USKONTOJEN UHREJA II

Kirkon määrittelyn mukaan "Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide."

Turvallinen hengellinen yhteisö -koulutuksessa, johon osallistuin edellisellä viikolla, Professori Aini Linjakumpu määritteli, millainen on turvallinen hengellinen yhteisö ja mitä hengellinen väkivalta on. Hänen mukaansa se on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka kohdistuu yhteisön omia jäseniä vastaan. Sitä perustellaan hengellisistä lähtökohdista tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä. Se rajoittaa ihmisen elämän edellytyksiä, tulevaisuutta sekä valinnanmahdollisuuksia perheessä, työelämässä jne. Se vahingoittaa ihmisen oikeuksia ja uskonnonvapauden toteuttamista.

Uskonnon uhrien tukiyhdistyksen edustaja oli eronnut Jehovantodistajista. Hän kertoi esimerkkejä uhrikokemuksista ja heidän järjestönsä toiminnasta.

Uskonnon uhrien tukijärjestö järjestää monenlaista ohjelmaa, josta saa tietää heidän kotisivuiltaan: https://www.uskontojenuhrientuki.fi/ Mielenterveystalossa on valmisteilla omahoito-ohjelma uskontojen uhreille, se julkaistaan vuonna 2023. Jo sitä ennen voi tutustua Mielenterveystalon omahoito-ohjelmiin ja hoitaa uhriuteen liittyviä hankalia tunteita: https://beta.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito

Koulutuspäivän mielenkiintoisin osuus oli psykoterapeutti ja tietokirjailija Katriina Järvisen puheenvuoro. Hän on sekä puhunut että kirjoittanut uskonnon uhrina olemisesta. Hän itse oli kasvanut helluntailaisessa perheessä. Isä oli saarnaaja ja äiti siivooja. Hän oli lähtenyt pois seurakunnasta 19-vuotiaana pikkuveljensä kanssa.

Hän käytti puheessaan minulle uutta termiä: "vähemmistöstressi". Ihminen kuuluu mielellään enemmistöön ja yhteiskunnassa uskonnolliseen vähemmistöön kuuluminen voi aiheuttaa hankalia tunteita, jotka ovat vähemmistöstressin oireita. Tilanteen tekee pahemmaksi, jos huomaa kuuluvansa tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä vähemmistöön. Stressistä vapautuakseen ihminen alkaa usein pohtia yhteisöstä eroamista. Osa jää yhteisöön kärsimään, osa lähtee pois. Tiiviissä yhteisössä kontrolloidaan myös osallistumista kokouksiin. Jäsen ei voi välttää stressiä jäämällä pois kokouksista. Hän tietää, että tulee kyselyjä, ihmiset ovat hänestä huolissaan.

Olen itse kulkenut joidenkin uloskävelleiden rinnalla. Eräs ystäväni eli New Agelaisessa yhteisössä ja hänen lähtönsä sieltä ja ajatusten muuttaminen oli vaikeaa. Hän kertoi:

Jumalakuva oli kuin pallo, josta ei oikein saanut otetta. Kyllä me puhuttiin Jeesuksesta Kristuksestakin ja rukouksissa mainittiin myös hänet. Meillä ajateltiin, että ihmisen piti itse ansaita oma jumaluutensa.

Minulla toimi automaattikirjoitus ja siinä oli aina ilmoitus, että kättäni ohjaa jumala, enkä minä sitä epäillyt. Harjoitin kaukoparantamista ja käsillä parantamista ja aina olin varma, että jumaluus minussa toimii. Muutenkin tunsin, että hallitsen omaa elämääni ja pystyn mihin vaan.

Suurin muutos oli, kun tajusin, että minä en ole mitään. Minä en hallitse itseäni ja elämääni vaan Jumala hallitsee. Se oli kova paikka, romahdus. Se oli kuin suuren rakkauden menetys. Menetin itseni jumalana.

Katriina Järvinen puhui koulutuksessa yhteisöminästä, joka on vahvempi kuin yhteisön ajatusmaailmaan mukautuneen jäsenen hauras minuus. Hän totesi, että syyllisyys yhteisöstä lähtemisessä voi olla musertavaa. On vaikea kestää sitä, että aiheuttaa yhteisölle surua. Jos omat vanhemmat kuuluvat tiiviisti yhteisöön, lähtijä aiheuttaa samalla heille suurimman mahdollisen surun. Katriina Järvinen käytti myös termiä lahkosyndrooma: Itsetunto on matalalla, tunne-elämää hallitsevat ahdistuneisuus, sosiaaliset pelot ja syyllisyys. Voi olla, että psyyke ei kestä lähtemisen aiheuttamaa taakkaa. Voi olla, että terapeuttinen läpimurto tulee vasta 20 vuotta lähtemisen jälkeen, jos tulee vasta silloin tietoiseksi siitä, mitä se yhteisöminuus on itselle tehnyt ja vasta silloin löytää oman voimansa.

