SEN PÄÄSIÄISEN MUISTAN, KUN...
Ensimmäisestä pääsiäisestäni en luonnollisestikaan muista mitään. Oli vuosi
1944. Isä oli rintamalla ja Suomen tilanne näytti melkein toivottomalta.
Helsingin Sanomat oli vain kuusisivuinen ja sotauutisia täynnä. Pääsiäispäivän
pääkirjoituksen aiheena oli pelko tulevasta maihinnoususta. Siihen maailman
aikaan liittoutuneet olivat vihollisia - siis Neuvostoliiton kanssa
liittoutunut nykyinen NATO-ystävämme USA oli vihollisemme, jonka tuloa
Eurooppaan odotettiin kauhunsekaisin tuntein. Gerda Ryti kertoi myöhemmin
eräässä televisio-ohjelmassa saaneensa sodan aikana henkioppaaltaan tiedon,
että Saksa edustaa valkeuden valtoja. Hän kehotti kanssa rukoilemaan. Saksan
voittoa rukoiltiin, mutta onneksi siihen rukoukseen ei vastattu suomalaisten
toivomalla tavalla.
Olin luultavasti neljävuotias sinä pääsiäisenä, kun äiti päätti lukea Raamatusta Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Olin käynyt kaksivuotiaasta asti pyhäkoulua ja Jeesus oli tullut tutuksi. Jeesusta esittävä maalaus oli ja on yhä Töölön kirkon seurakuntasalin seinällä, kuten seurakunnan sivulta kopioitu kuva kertoo.
SEN PITKÄPERJANTAIN MUISTAN, KUN KUULIN RISTIINNAULITSEMISESTA
Pyhäkoulu aloitettiin Sunnuntaisin klo 9.00 täpötäydessä kirkkosalissa ja pappimme Ilmo Launis puhui aina innostuneesti ja lämpimästi Jeesuksesta ja lauloimme usein yhdessä "Ystävä sä lapsien". Kirkosta siirryttiin iän mukaisesti jaettuihin kolmeen eri huoneeseen. Pienimmät olivat kuvan seurakuntasalissa. Olin katsellut taulua Jeesuksesta hartaana joka pyhä, kunnes siirryin isompien ryhmään (osasuurennos alussa). Jumala oli minusta kuumine kivineen pelottava, mutta karitsaa sylisään pitävä Jeesus oli turvallisenoloinen, hänhän oli lasten ystävä. - Jumalaa ei siihen aikaan markkinoitu ollenkaan lasten ystävänä.
Taulun teksti "minä tunnen omani" on Johanneksen evankeliumin kymmenennestä luvusta: "Minä olen se hyvä paimen ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut,"
En ollut pyhäkoulussa kuitenkaan kuullut tai ymmärtänyt kuulemaani Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Töölön kirkossa oli alttarilla iso Jeesusta ristillä esittävä veistos ja olin sen nähnyt joka pyhä ja meillä oli krusifiksi myös kotona olohuoneen seinällä. Olin tottunut katsomaan isoa ja pientä taideteosta ristiinnaulitusta, mutta en tiennyt, että siihen liittyi Jeesuksen tappaminen. Asia oli minulle uusi.
Muistan miten jännitin sitä, mitä Jeesukselle tapahtuu, kun hänet vietiin vankilaan ja tuntui ahdistavalta, kun hän sai kuolemantuomion. Ajattelin, että kyllä hän varmaan jotenkin siitä pelastuu, tarinaan tulee käänne. Tarina jatkui, eikä käännettä tullut. Sitten tarinassa tuli kohta, että yksi vangeista vapautetaan. Muistan sen voitonriemuisen helpotuksen tunteen: "tiesinhän minä, että Jeesusta ei tapeta". Toivo sammui kuitenkin melkein heti. Tähän asti kaikki sadut ja kuulemani tarinat olivat päättyneet hyvin. Niiden kuului päättyä hyvin. Siihen saattoi aina luottaa. Nyt se kaava murskautui ja samalla käsitys elämästä sai tummia sävyjä. Elämässä voi käydä tosi huonosti – jopa Jeesukselle.
