RUNOJA VANHUUDESTA 21.07.2021 (17.7.)

21.07.2021

Seuraavana on johdantona julkaisemattomia runoja, jossa pohdin runoiluani. Vaikka nimitän jossain runossa itseäni runoilijaksi, en todellakaan koe olevani runoilija. Pidän itseäni tietokirjailijana, jonka runot sitten vain syventävät sanomaa.

MITEN MINUSTA TULI RUNOILIJA

En minä halunnut runoilijaksi

en todellakaan.

"En osaa tarpeeksi hyvin sanoa sitä,

mitä en haluakaan sanoa"

Joskus muurini aukosta lipsautin

yksinäisen runon, kivuistani punotun:

"Ottakaa, auttaisiko teitä,

hoitakaa haavojanne."

Ja te tulitte vaatimaan lisää

  • No, onko sillä niin väliä,

vaikken osaakaan tarpeeksi hyvin sanoa.

Jos joku jossakin osaa tarpeeksi hyvin kuunnella.

RUNON ÄITI

Näitä tulee näitä runoja
nyt miten paljon vaan.
- ja joskus ei ollenkaan.

Kuka näitä tekee ja jakelee
mistä pulppuavat ja miksi
taas syntyvät näkyviksi.

Nyt runolapseni ymmärtäkää
Salassa teitä synnytin
hellää hoivaa tarjosin.

Runolapseni ymmärtäkää
turva on vain äitinne sylissä
sudet vaanivat vieraissa kylissä

Nyt paimennan heitä
ja lauma on hujan hajan
karkailevat villeinä yli rajan.

- Voi runojen äitejä
voi kaikkia huolineen
kun runo sanoo:

Mä maailmalle meen.

RUNON SYNTY

Runoilija oli raskaana

ja toivoi, ettei menisi kesken

  • tuo äsken siitetty runo.

Syntyihän se,

ihan ajallaan, nimetön.

Vähän sitä piti

pestä ja puleerata,

pois runoilijan veri ja kyyneleet.

Sitten sai nimen

ja vietiin kotiinsa kokoelmaan

elämään runon elämää.

PÖYTÄLAATIKKORUNOILIJA

Pengon aivojeni

pöytälaatikkoa.

Siellä on runoja sikin sokin

vuosien varrella kirjoitettuja.

Niitä minä pelmuuttelen,

kuin kylväjä vakkansa siemeniä.

Osa putoaa roskakoriin,

osa lattialle.

Katson mitä jää käteen.

Kas vaan - tällaisiakin olen tehnyt.


MINÄ JA MINÄ

Minä olen runoilija,

mutta en ole runon minä.

En vastaa hänen

elämästään enkä mielipiteistään.

Joskus tosin ihmettelen,

tuon minän puheita.

Voisin ne kieltääkin.

Mutta olen tullut lepsuksi

vanhemmiten.

Puhukoon mitä puhuu.

jaetaan häpeä yhdessä.


RUNOKURSSILLE ILMOITTAUTUNUT

Siltoja minä rakensin

sinne, tänne,

runon siltoja - suljettuja.

Ei kenenkään mennä

ei kenenkään tulla.

Valmiit sillat - mutta suljetut

Tuli päivä,

en luullut sen tulevan.

Sanoin runoille: Lähtekää,

lähtekää matkaan vaaralliseen,

yli valmiiden siltojen - nyt avointen.

Matkaanne siunaan rukoilien.


Koko elämäni ajan olen kiteyttänyt ajatuksiani runoiksi, mutta en kuvitellut julkaisevani niitä koskaan, en edes "yleisön pyynnöstä". Käytin runojani kursseilla ja sirottelin muutaman joihinkin tietokirjoihini. Mutta sitten tuli aika, jota kuvaan runossani: "Vanhuksen vapauteen". Itsekritiikki helpotti ja häpeän pelko. Seuraavat runot ovat kirjastani "Elämänkaarelta".

