TARINOITA ELÄVÄSTÄ ELÄMÄSTÄ - LOMALLA LUETTUA JA KUUNNELTUA

KESKEN

Aloitin lomani kuuntelemalla Paavo Lipposen muistelmat.Lipposen Kirja oli varsin sujuvasti kirjoitettu "savolaesen piällysmiehen" tarina. Se oli ikäihmiselle hyvä kertaus maamme lähihistoriasta. Kirjan parissa tuli vietettyä 25 tuntia siivoamisen, ruuanlaiton ja lenkkeilyn ohessa. Vaikka luen mielelläni ja usein ihmisten elämäkertoja ja muistelmia, niin olen lukenut vain muutaman poliitikon itse kirjoittamat muistelmat. Kartan niitä, koska niissä usein esiintyy jälkiviisautta ja asioiden selittelyä itselle parhain päin. En tunne tarpeeksi politiikkaa voidakseni arvioida, miten paljon "valkopesua" Lipponen harrastaa. Hän vaikuttaa kuitenkin tyytyväiseltä omaan toimintaansa ja siihen, miten sai Suomea luotsattua valtansa vuosina. Hän kuitenkin kokee, ettei ole ollut Jeesuksen tavoin profeetta omalla maallaan ja Euroopan johtajuuskin jäi saavuttamatta. 

Asiapitoista tekstiä elävöittävät omakehupläjäykset ja toisaalta ilkeät murjaisut, joita hän kohdistaa joidenkin muiden politiikkojen toimiin. Vähän väliä saa kirjassa siipeensä Erkki Tuomioja. Kansa muistaa luultavasti parhaiten Lipposen Mauri Pekkariselle osoittaman lauseen: "Nahkurin orsilla tavataan", joka löytyy Tuntemattomasta sotilaasta. Aikoinaan hän vertasi itseään Moosekseen ja kirjassa tulee selvästi esiin teema, miten "Mooses" johdatti Suomen länteen.

Sanotaan, että Suomella on ollut hyvä herraonni. Maan johtoon on saatu kunakin aikana tilanteeseen sopiva johtaja. Ajattelen, että myös Lipponen oli oikeana aikana oikeanlainen johtaja maallemme.

TUNNELI ITÄBERLIINIIN

Berliinin muurin pystyttäminen on ollut yksi nuoruuteni traumoista. Se tapahtui samana syksynä, jolloin Suomi sai Nootin Neuvostoliitolta ja meillä oli pelko maamme miehittämisestä. Elettiin kylmän sodan kautta ja maailmassa pelättiin kolmatta maailmansotaa ja ydinpommin räjäyttämistä. Lehdissä olevat kuvat kertoivat pienestä toivon kipinästä, kun näimme, miten kommunistien puolelta päästettiin ihmisisä töihin Länsi-Berliinin puolelle. Sitten sekin valopilkku sammui. Sen jälkeen kaikki tarinat, joissa voitettiin muurin este kiehtoivat minua. Lomalla hoidin taas nuoruuteni traumaa lukemalla englantilaisen Helena Merrimanin kirjoittaman kirjan "Pako Berliinin ali / Rakkautta / vakoilua ja petoksia: tositarina poikkeuksellisesta paosta Berliinin muurin ali" (WSOY, 2022).

Kirja kertoo Joachim Rudolphin toimista muurin varjossa, joista hän kahdeksankymppisenä kertoo kirjoittajalle. Joachim Rudolph oli syntynyt itäisessä Saksassa maanviljelijäperheeseen. Kun Saksa oli häviämässä sodan, perhe lähti kävellen kohti länttä, mutta venäläiset saavuttivat heidät. Isä vangittiin ja tapettiin. Muu perhe jatkoi kävelyä ja yöpymistä taivasalla. Perhe ehti viiden kuukauden tuskaisen kävelyn jälkeen sodan loppuessa Neuvostoliiton hallitsemaan Itä-Saksaan ja vuonna 1961 he asuivat Berliinissä muurin eristämälle puolella. 

Vuonna 1961 Joachim ei kuulunut sosialistiseen "Vapaa saksalainen nuoriso" -järjestöön ja sen takia hän ei ollut omien sanojensa mukaan Itä-Saksassa paljon minkään arvoinen. Hänellä ei ollut mahdollisuutta opiskella mitä halusi, eikä valita työpaikkaa. Hän eli maailmassa, jossa Stasin lonkerot ulottuivat kaikkialle. Kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja. Heti muurin pystyttämisen jälkeen Joachim alkoi kaverinsa kanssa suunnitella pakoa ja onnistui siinä. Hän onnistui myös saamaan äitinsä ja siskonsa Länsi-Berliiniin väärennettyjen passien avulla. 