Tärkeä asia, mikä koulutuksesta jäi mieleeni on se, että meillä on Suomessa uskonnonvapaus. Mutta ihmisellä pitäisi olla tunne uskonnonvapaudesta myös hengellisen yhteisön sisällä.

Katriina Järvinen kertoi, että hänellä on ollut asiakkaina lähinnä entisiä jehovantodistajia, helluntailaisia ja erilaisista karismaattisista yhteisöistä lähteneitä ja kirkon sisältä entisiä lestadiolaisista ja viidenteen herätysliikkeeseen kuuluneita.

Tänä syksynä on "Se löytyi" kampanjan puitteissa jaettu pientä kirjasta, jossa ihmiset kertovat erilaisia tarinoita elämänsä löydöstä. 

Minun tarinani voisi olla seuraavanlainen:

Olin psykologina mielenterveystoimistossa, kun ajatus persoonallisen Jumalan olemassaolosta ja vaikutuksesta alkoi tunkeutua ajatuksiini. Olin monta vuotta kuunnellut psyykkisesti sairaiden ihmisten puhetta uskosta ja olin liittänyt sen sairastumiseen. Toisaalta olin rippikoulusta lähtien uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta asialla ei ollut enää vuosiin ollut mitään osaa elämässäni. En ollut edes opettanut lapselleni iltarukousta.

Elämän mielekkyyden ja suuren selityksen etsiminen oli johtanut minut nuorena ja aikuisuuteni alussa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Toisaalta se sai minut ottamaan teoreettisen filosofian sivuaineekseni aikana, jolloin filosofian luennoilla ei ollut tungosta, toisaalta etsiydyin joogatunneille ja teosofisen seuran luennoille ja yleensäkin kuuntelemaan kaikkia mahdollisia esitelmiä, joissa elämän arvoitukseen löytyisi suuri selitys. Selityksiä toki löytyi, mutta kysymisen jano jäi. Kirjasto tarjosi monia hienoja lukukokemuksia ja innostavia hetkiä, mutta suuri selitys tuntui vain loit­tonevan. En etsinyt vastausta mihinkään elämäntuskaan. Selityksen etsiminen oli lähinnä tietoon liittyvä ongelma. Etsin totuutta.

Kesällä 1974 elin elämässäni seesteistä vaihetta. Kerran maalatessani taulua, mieleni täytti ajatus, jonka mukaan Jumalan hyvyys on kuin turvallinen käsi ihmisen elämän alapuolella ja sillä kämmenellä uskaltaa, vaikka sairastua psyykkisesti. Siinäkin tilanteessa on jokin hyvyyden tarkoitus mukana. Siihen ajatuk­seen liittyi elämäni voimakkain uskonnollinen tunnekokemus, joka jatkui useamman päivän. Se oli sekoitus turvallisuutta, iloa, onnellisuutta ja rauhaa. Sen yhteydessä en jättänyt elämääni Jumalalle, enkä pyytänyt Jeesusta sydämeeni, koska en edes ymmärtä­nyt Jeesuksesta mitään. Minulla ei ollut synnintuntoa eikä iloa syntien anteeksisaamisesta. Minulla oli vain ajatus ja tunnekokemus, jotka liittyivät turvalliseen ja hyvään Jumalaan - Jumalaan, joka oli täysin erilainen kuin lapsuuteni jumala.

Kun sitten aloin kirjastossa filosofian, maailmauskontojen ja parapsykologian kirjallisuuden lisäksi lainailla kristinuskohyllyn kirjoja, ne alkoivat­kin tuntua paremmilta. Puoli vuotta kesäisen kokemukseni jälkeen törmäsin ns. automaattikirjoituksella kirjoitettuun kirjaan, jossa selitettiin Jeesuksen sovintokuolema kirkon erehdykseksi ja Raamattuun liitetyksi väärennöksek­si.

Kirjan loogiset perustelut horjuttivat uskoani ja toisaalta sai tajuamaan, että usko Jeesukseen syntien sovittajana oli uuden ajatteluni tärkein asia ja sen kyseenalaistaminen oli uhkaavaa. Kahden viikon jälkeen sain uskoni takaisin ja koin sen lahjaksi.

