TELEVISIOMUISTOJA JA MIELIPITEITÄ

Historiaa

Olin 5-vuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran laitteesta, nimeltä televisio. Perheemme entinen kotiapulainen oli vieraillut veljensä luona Amerikassa ja kertoi meille palattuaan matkakokemuksiaan. Näin sieluni silmillä ison tyhjän huoneen, jonka nurkassa oli "torni", josta näkyi lastenohjelmia – niitä samoja, joita kävimme katsomassa sunnuntainäytöksissä läheisessä elokuvateatteri AXA:ssa. Siellä vajaan tunnin ohjelmistossa oli tosin vain kolme piirrettyä, muut olivat vähemmän kiinnostavia uutisfilmejä – joskus ne kertoivat lapsistakin. Televisiosta tulisi koko päivän piirrettyjä tai muita lastenohjelmia. Ajattelin silloin, että amerikkalaiset lapset ovat jatkuvasti hirveän onnellisia, kun heillä on televisio kodissaan. Pieni kateus iski ja samalla toivo: Se voi joskus olla totta Suomessakin.

Olin 13-vuotias ja paras ystäväni oli Rautiaisen Helena. Nyt olin kuullut televisiosta jo paljonkin ja Rautiaisten perheen hienosti kalustettuun olohuoneeseen järjestetyssä katsomossa seurasimme Helenan ja aikuisten kanssa kerran jotain lähetystä lainatelevisiosta. 

Kuvassa on siinä olohuoneessa Helenan äiti, josta tuli myöhemmin tunnettu Tupla tai Kuitti -ohjelman vetäjä. Siinä vaiheessa Rautiaisilla oli oma televisio ns. arkihuoneessa. Siellä seurasimme jännittyneinä suoraa ohjelmaa. Ohjelman päätyttyä kesti jonkin aikaa, ennen kuin Kirsti ja Tauno Rautiainen saapuivat kotiin ja jälkipuinti jatkui ja minä lähdin omaan kotiini.

Meillä kotona ei ollut televisiota niin kauan kuin me lapset asuimme siellä. En osannut edes kaivata sitä. Oli jotenkin hienompaa, kun perheessä ei ollut televisiota. Samassa kerroksessa asui ystävättäreni, joka sai yleensä kaiken, mitä halusi. Ei hänenkään kotiinsa hankittu televisiota. Me harrastimme kirjallisuutta ja kävimme katsomassa taide-elokuvia, kävimme teatterissa ja oopperassa – ja kouluhipoissa. Romantiikkaa elimme livenä.

Lukioaikana ja myöhemminkin järjestin kuitenkin itseni jonkun kaverin perheeseen, jos joku kolmesta must-ohjelmasta tuli: (Eurovisio-kilpailu, linnan juhlat tai miss Suomi -kisat). Mitään nuoriso-ohjelmaa en nuoruudessani muista koskaan nähneeni. Ellei siksi lasketa Jive-kilpailuja, joihin osallistui luokkatoverini.

Olin jo aikuinen, ja naimisissa, kun televisio ilmestyi kotiini. Opiskelin, enkä sitä paljoakaan katsonut. Sitten myöhemmin olin eronnut ja yksinhuoltaja, kun Peyton Place valloitti sydämeni. Silloin tavoitin jotain lapsuudenunelmastani: onnellisena television äärellä. Netistä voi nähdä 

sen alku- ja loppumusiikin>>>. 

TELEVISIO OSANA ARKEA

Kun minusta tuli äiti, suhteeni televisioon sai uusia sisältöjä. Televisio oli iltaisin auki. Vietin paljon aikaa keinutuolissa sitä katsellen lapsi sylissä. Selitin samalla pikkuiselle, mitä näimme. Juontajat ja toimittajat tulivat hänelle kaksivuotiaana nimeltäkin tutuiksi. Lempihahmoksi tyttärelle tuli yksi uutisankkuri. Aina kun tämä ilmestyi ruutuun, tyttö kommentoi ihastuneella äänellä fanituksensa kohdetta: Heimo Tauriainen!   KATSO>>>  uutiset vuodelta 1983.