Aika kului ja Joachim ystävineen halusi auttaa ihmisiä pakenemaan länteen. Tunnelin kaivajat asuivat itse lännessä. Kirjan pääsisältönä on tunnelin kaivamisen kuvaaminen.  Siihen liittyi monia  ongelmia ja ihmisiä. Yllättävät käänteet luovat jännitystä. Stasin ilmiantajakin oli päässyt soluttautumaan Länsi-Berliinissä auttajien sisäpiiriin. Kirjan otsikko jo kertoo, että pako onnistui, mutta sitä ennen sen sivuilla saattoi viettää monta jännittävää hetkeä ja välillä saattoi huokailla helpotuksesta, kun onnelliset käänteet auttoivat projektissa eteenpäin ja 29 pakenijaa selvisi länsipuolelle. Elämä ei ollut helppoa lännessäkään, vaikka ongelmat olivat erilaisia kuin idässä. Osalla heistä oli ongelmia tottua toisenlaiseen kulttuuriin Länsi-Berliinissä.

Kirjassa kerrotaan myös mielenkiintoisesti syksyn 1898 tapahtumista ja muurin murtumisesta. Kävin kesällä 1990 Berliinissä. Muuri oli vielä pystyssä, mutta siinä oli aukkoja. Kaupunki oli vielä jakautunut kahtia. Itäpuolelle siirtyessäni minun piti näyttää passia itäsaksalaiselle rajavartijalle, jonka vieressä myyjät myivät muurin kappaleita. Ostin aika monta tuliaisiksi sellaisille ystäville , joiden tiesin sellaista arvostavan.

TARINOITA ELÄMÄN VARJOISALTA PUOLELTA

Viisi seuraavaa kirja käsittelevät elämää vaikeuksien keskellä. Kaikissa on kuitenkin teemana jonkinasteinen selviytyminen. Päähenkilöt ovat sittenkin oman elämänsä sankareita ja kirjan arvoisia.

Yhteiskunnan kaltoinkohtelemia

Kirja on julkaistu 2022 LIKE (Otava) Se kertoo järkyttävän tarinan siitä, miten lastensuojelussa on tehty virheitä, kun psykologinen tieto on ollut puutteellista ja henkilökunnan asenteet enimmäkseen suorastaan pöyristyttäviä. Joitakin poikkeuksia toki oli. Huvituksen nimeltä mainittu johtaja koettiin sadistiksi. Tyttöjen itsetunnon nujertaminen oli arkipäivää vielä 1970, heitä häpäistiin julkisesti ja heille kerrottiin jatkuvasti, ettei heistä tule mitään. Kirjan kirjoittaja Jaana Skyttä kirjoittaa tunteella, koska hän on vihainen isosiskonsa Outin puolesta, joka oli ollut Huvituksessa. Vaikka ministeri pyysi vuonna 2016 julkisesti anteeksi nuorten huonoa kohtelua laitoksissa, se ei korjannut niitä vaurioita, joita laitoksessa aikoinaan Outinkin sieluun oli moukaroitu. Yle Areenasta löytyy Flinkkilä&Kellomäki -ohjelma, jossa vieraina ovat kirjan kirjoittanut Jaana Skyttä ja Outi-sisar. Mukana on myös Huvituksessa nuoruuttaan viettänyt Eila Kotkamaa, jota haastatellaan myös kirjassa. https://areena.yle.fi/1-63395060 

Tunsin samoihin aikoihin Mikkelissä olevan Sairilan tyttökodin johtajan, joka oli psykologi (mies). En voi mitenkään kuvitella, että hän olisi kohdellut tyttöjä halveksivasti. Huvituksen toiminta oli värittynyt johtajansa mukaisesti. Valvonta petti.

Levoton lapsi laman uhrina

Koti kadulla (Into, 2025)

Laura Juntusen ja Tii Judenin kirjoittama kirja Tiin elämästä kertoo laman vaikutuksista ja myös lastensuojelun epäonnistumisista. Kun oikeanlaista apua ei saa. Vuonna 1986 syntynyt Tii elää täysin eri maailmassa kuin Huvituksen tytöt. Teoriaa siitä, miten erityislapsia voidaan tukea, on jo olemassa paljon ja myös auttamisorganisaatioita. Tiillä oli erilaisia synnynnäisiä poikkeamia, joiden takia sairaalat tulivat tutuiksi jo elämän alussa. Hän tunsi kuitenkin saaneensa ensimmäisinä elinvuosina kotona osakseen paljon rakkautta ja toteaa: "Mä olin mun mutsin ja faijan rakkaustarinan ensimmäinen hedelmä, mutsin esikoistytär ja faijan silmäterä" Perheessä vanhemmat kävivät työssä ja taloudellinen tilanne oli hyvä "elettiin keskiluokkaista unelmaa", kunnes kaikki romahti laman myötä. Tuli konkurssi, avioero ja köyhyys sekä uusi koti huonomaineisessa lähiössä