Varmasti tarinan jatkonkin sain kuulla pääsiäispäivänä, mutta en muista siitä mitään. Jeesuksen herääminen kuolleista oli lapsen mielessä ihan eri tarina.
Kun minulla oli tällainen traumamuisto lapsuudesta, ajattelin ennen pääsiäistä tarkistaa 5-vuotiaalta lapsenlapselta, oliko hän mahdollisesti kuullut jo Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Kyllä hän tiesi asiasta, mutta hän liitti asian läheiseen Töölön kirkkoon, jossa hänet oli kastettu. Kirkon katolla on iso risti ja lapsi oli käsittänyt, että Jeesus oli naulittu siihen ristiin. Nyt tuli mummin hetki selittää, missä se risti maantieteellisesti sijaitsi. Ja sitten kerroin, että vaikka Jeesus kuoli ihan oikeasti, hän heräsi haudassa eloon ja jatkoi elämää. Lapsen kasvot kirkastuivat, hänelle asian käänne oli ihan uusi, mutta selvästi helpottava. Hetken tuumittuaan hän totesi painokkaasti: "Kyllä venäläisiä sillon harmitti". Hän oli saanut asioita yhdistelemällä pienessä mielessään käsityksen, että ristiinnaulitsemisen olivat suorittaneet venäläiset. - Ja taas tuli mummille pienen opetustuokion paikka.
SEN PÄÄSIÄISLAUANTAIN VUONNA 1958 MUISTAN, KUN…
Meillä kotona vietettiin pääsiäistä traditioiden mukaisesti. Äiti ei suhtautunut suopeasti siihen, että kiirastorstai-iltana menimme pihalle leikkimään ja pitkäperjantaina se oli kokonaan kiellettyä. Koko päivän jouduimme olemaan vain kotona, jos emme menneet kirkkoon. Puhelin ei soinut ja ulkona muistikuvieni mukaan satoi. Olin ruvennut kolmetoistavuotiaana ateistiksi ja pääsiäinen menetti merkityksensä.
Edellisen taustan pohjalta on ymmärrettävää, että kun tuli pääsiäislauantai, jonka muistan elävästi edelleenkin, jouduin valehtelemaan, että pääsisin menemään bileihin - mutta oli se sen arvoista.
Olin neljätoistavuotias kun meillä oli luokallamme kolmen tytön tiivis porukka. Kaksi tytöistä asui Munkkiniemessä ja vietimme paljon aikaa iltaisin Munkkiniemen puistotiellä olevan talon kellarissa sijaitsevassa "boksissa". Sen talon nuorisolle tai käytännössä pojille oli luovutettu isohko huone. Siellä pojat viettivät vapaa-aikaa, pelasivat korttia, kuuntelivat musiikkia ja rakensivat jollaa. Boksissa oli mukava sohva ja eri kodeista kannettuja tuoleja ja sohvapöytä. Se jollantekele oli jossain kellarikomerossa.
Vähän ennen pääsiäistä tytöt kertoivat koulussa, että boksissa pidetään hipat pääsiäislauantaina ja minutkin on kutsuttu. En ollut vielä ollut koskaan kotihipoissa enkä muissakaan tansseissa ja kutsu tuntui mahtavalta. Ajankohta arvelutti. Päätin, että nyt kannattaa valehdella, ettei minua vaan kiellettäisi menemistä pääsiäisen varjolla. En tiennyt mihin asteeseen pyhyyttä ja rajoitusmentaliteettia äidin kalenterissa pääsiäislauantai asettui ja siksi varmuudenvuoksi kerroin muina miehinä vasta samana päivänä meneväni illalla tyttöystäväni luo Munkkiniemeen. Olin arvioinut tilanteen oikein. Äidin mielestä ei ollut sopivaa mennä pääsiäislauantaina kaverin luo kylään. En muista, miten valehtelu jatkui, mutta sain luvan mennä. Muistan miten istuin nelosen raitiovaunussa helpottuneena ja jännittynyttä odotusta täynnä. Harmi vain, että kotiintuloaika oli sama kuin muina iltoina eli kymmeneksi kotiin!
