TERVEISIÄ SAIRASVUOTEELTA

Olen suunnitellut hautajaiseni jokaista virttä myöten. Olen myös suunnitellut, mitä haluan mukaani, jos joudun saattohoitoon ennen kuolemaani. Korona ei ole saanut minua ryhtymään moiseen, vaan osallistuminen muutama vuosi sitten saattohoidon tukihenkilöiden kurssille. Ne kuuluivat kurssin kotitehtäviin. Jotkut ovat antaneet määräyksen siitä, mitä musiikkia haluavat kuunnella sairaalassa ja mitä eivät ehdottomasti halua. Tiedän, että joillakin on ilman mitään kurssia kansio, jossa on kaikki mahdolliset tiedot heidän vakavan sairastumisensa ja kuoleman varalle.

Tämän viikon keskiviikkona heräsin päänsärkyyn. Kärsin nuorempana aurallisesta migreenistä, mutta tämä olikin erilaista, lievä jomotus koko pään alueella. Olo tuntui muutenkin vähän huteralta ja ajatus osallistumisesta vanhusten kuntosaliryhmään klo 10.00 ei tuntunut houkuttelevalta. Silti mieleeni ei tullut että se olisi koronaa. Päätin mitata kuumeen ja tulos oli 7,5. Siis ei kuntosalia vaan kotona hissuttelua. Sitten puhelin sanoi plim ja Soroptimistiklubimme WhatsApp-ryhmään tuli viesti: "Hei kaikki varsinkin eilen kahvilla olleet. Mulla nousi illalla kuume ja nyt covid kotitesti selvästi positiivinen. Pahoittelen. En osannut arvata eilen mitään, kun mitään oireita ei ollut." Sen jälkeen puhelin sanoi plim monta kertaa, kun toivoteltiin pikaista paranemista ym., mutta kukaan toinen ei ilmoittanut sairaaksi - yksi, joka ei ollut ollut paikalla kertoi olevansa toipumassa taudistaan. Arvasin, että minulla nyt on se korona ja päätin lähteä markettiin ostamaan kotitestin.

Enää ei jäljitetä tautilähteitä, eikä altistumisia, koska omikronin saa niin helposti ja mistä vaan. Olimme tiistaina istuneet kylkikyljessä kymmenen Soroptimistinaisen porukassa vohvelikahvilassa. Olin ollut myös tiistaina aamupäivällä vesijumpassa, samoin edellisenä päivänä vesijumpassa ja sunnuntaina kirkossa ja kirkkokahveilla ja lauantaina naisten aamukahvilla, jossa oli 70-80 naista jne.

En ole elänyt missään perunakellarissa koronan pelossa, mutta olen yrittänyt ottaa huomioon ohjeita. Olen rajoitusten aikana käynyt elokuvissa, jossa sai olla korkeintaan 10 henkeä. Kotiani vastapäätä joen toisella puolen on pieni Elävien kuvien teatteri, joka on Suomen vanhin toiminnassa oleva elokuvateatteri. Ihan normaaleina iltoinakin siellä saattaa olla alle 10 katsojaa. Se oli tottunut pieniin katsojamääriin eikä sulkenut oviaan kuten kaupungin toinen iso elokuvateatteri. Kävin siellä, vaikka tiedostin riskin. Rajoitusten purkamisen jälkeen istuin täpötäydessä Forssan teatterissa ja nautin paitsi teatteriesityksestä myös väenpaljoudesta ja väliaikarupattelusta - ja taas tiedostin riskin. Forssan seudulla on nykyään paljon liikkeellä koronaa ja kerrotaan että joillakin koululuokilla ovat kaikki sen sairastaneet.

Kun yhteiskunta pyörii jälleen, tarttuvat sekä normaalit kevätflunssat että omikron. Mutta olisi ollut täysin kestämätöntä edelleen jatkaa rajoituksia. Onneksi vanhuksiakaan ei enää teljetä hoivakodeissa huoneisiinsa ja siellä annetaan läheisten käydä katsomassa, Surullista on tietysti se, että myös rokotettuja vanhuksia menehtyy hoivakodeissa koronaan. Toisaalta omaiset ovat kapinoineet sitä vastaan, että eivät saaneet tavata vanhusta - nyt taas ollaan vihaisia siitä, että vanhus sairastuu koronaan hoivakodissa.

Kun olin kolmetoistavuotias, sairastin aasialaisen. Se oli rajumpi kuin tämä nykyinen. Korkea kuume kesti monta päivää. Kuulema kolmasosa suomalaisista sen sairasti ja 1300 kuoli siihen. Yhteiskuntaa ei suljettu vaikkakin joitain kouluja, mutta se ei jyllänyt vuosikausia. Koronassa mennään nyt noin kolmentuhannen kuoleman tilanteessa. Tosin tilastointi on nykyään paljon tarkempaa.