Päiväkodissa Tii ymmärsi olevansa vääränlainen. Siihen aikaan puhuttiin vain käytöshäiriöisistä lapsista ja ADHD-diagnoosi ei ollut vielä yleisesti tunnettu – varsinkaan tyttöjen ADHD. Tiikin sai sen diagnoosikseen sen vasta yli kolmekymppisenä. Hän sai vuosien varrella muitakin diagnooseja, jotka auttoivat häntä ymmärtämään itseään ja hyväksymään itsensä. Koulua aloittaessaan Tiit tunsi olevansa heti alussa koulussa ulkopuolinen, vaikka pärjäsi opinnoissa ihan hyvin. Seuraavana vuonna kaikki muuttui ja alkoi Tiin elämän alamäki. Käytös muuttui yhä kontrolloimattomammaksi ja räiskyvämmäksi. Hänelle yritettiin hakea apua ja häntä tutkittiin. Hän sai MBD-diagnoosin, joka vastaa tavallaan ADHD diagnoosia eikä ole enää käytössä. Tutkimusten perusteella Tii sai vahvan lääkityksen- hänellä oli dosetti, josta löytyi mm. diatsepaameja. Lastensuojelu astui kuvaan mukaan ja tarjosi tukitoimiaan. Kun Tii oli yksitoistavuotias hänen elämäänsä tuli viiltely, alkoholi ja karkailu, alkoi myös seurustelu poikien kanssa. Lastensuojelu teki huostaanoton ja Tii oli lyhyen aikaa sijaisperheessä. Seuraava sijoitus oli 12-vuotiaana lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle. Lääkemäärää lisättiin. Hatkamatkat laitoksista aiheuttivat yöpymisiä rappukäytävissä ja parkkihalleissa. Mukaan tulivat huumeet. Tii piikitti huumeita ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana.

Tiin kerronta on hajanaista, muisti ei toimi kunnolla, mutta tarina kuitenkin rakentuu pala palalta. Elämään tulevat mukaan rikolliset miehet, raiskaukset, parisuhteet, teiniäitiys, oman lapsen huostaanotto,  läheisten kuolemia, koulukoti ja vankila.

Tiin muistot koulukodista ovat ankeita, osa hoitajista toimi karkeasti, halveksivasti ja kovakouraisesti.

Tii oli Kolmekymmentävuotiaana elänyt koko kesän ja alkavan syksyn rinkkansa kanssa kadulla. Sitten tuli hetki, jolloin Tii oli halukas ensimmäisen kerran menemään katkaisuun ja aloittamaan opioidien korvaushoidon. Elämä alkoi sujua parempaan suuntaan. Hän otti yhteyttä  tuttuun asumisyksikön työntekijään Jii:hin, joka alkoi järjestellä asioita. Tii sai toisen lapsen, joka oli mukana vankilassa, huumeet jäivät, mutta ongelmia riitti. Kuitenkin hän pystyi opiskelemaan ja toimimaan mm. kokemusasiantuntijana. ADHD-lääkitys auttoi arjessa selviytymisessä.

Koulukiusatusta suosituksi muusikoksi

Samae Koskinen kuvaa omaelämäkerrallisessa kirjassaan (Tammi, 2025) miten tuskallista on olla koulukiusattu yläasteella. Hän alkoi oireilla sen seurauksena lukioaikana psyykkisesti eikä pystynyt käymään koulussa kahteen vuoteen eikä muutenkaan juuri uskaltanut lähteä kodin ulkopuolelle.  Myös Samae oli pettynyt auttamisorganisaatioon. Hän kävi kolmesti viikossa terapiassa psykiatrisessa sairaalassa. Terapeutti soitti joka kerran nojatuolissa istuvalle Samaelle saman rentoutuskasetin ja luki itse kirjaa. Kasetin päätyttyä hän kyseli muutamia kysymyksiä. 

Kahden vuoden kuluttua Samae astui junaan ja kaikista peloistaan huolimatta meni  naapurikaupungin lukion rehtorin puheille.  Rehtori myönsi Samaelle opiskelupaikan ja hänestä tuli sittenkin ylioppilas.