Ennen runokirjaa oli surtava menetyksiä ja totuttava vanhuuteen. Jokaisen runoni takana on todellinen tarina. Ensimmäisen vanhusrunoni takana ovat omat tunnelmani menetyksiä pohtiessani. Ensimmäinen säkeistö kuvaa senhetkistä tilannetta, seuraava säkeistö ennustaa tulevaa. Äitini dementoitui ennen kuolemaansa ja itsekin pidän sitä mahdollisena omalla kohdallani. Kolmas säkeistö on lohduton. Kysymys "Kuka minä olen?" liittyy näkemääni televisio-ohjelmaan vanhuksista. Kysymyksen esitti ahdistuneena alusvaatteet päällä sängynreunalla istuva vanha nainen. Hän oli joskus ollut upea nainen, harvinaisen upea ja selviytyvä akateeminen kansalainen, äitini työtoveri. Lopputeksteissä kiitettiin hänen omaisiaan yhteistyöstä. Äitini ei myöskään muistanut kuka oli, mutta ei hän sitä kysellyt. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, kun ei enää muistanut, mistä pitäisi olla huolissaan.

VANHUUDEN ALUSSA

Tiesinhän tapasi vanhuus.

Teoriassa.

Kuitenkin yllätit.

Sinä uusi matkatoveri,

et kysynyt lupaa tulla

ja aloit vaatia elämästäni

osan osalta itsellesi.

Ehkä huomenna tai viikkojen päästä

on luovuttava jostain,

tänään tärkeästä.

Eikä sekään riitä.

Uudelleen ja uudelleen

tulet osaasi vaatimaan.

Kunnes kaikki on sinun.

Ja minulle jää vain kysymys:

Kuka minä olen?


Vanhuudessa rakennamme omaa tarinaamme ja käymme läpi menneisyyttämme. Haasteena on hyväksyä oma elämäntarina itselle sopivaksi ja ainoaksi mahdolliseksi. Olen jatkuvasti edelleen muistellut niitä valinnan paikkoja, jolloin olisin valinnut väärin, mutta tajuan nyt, että Jumalan varjelusta oli, ettei niin tapahtunut: "Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä."


UNELMIEN TIEKARTTA

Vuosikymmenten mittaan

olen unelmoinut paljon,

pyytänyt, anonut ja rukoillut.

Toteuttiko Jumala unelmani,

kun anoin ja rukoilin?

Sainko kulkea toivomiani teitä?

Monelle tielle Hän pystytti puomin.

Jäin puomille pyytämään ja takomaan.

Pysyivät suljettuina.

Avoimena oli vain tie,

jota en olisi halunnut kulkea.

Mutta kuljettava oli.

Nyt tutkin sitä unelmien tiekarttaa

- Ajatella, että tuonkin tien olisin itse valinnut.

Onneksi sanoit ei, Jumalani.

Ja onneksi puomi piti.


Kun pohdimme menneisyyttämme, myös hankalien tunteiden juuret tulevat mieleen. Seuraavat kaksi runoa kuvaavat syyllisyyttä häpeää ja uhrautumisen tunneansaa, joista voi päästä vielä vanhanakin eroon. Runoilijalla usein minä on hän tai hän on minä. Olen itse seuraavan runon Leila. Viimeisessä säkeistössä puhutaan Kulmakivestä, joka oli muurina syytöksiä vastaan. Kulmakivi on kirjoitettu isolla ja se viittaa Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Jeesuksesta puhutaan kulmakivenä.


LEILA, JOKA VAPAUTUI SYYLLISYYDESTÄ

Minä yritin lapsena

ja minä erehdyin

tietäen ja tietämättäni.

Niin paljon satoi moitteita

odotetusti ja yllättäen.

Minuun rakennettiin

tunneansa,

väärän syyllisyyden väylä.

Sitä pitkin vuosien myötä

monet kulkivat minua syyllistäen

ja monia kutsuin kulkemaan.

Sitten löysin kiviä,

joista rakensin sieluni suoja-aidan,

Syyllisyyden tunneansa aukesi.

Ja Kulmakivi piti.


MERJA, ENTINEN UHRAUTUJA

Minua kasvatettiin lapsena

kunnon kansalaiseksi:

Velvollisuus ennen kaikkea.