Sinä iltana huumaannuin nuoruudesta ja musiikista. Mieleistäni musiikkia kuulin tosi harvoin. Kotona ei ollut levysoitinta. Radio oli ruokailuhuoneen nurkassa ja lauantain toivottuja levyjä kuunneltiin päivällistä syödessä, mutta heti kun alkoi tulla kevyttä ja kiinnostavaa musiikkia, isä käski sulkea radion. Arkisin tuli radiosta aamupäivisin klo 11-12 musiikkia ja mukana oli myös iskelmiä kotimaasta ja ulkomailta, mutta me olimme koulussa. Sen ajan muoti-iskelmät: Uskadarat, Kuningaskobrat ja Tiikerihait opin muiden niitä lauleskellessa.
Ulkomaisen uuden rokkimusiikin ja iskelmien kuunteleminen oli aina poikkeuksellista ja elähdyttävää. Sinä iltana boksissa soivat vetävät levyt ja joku oli tuonut sinne Paul Ankan "Dianan". Kuulin sen siellä ensimmäisen kerran. Se soi läpi illan uudestaan ja uudestaan ja me tanssimme sen tahdissa. Meitä tyttöjä oli vähän ehkä viisi - kuusi ja poikia lähes kymmenen. Elämä oli ihanaa, vaikka en ollut edes rakastunut - muuta kuin tanssimiseen, musiikkiin, tunnelmaan ja tulevaisuuden odotuksiin ja ne kuuluisat perhoset lentelivät vatsassa.
Vielä vuosikymmeniä myöhemmin ne perhoset lentelivät ja sydämessä sävähti, jos kuulin sattumalta tuon "Dianan". Kuuntelin äsken Youtubesta sen varhaisen version ja eipä enää tuntunut missään. Olen kuullut sen ilman tunnelmia niin monta kertaa, että tunteeni sitä kohtaan ovat turtuneet.
Kuvassa (istun oikeassa reunassa) olemme boksin poikien kanssa katsomassa heidän yhteisesti omistamaansa ja jatkuvasti korjailemaa purjevenettä. Tämä ainoa valokuva on muistona boksin pojista. Vähitellen elämään tuli muuta. Kerran seuraavana vuonna päätimme mennä tyttöjen kanssa katsomaan, mitä boksissa tapahtuu. Kuljimme tuttua, kapeaa kellarikäytävää ja boksista kuului ääniä. Tuntui kivalta, elämä jatkui siellä, vaikka emme olleetkaan olleet mukana jengissä. Kun menimme sisään, tutut pojat tervehtivät vähän vaisusti. Sohvalla istui pelikortit käsissä kaksi tyttöä, jotka tervehtivät suorastaan vihamielisesti. Lähdimme pois heti kun kehtasimme ja sen jälkeen emme siellä käyneet. Kuitenkin aina sen talon ohi kulkiessani muistan lämmöllä sitä nuoruuden kevättä - ja pääsiäislauantaita.
SEN PÄÄSIÄISEN MUISTAN, KUN MENIN KIRKKOON
Monta vuotta pääsiäinen merkitsi minulle vain neljää tervetullutta vapaapäivää ja sukutapaamista hyvän ruuan ja muiden pääsiäisherkkujen merkeissä.
Olin tullut uskoon yksin kotona vuonna 1974, mutta vasta pääsiäisenä 1977 vietin pääsiäistä kirkon piirissä. Se pääsiäinen oli elämys. Muistan vieläkin, mitä kirkkoherra puhui saarnassaan kiirastorstai-iltana ja pääsiäisaamun saarnaa kuunnellessani toivoin, ettei saarna vain vielä lopu. Yöllä olin seurannut televisiosta Ortodoksista pääsiäisyön palvelusta ja koko pääsiäispäivän soi mielessäni: "Jeesus nousi kuolleista ja kuolemalla kuoleman voitti." Sinä pääsiäisenä myös maalasin ensimmäisen Jeesus-tauluni. Maalasin hänet minulle tärkeään valmiiseen tauluun. Mutta kun pääsiäinen oli ohi, ajattelin etten kehtaisi näyttää taulua muille ja pitää sitä sellaisenaan seinällä. Maalasin Jeesuksen peittoon. Nykyään taulussa on peitetyn Jeesuksen kohdalla valkoinen kyyhkynen – Pyhän Hengen vertauskuva.