Runon päivänä 10.7. oli Forssan puistossa Villaforssissa runopiknik, joka oli tarkoitus viettää talon isossa puutarhassa. Sateen takia kokoonnuttiin sisällä. Kuvassa on Samae, joka hymyilee ilahtuneena, kun me taputamme hänen esitykselleen. Hänen runoistaan, jotka hän oli säveltänyt jäi mieleeni yksi, jossa kerrotaan suunnilleen, että joku on kiivennyt vuoren huipulle ja joutunut meren syvyyksiin ja joku on jäänyt eloon siitä kertomaan. Samae oli jäänyt eloon kertomaan. Harva pystyy olemaan niin avoin kuin Samae kertoessaan omista oireistaan. 

Sitten hän musiikkiuransa aikana joutui työskentelemään tuottajan kanssa, joka sai käyttäytymisellään Samaen vanhat haavat aukeamaan. Kirjan Aina on itketty -nimi kuvaa heidän palaveriensä jälkeisiä tunnelmia. Samaella oli kuitenkin voimia sanoutua irti tuottajasta. Häntä ei tuhottu yläasteella eikä työpaikkakiusaaja saanut häntä nujerrettua. Hän elää tavallista elämää nelihenkisen perheen kanssa – ja harjoittaa muusikon ammattiaan.

Kirjan teksti on sujuvaa. Samae on selvästi verbaalisesti lahjakas. Enpä yllättyisi, vaikka hän julkaisisi muitakin kirjoja. Itse hän kertoi melkein yllättyneensä siitä, että kirjaa ei haukuttukaan. 

Psyykkisesti sairas perheessä

Ojalammin pientä perhettä Marjoa, Kallea ja tytär Jonnaa täytyy kiittää siitä, että he ovat astuneet julkisuuteen oman tarinansa kanssa. (Saga, 2025). Siitä saa vertaistukea monenlaiset ihmiset, jotka tuntevat syystä tai toisesta kadottaneensa puolisonsa. Moni on kokenut, että viina on muuttanut toisen ja monet iäkkäät ihmiset ovat menettäneet puolisonsa dementialle.

Elävän leski on arvokas kirja, jolla on sanottavansa monien kärsivien puolesta, jotka eivät koe saavansa oikeanlaista apua. Kallen kohdalla kesti hämmästyttävän kauan ennekuin hän sai oikean diagnoosin. Oikean diagnoosinkin jälkeen lääkitys oli edelleen pielessä. Omaisille tuli tunne, ettei Kallesta välitetä, mutta he välittivät ja sanoivat sanansa myös lääkityksestä. Kirja sisältää tarinan lisäksi myös lopussa paljon koottua tietoa aiheesta.

Marjo Ojalammi on saanut elämässään aikaan hämmästyttävän paljon. Hänestä on lisää tietoa kotisivulla: https://marjo-ojalammi-kirjailija7.webnode.fi/tarinamme/

Kirja alkaa kuvauksella vuoden 2000 alun tapahtumista. Kirjoittaja oli vienyt itsetuhoisen puolisonsa psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle sen jälkeen, kun on saanut viime hetkellä estettyä itsetuhoisen miehensä hyppäämästä parvekkeelta.

Kirjaa lukiessa alkaa nousta esiin teema selviytymiskeinot. Alan kirjoittaa muistiin mitä eri keinoja puoliso ottaa käyttöön kestääkseen vaikean tilanteen. Jonna-tytär tekee teologian väitöstutkimusta psyykkisesti sairaan rinnalla elävän puolison kokemuksista. Kirjan lopussa on tyttären kokoama luettelo äidin selviytymiskeinoista ja huomaan, että minä en ollut kaikkia rekisteröinyt. Jonnan mukaan niitä oli 22. Yksi niistä oli päiväkirjan pitäminen. Usein merkinnät ovat rukouksia. Jumala ei vastaa niin kuin Marjo toivoisi. Kuitenkin jotain valoa lopulta löytyy. Oikeanlainen lääkitys on auttanut ja Marjo puhuu Kallen neljännestä versiosta, jossa vanha tuttu rakastettava aviomies on välähdyksenomaisesti läsnä. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kirjan sankari. Marjo alkaa opiskella kaiken ohella teologiaa ja valmistuu yliopistosta.

Marjo saa paljon lohtua ruotsalaisen teologiantohtori Ann Heberleinin kirjasta "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Hänellä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö 21-vuotiaana. Hän sanoittaa sairauttaan ja itsemurhahakuisuuttaan tavalla, joka auttaa Marjoa ymmärtämään paremmin Kallen sairasta ajattelua ja käyttäytymistä.

