun kävelin muutama vuosi sitten pyhäinpäivänä entisen mieheni haudalle. Kun pääsin perille, runo oli valmis ja kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin.
PYHÄINPÄIVÄNÄ
Verkkain askelin
ja ajatuksin
käyn kohti haudattujen maata,
kynttilöin valaistua.
Matkalla vaellan
mieleni muistopuistossa:
Ennen oli paha kulkea
risuinen ryteikkö,
nyt vuosi vuodelta
lempeämpi lehto,
armolliseksi ajateltu.
Menneet ihmiseni,
usein väärin valinneet,
tietäkää - ja tulevat:
Kun paha suodattuu
yhteiseen armoon
jäljelle jää
kirkas kiitos.
Oman elämän yksin tai kaksin elämisen pohtiminen saattaa tuoda pintaan Miksi-kysymyksiä. Niihin ei yleensä saada vastauksia - on vain tyydyttävä odottamaan ja luottamaan siihen, että kuitenkin Jumala on rakkaus. Room 8:28.
MIKSI
Tapahtuiko tahtosi, kun torni kaatui?
Tapahtuiko tahtosi, kun lapsi kuoli?
Onko muuta vastausta kuin:
Väärin kysytty.
Joskus vielä on,
mutta onko sillä silloin väliä.
Kun torni on ehjä ja lapsi elää.