Muutama vuosi sen jälkeen Forssassa oli herätys ja päätimme viettää pääsiäistä oikein pitkän kaavan mukaan. Normaalistihan pääsiäisaamun messu oli kello kahdeksalta. Koska naiset menivät Jeesuksen haudalle jo kuudelta, päätettiin pitää kuudelta ylimääräinen jumalanpalvelus. Iltapäivälläkin oli vielä jotain yhteistä.
PÄÄSIÄISEN SANOMA
Kirjassani "Elämänkaarelta" on seuraava runo
PITKÄPERJANTAI JA PÄÄSIÄINEN
On harmaiden pilvien päivä
ja harmaan auringon.
On surun synkeät kuolleet virrat,
on risti ja hiljaisuus.
Kun iltapäivän hetki lyö,
pilvien esirippu ratkeaa,
mutta ei näy taivasta,
vain ääretöntä tyhjää.
On risti ja kuoleman hiljaisuus.
Uskon että Hän elää
myös pitkäperjantaina.
Mutta kolmantena päivänä
auringon kirkkaus ja ihmisen ilo
kertovat sen aina uudestaan:
Kristus on totisesti ylösnoussut.
Suomen kirkoissa luetaan usein pitkäperjantaina Jesajan kirjan luku 53, jossa kerrotaan Herran kärsivästä palvelijasta. Siinä on profetaallinen kuvaus Jeesuksen kuolemasta ja sen merkityksestä. Se on kirjoitettu satoja vuosia ennen kuin tapahtumat todellisuudessa tapahtuivat. Kun Qumranin tekstikääröt löytyivät, monen epäilijän ajatukset muuttuivat uskoksi. Kukaan ei voi väittää, että kuvaus Jeesuksen kuolemasta ja kuoleman merkityksestä meille ihmisille, olisi vasta tapahtumien jälkeen lisätty Vanhaan Testamenttiin.
"Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet.
Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet.
Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,
jokainen meistä kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen."
Aika moni ihminen ajattelee, että taivaaseen pääsee, jos elää kunnolla. Monien mielestä Jeesus ei liity mitenkään taivaaseen pääsyyn. Paavali toteaa Roomalaiskirjeen kymmenennessä luvussa: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." Kunnollisesti elämisen viitekehyksenä on monella kymmenen käskyä, joihin aikaisemmin lainsäädäntömmekin perustui.
Pääsiäisen ilosanoma on Jeesuksen nouseminen kuolleista ja armon kuuluminen meille, jotka emme osaa elää riittävän hyvin, jotta sillä perusteella pääsemme taivaaseen. Meillä on mielessämme paljon määräyksiä, mitä saa tehdä ja mitä pitää tehdä ja jatkuvasti joudumme pettymään itseemme. Vuorisaarnassa Jeesus puhuu rakkauden laista, sen mukaan meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme. Senkin noudattamisessa me epäonnistumme päivittäin: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat."
ARMO
Laki on voimassa ja ei ole.
Valinta ei ole minun.
Laki on sydämessä,
joka valitsee
ja rakkaudessa,
joka on ankara tuomari,
eikä mikään riitä
.- ja riittää sittenkin:
Ristin ihme.
Pääsiäisajan lauluista mielessäni soi mieluisimpana virsi 105. Siitä Tauno Väinölä kertoo:
"Leonard Typön pääsiäisvirsi puhuttelee ja kuvailee veisaajiaan taivaan linnuiksi, aivan kuten Lars Levi Laestadius heltyi tekemään kuuluisassa jäähyväissaarnassaan ("te pulmukaiset ja satakieliset"). Muuten sen runsas kuvakieli perustuu pääosin Raamattuun."