Suhteeni mainoksiinkin muuttui. Ne olivat tytön mieliohjelmia ja aina heleä ääni tiedotti niiden alkaessa: Mainosia! Eräs tapahtuma on jäänyt mieleeni: Olimme viettäneet joulun Helsingissä lapsuudenkodissani ja olin jättänyt Mikkelin asuntoomme odottamaan isoimman lahjan eli lasten keinutolin. Kun palattuamme ulkovaatteet oli riisuttu, tyttö käveli sanaakaan sanomatta keinutuolin luo, istahti siihen, polkaisi tuolin käyntiin ja totesi rehvakkaana: "Meille miehille on tehty ihan oma sinappi, sellanen kalavee-sinappi". Kysymyksessä oli hänen muistikuvansa 70-luvun tunnetuimmasta mainoksesta, joka löytyy vieläkin netistä. En tiennyt, että se oli tehnyt tyttäreenikin niin suuren vaikutuksen.  LEO JOKELA>>>

JATKOSARJOJA

Oli vuosi 1992. Olin töissä sosiaalitoimistossa ja käytävältä kuului aamulla sana "raiskaus." Se nyt sinänsä ei ollut kovin poikkeavaa, mutta kohta se kuului uudestaan ja nyt kuulin, että joku Caroline oli raiskattu ja käytävällä keskusteltiin siitä. Liityin joukkoon ja sain tietää, että kysymys oli kuitenkin vain tv-sarjan henkilöstä ja sarjan nimi on Kauniit ja rohkeat. En muista kauanko seurasin sarjaa, mutta jossain kohden närkästyin käsikirjoittajalle ja lopetin.

Olen päättänyt olla halveksimatta kettään, joka on koukussa sarjoihin, jotka mielestäni ovat typeriä. Esimerkiksi yritän kunnioittaa älykköystäväni valintaa, joka seuraa edelleen Kauniita ja rohkeita. jossa mennään jo yli 9000:n jakson kohdalla.

Me emme tiedä, mikä kutakin ihmistä missäkin sarjassa resonoi. Mitä elämän haavaa tai haavetta sarja hoitelee.

Eräs tuttu suositteli minulle La Promesaa. Silloin siitä alkoi kolmas kausi. Päätin kokeilla ja aika pian seurasin sitä säännöllisesti. Juonen käänteet, joita totisesti riittää, alkoivat tympiä. En ollut riippuvainen, mutta ajattelin katsoa kauden loppuun, jotta saan tietää miten juonen käänteet solmiutuvat ja salaisuudet paljastuvat ja paha saa palkkansa. Etsin netistä tietoa, ja sain tietää, että neljännestä kaudesta on jäljellä vielä yli sata jaksoa ja sen jälkeen tulee viides kausi. Päätin lopettaa sarjan katsomisen. Sarjassa moni asia miellyttää minua, mutta minua häiritsee se valheiden määrä, mikä yhteisössä on. Suuri osa juonta perustuu siihen, että paljastuuko valhe vai ei. Jokaisen jakson päätteeksi tarjotaan yllätyskäänne, joka houkuttelee katsojaa avaamaan television seuraavanakin päivänä. Sarjassa on myös liian paljon pelättäviä asioita ja negatiivisia juonenkäänteitä verrattuna onnellisiin tapahtumiin. Ihmiset siinä ovat useammin ilkeitä toisilleen kuin empaattisia. Katsojia huolestutetaan mielestäni liikaa. Lopetin sarjan katsomisen. Tapasin kerran ihan fiksun eläkeläisnaisen, joka aloittaa viikkonsa katsomalla maanantaina netistä koko sen viikon viisi jaksoa, jotka sinne ilmaantuvat aamulla varhain.

En yleensä uskalla katsoa rikossarjoja, en kaipaa jännitystä. Mutta englantilainen Isä Brownin lauma, skotlantilanen Vera Stanhope tutkii ja ranskalainen Mahdoton tapaus viehättävät minua.

Yleisö kaipaa onnellisia loppuja ja sellainen on yleensä saatavilla koiralle koti -sarjassa ja erilaisissa kotien remontti tai uuden kodin osto-ohjelmissa tai ruokaohjelmissa.

Remppa vai muutto konsepti monessa maassa on ylättävän tamanlainen, jossa sisustusarkiitehti ja kiinteistövälittäjä kisailevat. Minua miellyttää Englantilainen versio, jossa ei ole tekohauskuutta, vaan asiakaslähtöiset ammattilaiset etsivät perheiden parasta.

Television typerimpiä ohjelmia on mielestäni Ensitreffit alttarilla. Aluksi sitä yritettiin tarjoilla psykologiseen tutkimukseen pohjaavalla parinvalinnalla. Sellaista tutkimusta ei ole, joka pätevästi voisi kertoa, ketkä kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä voisi rakastua ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti siinä parisuhteessa.

Viime viikolla sairastuin kausi-influenssaan rokotuksesta huolimatta. Tauti oli niin ankara, että pari päivää en jaksanut muuta kuin katsella televisiota valikoimatta. Veljeni valitti loppuvuosinaan, että televisiosta tulee liikaa uutisia. Minä lopetin televisiouutisten katsomisen silloin, kun Venäjä valloitti Krimin. Nyt kuitenkin makasin tahdottomana television ääressä ja toden totta pitkin aamua tuli niitä samoja uutisia ja altistuin maailman pahuudelle.