Vaikka minulla oli ollut aikaisemmin elämän mielekkyyteen liittyviä kysymyksiä, ajatusrakennelma ihmisen psyyken olemuksesta oli selkeä. Jumalan puhe ihmisen mielessä oli aina merkki psykoottistasoisesta häiriöstä. Tämä ajatusrakennelma sortui. Oli olemassa myös Jumalan puhetta, joka ei ollutkaan merkki psykoosista. Yhtäkkiä koko maailmankuva ja ihmiskuva oli saanut uuden selittäjän. Haltioituneena luin Erik Ewaldsin kirjaa, jossa puhuttiin kolmijaosta: sielu, henki ja ruumis. Minä oli luullut, että ihmisessä on vain sielu ja ruumis.

Yhtäkkiä Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" vastasivat kysymykseen totuudesta. Vastaus ei ollut looginen eikä järjellä selitettävissä. Kuitenkin se tyydytti. Filosofia oli opettanut kysymään ja kristinusko antoi vastauksen. Ei älyllisesti, ei tunteella, vaan jollain salaperäisellä varmuudella, jota en osaa selittää. Minä en ollut etsinyt Jeesusta, en lukenut kristillistä kirjallisuutta enkä seurannut mediasta hengellisiä asioita. Missään tapauksessa en halunnut tulla uskoon. Mitään niin rajoittunutta en mielestäni voisi uskoa kaikkien tutkimusretkieni jälkeen. Uskoontuloni oli itselleni suuri ihmettelyn aihe. Jouduin rakentamaan ihmiskäsitykseni ja maailmankuvani uudelleen.

Olin ollut jo kolmatta vuotta uskossa, kun kuljin kerran sunnuntaina kirkkoon puiston läpi. Muistan edelleen kohdan, jossa mieleeni iski ajatus, että minun ei missään tapauksessa pitäisi mennä ehtoolliselle. Oli ihan sairasta käydä ehtoollisella joka pyhä, eikä se varmasti ole Jumalan tahdon mukaista. Psalmissa 73 kerrotaan, miten Aahaksella oli ollut virheellisiä uskomuksia ja ajatuksia ja kun hän meni Jumalan temppeliin, hän tajusi miten väärin oli ajatellut ja tuntenut. Minulle kävi samoin, kun olin kirkossa. Tajusin, että ajatukseni ehtoollisesta olivat olleet virheelliset. Sen jälkeen ehtoollisella on ollut minulle aivan erityinen merkitys. Sen pohjalta maalasin aikoinaan alla olevan kuvan taulun.

Viime viikon blogissa kerroin iloni siitä, että selvisin ilman ahdistuneisuutta lapsuuteni vääränlaisesta uskosta. Mutta lähtöni New Age -ajattelun piiristä ei ollut kivuton. En ollut siinä mielessä uskonnon uhri, että en kuulunut mihinkään tiiviiseen yhteisöön. Valitsin uskomusjärjestelmien tarjottimelta mielenkiintoisia herkkuja. Ihan vapaaehtoisesti olin käynyt joogi titteliä käyttäneen oopperalaulaja Ture Aran joogatunneilla 60-luvulla Helsingissä ja sitten joogaamassa Forssan kansalaisopistossa. Vapaaehtoisesti suoritin teosofisen seuran astrologiakurssin ja laadin astrologisia syntymäkarttoja.

Minulle itselleni oli aikoinaan tehty syntymäkartta. Edelleen se on vauvakirjani välissä. Moni asia on osunut oikeaan, mutta sitä tärkeintä ei siinä ole mainittu: uudestisynnyin keski-ikäisenä. Olin kirjoja lukemalla hurahtanut New Ageen ja kirjoja lukemalla pyristelin siitä ajatusmaailmasta eroon. Oli helppoa lopettaa joogaharrastus ja hävittää efemeriditaulukot ja polttaa metrin verran New Age -alueen kirjoja, mutta ei ollut helppoa lopettaa niitä kristinuskon vastaisia ajatuksia, joita mieleni jatkuvasti kehitteli.