Minä uskoin sen valheen,

että ennen kaikkea,

ennen jokaista haavetta ja unelmaani.

Velvollisuuksia riitti.

Omat tarpeeni hylkäsin,

mutta en lähimmäisteni.

Rakastin uupuen.

Elämä soljui kuin lastu laineilla.

Ja muut ohjasivat virtaa.

Onneksi vielä vanhana

valloitin sanan EI.

Opin käyttämään sitä

ilman syyllisyyttä.

Aikaa on vähän.

Jospa lähtisin uimaan pitkin

elämän virtaa,

miten tahdon,

nyt kun tahdon.


VANHUKSEN VAPAUTEEN

Vuosikymmeniä kesti

riisuutua omaksi itsekseni,

jonka Luoja oli tehnyt,

ja minä peitellyt

kauniisiin kaapuihin,

kun lähdin elämän tanssisaleihin.

Oli keveämpää

kun riisuuduin

kaapu kaavulta.

Ja sitten minä tanssin

haparoivin askelin,

mutta viimeinkin kevein.

Annoit Luojani

vanhuuden lahjana vapauden:

ei ole muista väliä.

Ja minä tanssin ja tanssin

- ja iloitsen.


Erään laajan amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ihminen on elämänsä aikana onnellisimmillaan keskimäärin 74-vuotiaana. Kokemusasiantuntijana olen sitä mieltä, että tutkimustulos on oikea. Tosin eipä ole valittamista neljä vuotta vanhempanakaan. Kun ihminen on vapaa työvelvollisuuksista ja suhteellisen terve, elämä onkin yllättävän hyvää.

Onnellisen vanhuuden salaisuus on kiitollinen mieli. Jokaisella meistä on elämänvarrella tapahtunut paljon hyviä asioita. Joillakin muistot niistä ovat kaivautuneet syvälle mielen pohjalle. Niitä kannattaa kaivella sieltä esiin. Ja jokaisena iltana kannattaa miettiä, mistä sinä päivänä voisi olla kiitollinen.


AAMUN AVAUS

On näitä päiviä takana.

Hyviä ja huonoja.

Mutta tämä päivä on

elämäni ainoa tämä päivä.

Onhan sille annettava arvoa,

kun on ainoa lajissaan.


KIITOLLINEN MIELI

Tänään on onnellisten tarinoiden päivä.

- Kenellä ja missä?

Kenellä tahansa,

joka haluaa muistojensa ketjusta

poimia kiitoksen aiheet.

Kiittää siitä, mitä on saanut

ja kiittää siitäkin,

mitä vaille on jäänyt.


Meillä jokaisella on menneisyydessä aikoja, jolloin olemme rakastaneet ja jolloin meitä on rakastettu. Niiden hetkien tai vuosien muistot voivat kantaa vielä vanhuuden yksinäisyydessä.


TUNNEMUISTOJA

Miten elävä voi olla tunne,
vaikka aika on ollut

jo kauan mennyttä,

surun aika,
huolen aika,
rakkauden aika.

Jokaisella on oma
muistohuoneensa.

Voisin minä ohikin kulkea.
Monet kulkevat.
Mutta rakkauden huoneeseen
on hyvä poiketa
ja todeta ilman ikävää:
Olihan sitä ja on.


RAKKAUSRUNO ITSELLENI

Minä rakastan itseäni - nyt vanhana.

Rakastan kuin äiti rujoakin lastaan

ja lapsi vajavaista äitiään:

tuhansin sielun sitein.

Rakastan kuin Jumala ihmistä: kivulla ja ehdoitta,

kuin nuorukainen ensimmäistä naistaan: hellyydellä

ja vanha mies viimeistään: hyväksyen

Minä rakastan itseäni lahjarakkaudella.

Sain sen Sinulta Luojani ja teiltä ihmiseni.

Kaikki säästin: "Jos vielä joskus tarvitsen."

Nyt minä tarvitsen.

Vietän elämäni onnellista loppua kanssani.