Törmäsin sohvaperunana myös uusiin tuttavuuksiin. Viisi miestä viikossa ohjelma ei ollut niin hullu kuin mitä otsikko antoi odottaa. Ohjelmassa nuori nainen sai kutsua kotiin viisi hänelle valittua nuorta miestä, joista käsittääkseni hän karsii viikon kuluessa neljä pois – näin vain ensimmäisen osan. Ohjelma Hengaillaan miellytti minua. Olen ärsyyntynyt tietokilpailuja katsoessani, kun kysytään liian helppoja ja vastaajat eivät tiedä. Tässä ohjelmassa annettiin yleisölle mahdollisuus lähettää postikortti ohjelmaan ja kertoa, montako itse olisi tiennyt. – Yksi turhautumisen aihe oli eliminoitu. - En ole varma olisiko minulla edes aihetta lähettää koskaan korttia. Toinen ärsytys oli vielä jäljellä. Asetelma tietoviisas tuomari ja tietämättömät vastaajat ei aina ole koko totuus. Vaikka tuomari laatisi kysymykset, ei hän silloinkaan niitä omasta tiedon varastostaan ammenna, vaan eri tietolähteistä. 

KOKEMUKSIA TELEVISIOSSA ESIINTYMISESTÄ

Sain puhelinsoiton työpaikalleni viime vuosituhannella, ja minua kysyttiin osallistujaksi TV 4:n suorana lähetettävään viihteelliseen keskusteluohjelmaan isä-tytär -kirjani perusteella. Suostuin ja juontaja lähetti minulle kysymykset, joita aikoi kysyä. Kun ohjelmapäivä tuli, matkustin Helsinkiin ja minut johdatettiin kuvauspaikan takahuoneeseen, jossa istui pöydän ja viinipullojen ääressä iloinen joukko ihmisiä. Kieltäydyin viinistä – olin jo silloin absolutisti.

Vähitellen siirryimme "näyttämölle". Seisoimme pareittain pyöreän, korkean pöydän ääressä. Parinani oli nainen, jonka tunsin julkisuudesta. Hän oli sosiologi ja tutkija. Kun kaikki olivat paikoillaan ja H-hetkeä odotettiin, tuli henkilökuntaan kuuluva mies tarjottimen kanssa, jossa oli pienet lasit ja niissä piripintaan jotain väkevää alkoholia. Hän odotti, että lasi kumottiin ja nappasi tyhjän lasin pois ja siirtyi seuraavan luo. Kieltäydyin edelleen alkoholitarjoilusta.

Sitten alkoi keskustelu. Minulta ei kysytty niitä kysymyksiä, jotka olin saanut etukäteen, vaan aivan jotain muuta. Sinänsä olin kyllä tottunut vastailemaan haastatteluissa ex-tempore, mutta sillä kerralla yksi kysymys oli erikoinen ja olisin kiertänyt vastauksessa sen, jos minulla olisi ollut aikaa harkintaan, nyt minulla ei ollut, enkä hämmennykseltäni osannut sitä ottaa. Jälkeenpäin harmitti.

Aivan vastakkainen kokemus oli osallistuminen TV 2:n 2000-luvun alussa lähetettyyn Inhimillinen tekijä (Flinkkilä & Itkonen) -keskusteluohjelmaan. 

Ensin minulle soitti Tohlopista taustatoimittaja, joka haastatteli minua puhelimessa pitkään. Seuraavaksi minulle soitti Helena Itkonen. Tapasimme Helsingissä ja kävimme pitkät keskustelut. Tulin väitöskirjani perusteella asiantuntijaksi keskusteluun, jossa käsiteltiin huostaanotettujen lasten sijoittamista isovanhempiperheisiin. Mitään valmiita kysymyksiä en saanut enkä toivonutkaan. Olo oli turvallinen siinä vaiheessa, kun valot syttyivät. Ihailin henkilökunnan ammattimaista toimintaa.

Toinen myönteinen kokemus oli, kun esiinnyin Ylen ykkösen sunnuntai-illan pääuutislähetyksessä väitöstäni seuraavana päivänä. Syy oli aiheen kiinnostavuus, eikä suinkaan mikään tieteellinen saavutukseni. Viime vuosituhannella elettiin kuitenkin vielä aikaa, jolloin seuraavan viikonlopun väitöstilaisuuksista ilmoitettiin etukäteen väittelijän kuvan kanssa Helsingin Sanomissa. Toimitus oli hankkinut uutisiin myös sijaiskodissa kasvaneen tytön haastateltavaksi.