Kun luovuin 1974 New Agesta. minulla oli tietyt käsitykset ja ennakkoluulot siitä, mitä uskova saa tehdä ja mitä hän ei saa. Mutta päätin olla noudattamatta niitä elämäntapasääntöjä ja vain uskoa. Sanoinkin että Taivaanisän lapsena saan nyt vapaata kasvatusta, kun maallinen isäni oli ankara kasvattaja monine rajoituksineen. Mutta niin siinä kävi, että elämäntapani alkoivat hiljalleen muuttua. Olin ensimmäiset kaksi vuotta seurakunnan ulkopuolella. Seurasin vain mediasta hengellisiä ohjelmia. Kukaan ei kummeksunut elämäntapaani eikä tarkkaillut käyntejäni viinakaupassa pienellä paikkakunnalla. Mutta kävikin vähitellen niin, että se, mikä ennen tuntui mukavalta ei enää tuottanutkaan iloa. Sitten tuli halu elää Raamatun ohjeiden mukaisesti. Galatalaiskirjeen kuudennen luvun kahdeksas jae kuului vanhassa käännöksessä

"Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää."

Se oli voimalauseeni, jonka olin ihan itse vapaasti valinnut. Halusin myös, että uskoon tulleet ystäväni olisivat eläneet samassa vapaudessa. Eräs ystäväni alkoi huolestuttavasti miettiä, mitä saa tehdä, mitä ei saa. Kirjoitin hänelle "muistolauseen": Älä yritä itse muuttaa itseäsi, vaan anna Jumalan muuttaa sinua.

MUIDEN AUTTAJANA

Itselläni on myös kokemusta kaikista Järvisen mainitsemista yhteisöistä lähtijöistä. Olen tuntenut monia viidesläisyydestä poislähteneitä, jotka mieltävät olleensa nuorena uskonnon uhreja. Heitä auttoi jonkin verran julkinen anteeksipyyntö, jonka erään viidesläisen ryhmän johtaja esitti, mutta silti heillä on yhä haavoja sielussaan. Tunnen myös monia sellaisia viidesläisyyden sisällä pysyneitä, jotka ovat nuoruudessaan saaneet ihan samanlaista opetusta, eivätkä ole kokeneet olleensa uskonnon uhreja. He ovat kiitollisia omasta yhteisökokemuksesta silloin ja edelleen.

Kerran eräs esikoislestadiolaisiin kuulunut nuori mies oli tullut vastaanotolle ja oli ahdistunut kaikista niistä erilaisista säännöistä, jotka rajoittivat hänen elämäänsä ja joista osa tuntui aivan järjettömiltä. Hän pohti liikkeestä lähtemistä, mutta toisaalta sekin ajatus ahdisti. En ollut silloin vielä itse uskossa, mutta sanoin, että eikö hän voisi hakeutua ihan vain tavalliseksi "kirkkouskovaiseksi"? Hänen mukaansa se ei ollut vaihtoehto, ateismi olisi vaihtoehto. Nähdäkseni on kolme vaihtoehtoa

• luopua sekä uskosta että yhteisöstä
• luopua yhteisöstä ja hakeutua johonkin toiseen hengelliseen yhteisöön
• luopua yhteisöstä ja jäädä tai liittyä kirkon jäseneksi, jossa on mahdollisuus vapaasti valita ja löytää samoin ajattelevien ryhmä. - Siellä voi ajatella vapaasti ja on myös mahdollista olla uskomatta "niin kuin kirkko opettaa".

MONENLAISIA TUULIA PUHALTAA

Olen joutunut kohtaamaan sielunhoitajana paljon lähinnä luterilaisen kirkon sisällä haavoittuneita ihmisiä. Myös siellä on rikottuja sieluja. Moni on kokenut, ettei oma tapa uskoa olekaan jonkun mielestä oikea, ei kelpaa uskovana eikä ihmisenä muille eikä Jumalalle. Itsetuntoa on vaurioitettu.

Monet haavoittuivat menestysteologisten mielipiteiden tullessa kirkkoon: jos et parantunut sanan ja rukouksen illassa tai muussa rukoustilanteessa, se johtui uskosi heikkoudesta. Oman luterilaisen seurakuntani ylistysryhmä sai porttikiellon vanhainkotiin, koska joku jäsenistä oli esittänyt hoivaosaston vanhuksille menestysteologisia ajatuksiaan.