Minulle muistojen Bulevardi on Topeliuksenkatu Töölössä. Olen aina onnellinen, kun se vilahtaa vanhoissa Suomi-Filmeissä. Viimeksi niin tapahtui toissapäivänä. Kerran käydessäni Helsingissä näin miten sen varrelta kaadettiin kuvassa vasemmalla olevia puita. Jotenkin riipaisi. Siitä syntyi seuraava runo.


Ikäluokkani ongelma on se, että meidän on vaikea laiskotella hyvällä omalla tunnolla. Eräs eläkkeelle jäänyt tuttavani sanoi, ettei hän voi lukea romaaneja aamupäivisin, koska tuntisi silloin syyllisyyttä. Tunsin talonemännän, joka puhui aina siitä, että hänellä on kiire. Odotin, että ne puheet loppuisivat, kun hän siirtyi eläkemökkiinsä, mutta eivät loppuneet. Seuraava runo on kirjoitettu senioreille Life style -runoksi, jos median ohjeet hyvästä vanhuudesta ahdistavat. Mutta kysymys on vain vapaapäivästä - ei esimerkiksi vuodesta.


ITSELLISEN SENIORIN VAPAAPÄIVÄ

En millään jaksa nousta suloisesta vuoteestani

suorittamaan vanhuksen päivää.

- No väliäkö hällä - en sitten nouse

Vai pitäisikö pukea ja lähteä kauppaan

.- Voinhan ravita ruumiini tähteillä.

Posti pitäisi hakea laatikolta

ja lukea lehti, pysyä ajan tasalla

.- Kannattaako tällaisen ajan tasalla pysyä.

Olkoon lehti siellä.

Mutta aamulenkki, vanhuksen velvollisuus:

Onhan hoidettava terveyttään.

Verenpaine ja kolesteroli vaativat sitä ja muisti

.- Antaa vaatia, jääköön väliin.

Joskus on mukavaa olla kuriton vanhus.

Ja hoitaa vain omaa onnellisuuttaan.


Nykyään puhutaan ikärasismista. Toisaalta on ihan oikein, että tietyn iän jälkeen joutuu jättämään hallitus- tai johtokuntapaikkoja. Niin minäkin jouduin eräässä kristillisessä järjestössä luopumaan omasta paikastani. Katselin samoihin aikoihin eri järjestöjen kotisivuja ja kesäpäivien mainoksia, joissa iloiset nuoret loistivat eturivissä. Tosiasia on, että me ikääntyneet kansoitamme eturivit ja vielä viimeisetkin. Niihin aikoihin syntyi seuraava runo.


BRÄNDIIN SOPIVA

Seurakunta rakentaa brändiä

kaunista ja kiiltävää,

joka edellä mennään maailmaan.

Vähän muokkaillaan oppia ja asenteita

paremmin myyviksi - ja toimintaa.

Kun ostajat vähenevät.

Meillä vanhoilla ei ole brändiarvoa.

Meidät halutaan piilottaa kaappiin.

Meidät rumat ja ryppyiset.

  • Tervetuloa vanhusten kerhoon,

mutta julkikuvaan älkää tunkeko.

  • Hei valokuvaaja, tule tänne

täällä on brändiin sopiva nuori perhe.

Rajataan sitten tuo mummo pois.

Ja niin rajattiin kuvasta pois mummo,

joka oli rukoillut perheen Jeesukselle.


Seuraava runo on suoraan todellisuudesta. Valmistelin luentoa vanhuudesta ja esitin Jumalalle kysymyksen.

HENGEN HEDELMÄ

Vanhuuteni alussa tuskailin:

kunto heikkenee,

muisti heikkenee,

terveys heikkenee.

Kysyin ahdistuneena Herraltani:

  • Onko tämä loppuelämä

vain yhtä alamäkeä?

Koko ajan

menetän, menetän ja menetän?

Ja Herrani vastasi:

  • Hengen hedelmää et menetä.

Ojenna tyhjä ruukkusi.

Ota vastaan

lisää rakkautta

lisää iloa

lisää rauhaa

lisää lisää lisää ...