Ensimmäisenä koronapäivänä oli siis mentävä kauppaan. Kävelin hitaasti 50 metriä ja käännyin takasin. Olin väsyneempi kuin luulinkaan. Lähdin autolla ja se sujui. Autossa kohti markettia muistui mieleeni eräs paljon haasteellisempi perjantainen ajomatka Ouluun, kun keräsin väitöskirjan haastatteluja 90-luvulla. Vointi alkoi tuntua kuumeiselta. Kun iltamyöhällä saavuin perille, sain respasta kuumemittarin ja lukema oli 39,5. Aamulla se oli onneksi huomattavasti vähemmän ja sain tehtyä sovitut haastattelut ja ajelin illalla takasin kotiin. En ole elämässäni noudattanut flunssan hoito-ohjeita ja kuuluin niihin, jotka menevät sairaana töihin (en suosittele) Mutta lisääntynyt vanhuus ja viisaus on opettanut hiljaa kävelemään. Ostin apteekista kotitestin ja kaupasta mustikkasoppaa ja mustaviinimarjamehua. Sen väkevämpiä lääkkeitä en ole tarvinnut.

Seuraavaksi tuli kalenterin tarkastelu: Osallistuminen pitkäperjantain jumalanpalveluksen suunnittelukokoukseen seurakuntatalolla oli peruttava ja samoin osallistuminen torstai-iltana Kanta-Hämeen psykologien kevätkokoukseen Hämeenlinnassa ravintola Hällässä. Olimme jo valinneet menulta annoksemme ja olin etukäteen hekumoinut ajatuksella päivän kalasta herkullisine lisukkeineen ja mustikkanyytti-jälkiruuasta. Perjantaiksi olin kutsunut iltapäiväteelle pikkuserkkuni, joka asuu Forssassa. Se oli helposti siirrettävissä.

Sanotaan, että ensimmäinen päivä hirressäkin on pahin. Sanonta tuli mieleeni, kun tätä sairautta pohdin. Kuume alkoi nousta ja samalla ajatusmaailma lähti laukkaamaan erilaisissa uhkakuvissa. Mitä, jos sittenkin... miks Jumala salli ... mitä jos saan sen vakavan muodon... jos joudun tehohoitoon... jos kuolen. Haluanko luottaa Jumalan hyvyyteen kärvistellessäni tässä taudissa. Olin avuton yksinäinen vanhus, eikä se tuntunut mukavalta. Terveenä olin ylistänyt yksinasumisen iloja, nyt melkein kaduin niitäkin sanoja. Hautajaissuunnitelmankin päätin tehdä uusiksi ja siunaajaksi valitsemani pappi pitää vaihtaa. Sitä paitsi se edellinen suunnitelma oli jossain paperien joukossa, eikä sitä sieltä ennen hautajaisia kukaan löytäisi. Päätin, että alan koota kansiota, josta kaikki asiaan liittyvä tarpeellinen tieto löytyisi. Uutiset kertoivat, että kolme kertaa rokotettuja vanhuksia kuolee ja alle kahdeksankymppisinäkin pitäisi alkaa rokottaa. En ehtinyt siihen suunnitelmaan.

Sitten tuli toinen sairauspäivä ja olo oli parempi ja kuumekin vähäisempi. Sairaus sai minut muistelemaan lapsuuteni sairastumisia. Silloin olin myönteisen huomion kohteena ja söin mustikkasoppaa ja join viinimarjamehua ja luin Grimmin satuja. Luin nyt kirjan Kaarina Hannuntyttärestä, jossa kerrottiin Suomen historian eräästä julmasta vaiheesta ja Erik XIV:n suorittamasta Juhana-herttuan kannattajien teloituksesta Tukholmassa. Siellä myös eräs sukulaismies Nils Skalmkin teloitettiin ja ruumiin palat oli nähtävinä yleisölle. - Suomen historia on avautunut uudella tavalla sukututkimuksen myötä. - Yhtä hurjia olivat ne jutut kuin lapsena Grimmin sadut.

Torstaina olin jo sen verran toennut, että otin käyttöön tunteiden hallintakeinoni. Aloin aktiivisesti etsiä voimalauseita ja näkökulmia, joiden avulla sain mielialani positiiviselle puolelle. Löysin myös tavaroita penkoessani vanhan Helluntailaisten CD:n ja sieltähän niitä voimalauseita tulvi tuutin täydeltä: "Pauhatkoonpa elon meri, silti pelkää en".

