USKONNON LAPSIUHREJA

Osallistuin eilen Helsingissä koulutukseen, jossa käsiteltiin turvallisia uskonyhteisöjä ja samalla myös niitä, jotka ovat jättäneet erilaisia traumoja. Koulutuksen järjestäjinä olivat Suomen ekumeeninen neuvosto ja Uskontojen uhrien tuki ry.

Kirkko määrittelee hengellisen väkivallan seuraavasti: "Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. "Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide."

Mediasta on voitu seurata monenlaisia uskonnon lapsiuhreja. Amisseista lähteneistä nuorista kertova sarja pyöri TLC:ssä vuosikausia ja Netflixissä on äärimormoneista kertova sarja "Kiltteyden kultti". "Kartanolaisiin" 30-luvulla luovutetuista Laitisen sisaruksista Leevistä ja Saarasta on olemassa Ulla Appelsinin kirjoittama kirja. Nyt jo edesmennyt Saara Beckman os. Laitinen on kirjoittanut jo sitä ennen oman tarinansa: "Tiesivätkö he mitä tekivät? Visste de vad de gjorde?" Jokainen uskosta osatonkin tajuaa, miten hirvittävää voi olla tiukan uskonnollisen yhteisön henkisen ja hengellisen väkivallan uhri.

Entä lievemmät tapaukset?

Olinko itse uskonnon lapsiuhri? En voi sanoa niin, mutta epätäydellisessä maailmassa lapsen uskonnollinen kasvatus harvoin on täydellistä. Myöhemmin joutuu käsittelemään sen aiheuttamia haavoja. Minulle uskonnon uhrien tuottama materiaali on toiminut apuvälineenä parannellessani lapsuuden virheellisien Jumalaa koskevien uskomusten jälkiä. https://www.uskontojenuhrientuki.fi/

Kasvoin ympäristössä, jossa minua uskonnon varjolla peloteltiin, minua käännytettiin, syyllistettiin ja kontrolloitiin. Kirkon tekemän määritelmän monet kriteerit täyttyivät - Vai oliko se vain normaalia uskonnollista kasvatusta sodan jälkeisessä Suomessa.

KERRAN USKO LAPSUUDEN SULLA OLI SULOINEN

Kerran usko lapsuuden
Sulla oli suloinen
Kätesi sä rukoukseen liitit ain:

"Levolle lasken Luojani
Armias ole suojani"
Näin sä rukoilit niin turvallisna vain

Monelle laulu on totta, mutta on paljon myös niitä, jotka ovat kokeneet laillani lapsuudenuskonsa taakaksi. Iltarukous ei tuonut minulle turvaa sen jälkeen, kun sain tietää, mitä tarkoittaa: Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Siis joka ilta piti varustautua rukoillen siihen, että kuolee yöllä ja myös siihen, että joku läheinen voi kuolla yöllä. Siksi piti muistaa varjelusta jokaiselle itselle läheiselle. Läheisten jono oli pitkä ja aiheutti stressiä: Olinko muistanut jokaisen? Rukouskin oli pakkotoiminto. En voi syyttää lapsuuteni neuroottisesta uskonnollisesta käyttäytymisestä saamani opetuksen huonoa tasoa. Varmasti Töölön seurakunnan pyhäkoulua opettaneet teologit opettivat oikein ja varmasti myös uskonnonopettaja äitikin. Naapurissa vieraili maalta opettajatäti, jolta ensimmäisen kerran kuulin kuumasta kivestä, jonka Jumala pudottaa tuhmien lasten päälle. Sama täti kertoi tontuista, jotka ennen joulua vaanivat ikkunan takana ja tarkkailivat, ovatko lapset kilttejä. Olin lapsi, joka ei puhunut huolistaan tai peloistaan kellekään. Joskus sattumalta äiti tajusi, että uskonnollisessa kasvatuksessa jotain oli mennyt pieleen.

Itse en muista tilannetta, jolloin pelkäsin nelivuotiaana joutuvani helvettiin. Äitini on sen kertonut ja korosti, ettei ollut koskaan puhunut minulle helvetistä. Olin kuullut siitä naapurissa. Äiti sai tietää huolestani sattumalta. Olin ollut sairas, eikä ruoka maistunut. Sitten aloin syödä ja äiti kiitteli minua. Vastasin, että söin sen takia, etten joutuisi palamaan. Olin ajatellut että jos en syö kuolen ja olin ollut niin tuhma lapsi, että joutuisin kuoleman jälkeen helvettiin. Äiti korosti, että hän ei ollut minulle koskaan puhunut helvetistä, mutta hän oli kuitenkin syyllistävällä kasvatuksella saanut minut uskomaan, että olin paha ja että Jumalakin on samaa mieltä.