Vielä raskaammin vaurioitettiin psyykeä, kun 1970 - 80 -luvuilla alettiin joissakin piireissä ajaa ulos demoneita. Silloin ilmestyi Don Bashamin kirja "Päästä meidät pahasta". Siitä tuli hengellinen bestseller ja moni joutui sen myötä hengellisen väkivallan kohteeksi. Silloin pitkään uskossa ollut vilpitön kristitty saattoi kuulla, että hänen väärät valintansa (tahalliset tai tahattomat synnit), hankalat tunteensa tai jopa luonteenpiirteensä johtuivat hänen sisällään asuvista demoneista, jotka sitten sielunhoitaja nimesi ja ajoi pois. Menetelmä oli kuin hengellistä plasebota. Se tuntui aluksi auttavan. Pitemmän päälle vaurioitti minäkäsitystä ja vinoutti uskonelämää. Kiertävä sielunhoitaja oli lähtenyt pois ja nyt vanhat ongelmat nostivat päätä, uhri joutui päättelemään, että demonit olivat tulleet takaisin ja ulosajajaa ei ollut. Vielä pahempi oli tilanne, jos demoneja ulos ajava oli helposti tavoitettavissa, uhri tuli riippuvaiseksi ulosajajasta. Tapasin kerran eräillä kirkon sisällä olevan järjestön kesäpäivillä kolme herttaista uskovaista naista Pohjanmaalta. Olimme majoitettuna saman koululuokan lattialle. Kun yksi heistä poistui luokasta, kaksi muuta kertoi, että naisesta oli ajettu ulos 48 demonia. Heidän seurakunnassaan oli ollut mies, joka ajoi ulos demoneja. Mies oli kuitenkin yllättäen kuollut ja nyt he tunsivat menettäneensä oman hengellisen isänsä.

Kun "torontolaisuus" ja "nauruherätys" alkoi saada sijaa Suomessa, alkoi taas tapahtua. Paavo Hiltunen julkaisi kirjan "Toronto-ilmiö läpivalaisussa", jolla taisteli sitä vastaan. Taas ilmiö herätti keskustelua kirkon sisällä. Silloin luin jostain mielenkiintoisen näkökulman: Suomessa oli ollut 1800-luvun alussa "hyppyherätys" Lounais-Suomessa. Silloin kun kymmenen hyppäsi, yksi heistä hyppäsi Pyhän Hengen vaikutuksesta ja yhdeksän muuten vaan. Kirjoittaja oli sitä mieltä, että nauruherätyksessä saattoi olla kyseessä samanlainen ilmiö. Hyppyherätys oli saattanut olla alkusiemen Rukoilevaisuuden herätysliikkeen synnylle. Nauruherätys eli aikansa, kunnes onneksi kuihtui. Jouduin eräällä ulkomaanmatkallani todistamaan tilanteen, jossa kirkossa oli paljon naurukohtauksia ja esimerkiksi lattialla kieri ja tärisi äiti ja pikkutyttö istui vieressä. Näin myös Suomessa tilanteita, jotka panivat minut kyselemään: Mitä tämä on?

Koska kirkon katto on korkealla ja seinät leveällä, sen sisällä on mitä erilaisempia yhteisöjä ja ryhmittymiä. Ryhmän "pettämisen" tunnetta ei yleensä ole, vaikka sen jättäisikin. Jos yhden ryhmän tapa harjoittaa omaa uskoaan tuntuu pahalta, voi etsiä toisen ryhmän. Jos eroaa kirkosta, koska se on liian maallistunut tai se on liian konservatiivinen, ei eroaminen sinänsä ole yhtä raskasta kuin mitä se on vapaissa suunnissa, joissa puhutaan luopioista.

Oma lukunsa on se, kun seurakuntien sisäpiiriläiset syyllistyvät rikoksiin. Kun tapahtuu taloudellisia väärinkäytöksiä tai seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa. Hämmästyttävää on se, että rikolliset puolustavat itseään ja sanovat olevansa vankilaan jouduttuaan uskonsa takia vainottuja ja osa heidän lähipiiristään uskoo puolusteluja.

Knutbyssä Ruotsissa toiminut helluntaiseurakunta on 2000-luvulla ollut otsikoissa, kun seurakunnan pastori Helge Fossmo tuomittiin heinäkuussa 2004 elinkautiseen vankeuteen ja hänen nuori lastenhoitajansa ja harras uskovainen Sara Svensson tuomittiin pakkohoitoon pastorin Alexandra-vaimon murhasta. Lisäksi he saivat tuomiot kahdesta murhayrityksestä. Pastori oli saanut lastenhoitajan uskomaan, että tämän piti tappaa Alexandra, koska Jumala oli käskenyt niin tehdä https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000007887752.html