Olin sairauden pyörteissä unohtanut, että tyttärentytär täytti torstaina 17-vuotta ja päiväni sai entistä mukavamman käänteen. Aloin kerätä onnittelusähköpostiin videonpätkiä, joita olin vuosien varrella ottanut hänestä. Kiitollisuus valtasi mielen. Muistelin ihania kesiä vuokraamassani vanhassa maalaistalossa, jonka pihassa tyttö harjoitteli telinejumppaohjelmaa 11-vuotiaana (>>>) muistelin myös tytön konfirmaatiokirkkotilaisuutta kesällä 2020 (>>>) , joka onnistui ihanasti kaikkien rajoitusten keskellä Krista Kiurun määräyksiä uhmaten. Videolla riparilaiset lauloivat  kofirmaatiolaulunsa Pekka Simojoen vanhan laulun Evankeliumi, jonka sanat ovat tänäänkin ajankotaiset: "Pahuutensa tähden tänään vaikeroi maa. Koko luomakunta kaipaa Armahtajaa" Juhla vietettiin sitten iltapäivällä kesämökillä ulkotilassa ja siellä noudatettiin sääntöjä. (Olen aikoinaan saanut kummankin videon julkaisemiseen Facebookissa luvan, niin sillä luvalla julkaisen ne blogissani.)

Kolmantena sairauspäivänä eli eilen kuume oli poissa, päänsärky edelleen lievää, mutta yskä vaivasi jossain määrin. Oli poikkeuksellista, että tytär ei soittanut aamulla, hän oli sen edellisenä päivänä jo kertonut. Se siis tarkoitti sitä, että en puhunut kenenkään kanssa, kun en tietenkään mennyt jumppaharrastukseenikaan. Olisi ollut ryhmä Vetreät +55. Normaalisti olen puoleen päivään mennessä voinut jo olla vuorovaikutuksessa jonkun ihmisen kanssa. Nyt olin hiljaisuuden ympäröimänä. Sitten puhelin pärähti ja vastasin ilahtuneena, mutta puhelu katkesi siihen. Se näytti tulleen Valko-Venäjältä. Olipa omituista! Laskin puhelimen vierelleni sänkyyn. Vielä omituisempaa oli, että sieltä alkoi kuulua vaimeasti haloo, haloo. Katsoin puhelinta, se oli nähtävästi soittanut eräälle ystävättärelleni ja sitten rupattelimme 43 minuuttia ja päivän sosiaalinen kontaktintarpeeni tuli tyydytettyä.

Eilen katsoin peiliin. Mustikkasoppadieetti oli tehnyt tehtävänsä. Olen jo tottunut vanhaan ja ryppyiseen naamaani, mutta nyt se näytti vielä vanhemmalta ja ryppyisemmältä. Kaivoin esiin vaakani ja numerot näyttivät koko aikuisikäni pohjalukeman. Nyt tavoitteena on saada syvimmät rypyt vähemmän syviksi syömällä. Ajatuksesta tuli mieleen forssalaisen Aipan grillin mainos: "Rypyt sileiksi syömällä". - Grilli meni pian konkkaan. Tällä hetkellä ajatus hampurilaisesta tuntuu lähes mahdottomalta, mutta alampa pohtia muita vaihtoehtoja.

Tänään näyttää hyvältä, kuume on edelleen poissa, päätä ei enää särje enkä juuri yskikään. Jos tällä selviän, olen kiitollinen. Nämä päivät ovat kuitenkin vieneet lähemmäksi sitä ajatusta, että ihan oikeasti sairastuminen ja kuolema ovat asioita, jotka on otettava vakavasti ja joihin minun pitäisi valmistautua muutenkin kuin jotain Bucket-listaa tekemällä. Olen näinä päivinä kuunnellut Kristallivirtaa Helluntaiseurakuntien suurkuoron esittämänä ja se puhuttelee. Puhuttelee se korsuorkesterinkin esittämänä https://www.youtube.com/watch?v=eCk31Qb07fs

"Sinne mä toivon joukkoon autaiden..." Siinä puhutaan taivasikävästä, jota minulla ei tällä hetkellä ole. Nyt en haluaisi kuolla vaan elää mitä suurimmassa määrin. Laulu kuitenkin muistuttaa siitä, että tämän sotivan ja sekavan maailman lisäksi on olemassa toinen. Maalasin sieltä toisesta maailmasta monta vuotta sitten kuvan. Lahjoitin sen seurakunnalle ja ajattelin sitä päiväkerhotiloihin. Se on kuitenkin seurakuntatalon  takkahuoneessa.  Katselin tänään taulusta ottamaani kuvaa ja muutin sen värejä ja pehmeyttä kuvankäsittelyohjelmalla päivän teemaani sopivammaksi. Tämän kuvan nimi on sitten Kristallivirta.