Olin pyhäkoulussa oppinut laulun:

1. Älä silmä pieni katso minne vain, Älä silmä pieni katso minne vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä silmä pieni katso minne vain.

2. Älä korva pieni kuule mitä vain, Älä korva pieni kuule mitä vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä korva pieni kuule mitä vain.

3. Älä käsi pieni koske mihin vain, Älä käsi pieni koske mihin vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä käsi pieni koske mihin vain.

4. Älä jalka pieni astu mihin vain, Älä jalka pieni astu mihin vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä jalka pieni astu mihin vain.

5. Älä kieli pieni puhu mitä vain, Älä kieli pieni puhu mitä vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä kieli pieni puhu mitä vain.

6. Älä sydän pieni mieti mitä vain, Älä sydän pieni mieti mitä vain, Sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen. Älä sydän pieni mieti mitä vain.

On selvää, että laulun on kirjoittanut aikuinen. Mielestäni nimenomaan aikuinen, joka ei ymmärrä lapsia. Kun itsensä tuhmaksi tunteva lapsi laulaa tätä, se voi herättää hänessä huolestuneisuutta. Hän tietää, että hän on toiminut vastoin laulun ohjeita ja on syyllinen. Itse ainakaan en lapsena tiennyt, että pahat teot voi pyytää Jumalalta anteeksi. Minun lapsenuskoni ei edes ollut kristinuskoa, koska siihen ei sisältynyt kristinuskon keskeistä oppia, että jokaisella katuvalla on mahdollisuutta saada pahat teot anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden.

Yllä olevan lastenlaulun sanat edustavat kontrollia ja siinä mielessä kuudennen säkeistön sanat ovat järjettömät, sillä ajatusten pakotettu hallitseminen ei onnistu aikuiseltakaan. Sopimattomien ajatusten tuomista syyllisyydentunteista pääsin eroon vasta, kun aikuisena tutustuin Lutherin opetukseen, että omiin syntisiin ajatuksiin pitää suhtautua kuin lintuihin, joiden lentämistä oman pään yli ei voi estää, mutta joita voi estää tekemästä pesää oman pään päälle. Täytyy sanoa, että hänen tarjoama "merkityksen muuttamisen" menetelmä oli hyvä kognitiivisen terapian metodi, vaikka niillä vuosisadoilla ei oltu vielä kuultukaan moisesta kognitiivisen terapian omahoidosta.

Ajattelin lapsena myös, että Jumalan kaltainen kaikkinäkevä ja tietävä joulupukki tuo minulle risuja joululahjaksi ja pahinta oli ajatus siitä, että muut näkevät sen. Pelkäsin julkista häpeää. Mietin mielessäni, miten saisin mahdollisuuden avata lahjat toisessa huoneessa, niin välttyisin häpeältä, kun syyllisyydestäni ei tule julkista. Jouluaattona kuitenkin unohdin pelkoni ja jouluista on jäänyt hyvät muistot. Mutta niin paljon asiaa pohdin, että saattaapa olla niin, että jos tässä vanhemmiten dementoidun voi alkaa väittä, että todella sain niitä risuja ja istuin olohuoneen sohvan vasemmassa nurkassa niitä avatessani. Mielikuvat olivat niin eläviä, että ne voivat muokkautua valemuistoiksi.

Äiti oli tilannut meille Lasten kuvalehden, joka edusti hieman toisenlaista kristillisyyttä kuin äitini körttisävyinen teologia. Pienenä kuuntelin siitä luettuja tarinoita ihan mielelläni, mutta sitten aloin pitää niitä uskovaisia lapsia, joista lehdessä kerrottiin omituisina. Sitten jonkun ajan kuluttua tajusin, etten usko ollenkaan noita juttuja. Siitä meni vielä muutama vuosi, kunnes kolmetoistavuotiaana sanouduin irti koko uskonnosta ja lopetin iltarukouksenkin lukemisen. Tein "uskonratkaisun" ryhtyä ateistiksi. Tunsin valtavaa vapauden riemua.

Olin jo luopunut uskostani, kun kerran kesämökillä ankaralla ukonilmalla vierailulla ollut uskovainen tätini alkoi puhua, että Jumala suojelee meitä. Silloin välähti mielessäni ajatus, että Jumala olisi voinut olla myös elämässäni aikaisemmin sitä hyödyttävä asia. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä muuttaa omaa ajattelua.