Ann Heberlein on kirjoittanut kirjaansa sekä manijaksolla että depressiojaksolla. Alussa hän toteaa: "Rakkauteni lapsiini on suurempaa kuin elämänväsymyksen piina." Hän on rakastavan papin aviovaimo. Kirjan lopussa hän antaa miehelleen ohjeita, mitä kirjan käsikirjoitukselle pitää tehdä, koska hän aikoo tehdä iltapäivällä itsemurhan. - Tarkistin Wikipediasta, että hän elää edelleen. -  Ensimmäisen itsemurhayrityksen Ann teki pillereillä 21-vuotiaana, mutta hänen sängyssään nukkunut iso kollikissa herätti äänekkäällä naukumisella viereisessä huoneessa nukkuneen veljen, joka tilasi ambulanssin. Kirjan lukeminen ei ollut miellyttävä kokemus. Se ei ollut selviytymistarina, vaan se jätti päähenkilönsä horjumaan rotkon reunalle, vaara jatkuu. Kuvassa Ann Heberlein on Helsingin kirjamessuilla 2011.

Ann Heberleinin aviomies ja Marjo eivät ole menettäneet uskoaan, vaikka puolison sairaus rukouksista huolimatta jatkuu. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat tulleet uskoon psyykkisesti sairaan läheisen rinnalla kulkiessaan. Olen myös tavannut niitä, jotka ovat menettäneet uskonsa, kun läheisen psyykkinen sairaus vain jatkuu rukouksista huolimatta. Jumala on kuitenkin salattu Jumala, ja viimeistään perillä taivaassa meille selviää, miksi emme saaneet sellaista rukousvastausta kuin toivoimme. Siellä viimeistään tajuamme, että kaikki kuitenkin tapahtuu meidän parhaaksemme.

USKO JA SELVIYTYMINEN

Opiskellessani psykologiaa meille opetettiin, että usko on puolustusmekanismi. Sen avulla ihminen muuntaa totuutta elämästä sellaiseksi, että pystyy paremmin kestämään elämäänsä. Nykypsykologia näkee asian toisin. Eräs Kognitiivisen terapian arvostettu kehittäjä Jeffrey Young näkee mahdolliseksi yhdistää kristinuskoa ja skeematerapiaa. Hän on kirjoittanut esipuheen niitä yhdistävään John J. Ceceron kirjaan: Praying through Our Lifetraps (Rukoilemalla avaamme  tunnelukkomme). Yeffreyn yhteistyökumppani Janet Klosko kiittelee John Ceceron kirjaa ja toteaa: "Kirjan keskeisin näkökulma – että Jumala parantaa haitalliset skeemamme (tunnelukkomme) – viitoittaa tietä psykologisten ongelmien hengellisille ratkaisuille. Niille, joilla on pääsy siihen maailmaan, Jumala voi tarjota rajattomat mahdollisuudet korjaavaan vanhemmuuteen."

Olen tavannut monta ihmistä, jotka ovat käytännössä tukeutuneet Taivaan Isään ja kokeneet vuorovaikutuksen hänen kanssaan parantavan hylkäämisen tunnelukon, joka heille oli muodostunut lapsuudessa, kun oma isä oli tavalla tai toisella hylännyt heidät. 

Moni on kokenut hengellisen musiikin auttavan vaikutuksen. Se voi muuttaa ihmisen tunnetilan niin kuin Daavidin harpunsoitto aikoinaan kuningas Saulin sairaan mielen. Ann Heberleinille oli rauhoittavaa kuunnella tuttua virttä "Oi armo suuri". Kun pohdin sairauksia ja saamatta jääneitä rukousvastauksia, mieleeni  tuli Lina Sandellin sanoittamasta virrestä 547 lause: "Moni arvoitus ratkeaa". Lina Sandell oli fyysisesti sairaalloinen ja hänellä oli elämässään masennusjaksoja. Ne varmaan vaikuttivat siihen, että hänen laulujensa sanat ovat lohduttavia: ("Päivä vain ja hetki kerrallaan" ja "Kun on turva Jumalassa")

Virsi 547

1.
Joka aamu on armo uus,
miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus,
Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä,
meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion,
rauhan luonansa siellä.

2.
Joka aamu on armo uus,
huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus
ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme,
kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa,
hänen turviinsa jäämme.

3.
Kaikki entinen katoaa,
itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa,
uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran,
se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan,
hänen voitto on kerran!

KUUNTELE>>>