Iloinen yllätys oli se, että haastatteluani kuvaamaan ilmestyi kouluaikojen tuttu: rinnakkaisluokan "Klemmari". Hän ehti ennen haastattelua laukoa minulle kohteliaisuuden, mikä lisäsi mukavasti itseluottamustani.

KRISTILLINEN TV-KANAVA

Kun uskovainen ystäväni asui Amerikassa, hän kertoi, että siellä oli kristillisiä kanavia, joista tuli koko päivän kristillistä ohjelmaa. Taas aloin unelmoida kuin lapsena. Se unelma toteutui myös. Minulla on tapana herätä aikaisin aamuisin. Kristilliseltä kanavalta tuli alkuaikoina yöllä GOD-TV:n ohjelmaa. Amerikkalainen menestysteologia hyökyi aamuyöstä kotiini. Kuuntelin hämmentyneenä, kun tunnettu naisjulistaja "profetoi", että enkelit kiertelivät parhaillaan pankkisaleissa ja muuttivat uskovien ihmisten tilejä niin, että he vapautuivat veloistaan. Onneksi tilanne on muuttunut. Ohjelmaa tulee ympäri vuorokauden, mutta yöaikaankin se on omaa tuotantoa.

Kristillisen kanavan ohjelma on yhtä kirjavaa kuin kristittyjen tunnustuskuntien joukko. Valitsen, mitä katselen. 

Olen todella kiitollinen kanavan olemassaolosta ja seuraan päivittäin sen ohjelmia. Se ei korvaa kuitenkaan osallistumista oman seurakunnan toimintaan.

PUHUTTELEVA PUHEENVUORO

Joskus televisio yllättää. Oli 1970-luvun alku. En ollut vielä uskossa. Televisio oli olohuoneessa auki ja puuhastelin jotain keittiössä. Vuorossa olivat uutiset. Siellä käsiteltiin taas jotain pohjoisen joen suojelua ja haastateltiin jotain lakimiestä, joka toimi asiassa aktiivisesti. Haastattelija kysyi häneltä, kuinka hän uskalsi taistella oikeudessa valtiota vastaan. Mies vastasi: "Minä olen uskovainen mies, en minä pelkää". Kurkkasin olohuoneeseen ja näin minua puhutelleen todistuspuheenvuoron pitäjän kuvan ruudulla. Syvä kateus valtasi minut. Tuo mies uskalsi taistella oikeaksi uskomansa asian puolesta. Minä kartoin taisteluita. Voiko usko tehdä ihmisestä tosiaan noin rohkean? En kuitenkaan halunnut tulla uskoon.  - Mutta tulin myöhemmin kuitenkin.

Ei minusta rohkeaa taistelijaa tullut uskoon tulon myötäkään. Ymmärrän, että lakimiehellä oli Jumalalta oma tehtävä. Siinä jokikiistassakin kävi hänelle lopulta ihan hyvin. Minulla on oma tehtäväni. Minulta vaati aikoinaan paljon rohkeutta tunnustaa uskoni julkisesti ja kohdata sen aiheuttama vihamielisyys.

KIRKKOON

OLen toipunut jo niin paljon, että uskallan mennä kirkkoon. Sinne oli ikävä sairasvuoteella.

Ensi sunnuntaina alkaa kirkkovuodessa pääsiäisjakso, ja ollaan menossa kohti paastonaikaa. Sunnuntain teema on ansaitsematon Armo. Yksi pyhän psalmiteksteistä toteaa:

Minä rakastan sinua, Herra,
sinä olet minun voimani.
  Sinä päästit minut turvaan,
  sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
  Kun kutsun Herraa, ylistettyä,
  saan avun vihollisiani vastaan.
Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni,
tuhon pyörteet minua kauhistivat.
  Tuonelan paulat kietoivat minut,
  näin edessäni kuoleman ansat.
Silloin minä huusin hädässäni Herraa,
kutsuin avuksi Jumalaani.
  Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,
  ja hän kuuli minun huutoni.

Ps. 18:2–7

Meille jokaiselle usko tarjoaa turvaa ja rohkeutta. Sen olen itse kokenut käytännössä monta kertaa. Taisteluitta emme selviä, mutta samalla tiedämme, keltä saamme pyytää apua. Tunnetuin Armosta kertova virsi on 932 Oi ihmeellistä armoa. Tässä se on monille aikoinaan televisosta tutun laulajan, Joel Hallikaisen tulkitsemana>>>.