ARMO KADOKSISSA

Lapsuudessani oli monissa perheissä tapana, että isä suoritti rankaisemisen tultuaan töistä kotiin. Myös meillä oli niin. Vaikka kaduin tuntikaudet pahaa tekoani, se ei auttanut, sillä ei päässyt livahtamaan vapaaksi rangaistuksesta. Armon kokemus jäi vieraaksi. Enkä muista, että olisin armosta lapsena koskaan kuullutkaan. Kun tulin uskoon, minun oli todella vaikea uskoa, että synnit saa noin vain katumalla ja Jumalalle tunnustamalla anteeksi - rangaistusta ei tule.

Olin käynyt läpi monivuotisen pyhäkoulun, kotiopetuksen, rippikoulun ja oppikoulun uskonnonopetuksen ja sitten yli kolmikymppisenä ihmettelin armoa ja sitä, ettei äitikään ollut siitä kertonut. Lapsena olin omaksunut uskomuksen, että synnit piti tunnustaa äidille. Sitä en halunnut tehdä. Olin valehdellut edellisten vuosien aikana kotona jatkuvasti ja samalla rakentanut suoja-aitaa itsenäistymiseni ympärilleni. Valheideni ym. tekojeni tunnustaminen tuntui mahdottomalta. Rippikoululeirillä ateismini päättyi. Viimeisenä iltana oli mahdollisuus laittaa nimettömänä kysymyslappuja vetäjille. Laitoin oman lappuni, jossa tiedustelin pelastumisen ehtoja tapauksessani. Sain siihen tunnetulta armon julistajalta, evankelista Kalevi Lehtiseltä vastauksen, jonka tulkitsin omassa päässäni luultavasti väärin ja niin kesti vielä kuusitoista vuotta ennen kuin armo minulle kirkastui ja siis tulin uskoon.

Kerran eräs esikoislestadiolaisiin kuulunut nuori mies oli tullut vastaanotolleni ja oli ahdistunut kaikista niistä erilaisista säännöistä, jotka rajoittivat hänen elämäänsä ja joista osa tuntui aivan järjettömiltä. Hän pohti liikkeestä lähtemistä, mutta toisaalta sekin ajatus ahdisti. Ymmärsin häntä, kun muistin omaa rajoitusten varjostamaa lapsuuttani. En ollut itse siihen aikaan vielä uskossa, mutta sanoin, että eikö hän voisi hakeutua ihan vain tavalliseksi "kirkkouskovaiseksi". Hänen mukaansa se ei ollut vaihtoehto, ateismi olisi ainoa vaihtoehto.

TUKEA YHTEISÖSTÄ LÄHTEMISEEN

Koulutuspäivässä  - josta kerron ensi viikon blogissani enemmän -  puhunut uskonnon uhreja hoitanut psykoterapeutti oli itse lähtenyt 20-vuotiaana pois Helluntaiseurakunnasta ja kertoi, että käytännössä ihmiset tekevät uskonnollisesta yhteisöstä lähdettyään erilaisia ratkaisuja. On mahdollista:

• luopua sekä uskosta että yhteisöstä
• luopua yhteisöstä ja hakeutua johonkin toiseen uskonnolliseen yhteisöön
• pitää oma uskonsa, mutta jättäytyä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle

Olin eilen kiitollinen siitä, että uskonnollisen ajatteluni korjausliike oli alkanut kahden vuoden ateismin kaudella. En ollut vähässäkään määrin ahdistunut päinvastoin. 

Olen itse tehnyt kasvattajana monia virheitä myös uskonnollisen kasvatuksen saralla. Joskus minua on lohduttanut tarina, jonka mukaan me voimme istuttaa keväällä kukkasipulit nurin päin, mutta luonto saa kukat tunkeutumaan mutkan kautta kohti valoa ja kukkimaan ja kukoistamaan. Ja samalla tavalla Jumala voi saada valollaan meidän kasvattajien virheellisesti istuttaman uskon ja siihen liittyvät ajatukset muuttumaan kukoistaviksi.

Toimin muutaman vuoden itse pyhäkoulunopettajana. Varmaan siinäkin olisin voinut toimia paremmin, mutta ainakaan en laulattanut heillä laulua lasten pahoja tekoja "kyttäävästä" Jumalasta. Lasten lempilauluksi muodostui: "Milläs minä pääsen taivaaseen?" Vieläkin hymyilen kun kuulen sen ja muistan lapsiryhmää - toivottavasti hekin hymyilevät sen kuullessaan: https://www.youtube.com/watch?v=MS67D6AQD18