SE LÖYTYI 70-LUVULLA

Tällä hetkellä on menossa yhteiskristillinen "Se löytyi" Media Missio. Toivon ja rukoilen, että sen kautta moni löytäisi uskon ja oikean hengellisen kodin. Se toteutetaan nyt eri tavoin kuin 1970-luvulla, jolloin se oli luterilaisen Kansan Raamattuseura-järjestön alkuun panema ja se toteutettiin kirkon piirissä. Kaupungissamme oli alkanut jo paria vuotta aikaisemmin herätys ja sen takia soittelijoita ja kotikäyntejä tekeviä riitti. Olin mukana soittelemassa kaupunkimme asukkaille ja kutsumassa seurakunnan tilaisuuksiin. Siihen liittyi myös kutsu muistaakseni kuuden kokoontumisen pienryhmään. Ryhmissä sitten monet todella löysivät uskon ja ryhmä jatkui tavallisena raamattupiirinä. Sen takia kodissani kokoontui yhtä aikaa kolme raamattupiiriä, joita kutsuttiin silloin soluiksi. Muutaman vuoden kuluttua kuudesta entisestä raamattupiiriläisestäni tuli oman solunsa vetäjiä. Se olisi ollut menestystarina, mutta sitten tapahtui hajaannus. Osa lähti pois kirkon piiristä - kuka minnekin. Joku luopui uskosta, mutta useimmat lähtijöistä löysivät itselleen hengellisen kodin, jonka kokivat paremmin omaksensa. Mutta surullisiakin tarinoita oli. Seurakuntamme vanha diakonissa totesi niihin aikoihin. Kun kirkossa on hiljaista, paholainen nukkuu tyytyväisenä kirkon harjalla. Kun seurakunnassa alkaa tapahtua, herää paholainen ja alkaa toimia. Yksi paholaisen nimitys on "Diabolos" eli erilleen heittäjä. Seuraavan tarinan päähenkilö tuli heitetyksi kauas.

SURULLINEN TARINA

Kerron mitä tapahtui läheiselle ystävälleni ja entiselle "Se löytyi" -solulaiselleni, jolla oli jo oma solu. Seurakuntaamme oli tarjoutunut pitämään tilaisuutta eräs melko iäkäs oman hengellisen ryhmänsä vetäjä toisesta kaupungista. Siinä vaiheessa hän käsittääkseni kuului kirkkoon, mutta oli käytännössä pienen lahkolaisryhmän johtaja. Ilta oli menestys, seurakuntasali oli melkein täynnä, kuulimme kertomuksia ihmeellisistä parantumisista, mutta en tiedä kenenkään parantuneen siinä illassa, mutta on se voinut olla mahdollista; Parantumista tapahtuu myös uushenkisisää ryhmissä ja muissa kristinuskon ulkopuolella olevissa uskonnollistyyppisissä ryhmissä. 

Mies veti myös Israelin matkoja. Ystäväni meni hänen johtamalle matkalleen ja sen aikana mies sai hänet manipuloitua omaan oppiinsa. Ystäväni kertoi matkan jälkeen silmät loistaen siitä, miten rakkaudellinen mies oli ollut ja se todisti, että hän oli oikea uskovainen ja hänen oppinsa oli oikea ja Pyhä Henki toimi hänen kauttaan. Sain kuulla myös enemmän ryhmän erikoisesta opista, jonka mukaan ei pitänyt käyttää ollenkaan Jeesus-nimeä kirkon jumalanpalveluksissakaan, vaan Jeshua-nimeä. Miehen mukaan Jumala ei vastaa rukouksiin, jos rukoillaan Jeesuksen nimessä, mutta esimerkiksi kaikki paranevat sairauksista rukoiltaessa Jeshuan nimeen. Selvin harhaopin piirre oli se, että heidän mukaansa Jeesus ei todellisuudessa kuollut ristillä, hän oli ollut vain tajuton.

Ystäväni oli kuin lumottu. Minun oli pakko ottaa yhteyttä kirkkoherraan ja kertoa tilanteesta ja ajattelin, että menen vaikka piispan puheille, jollei omassa seurakunnassa reagoida. Tilanne oli vaikea, koska ystäväni oli viehättävä ja pidetty ihminen ja hänen miehensä oli arvostetussa asemassa kaupungissamme ja kuului kirkkovaltuustoon. Onneksi seurakunnassa reagoitiin. Ystäväni kanssa käytiin keskustelu, mutta hän oli horjumaton. Hänen solulaisiinsa otettiin yhteyttä ja kerrottiin tilanteesta. Jotkut ilmoittivat haluavansa silti jatkaa solussa, koska pitivät kovin ystävästäni, mutta vähitellen kaikki lähtivät siitä pois. Ystävästäni oli tullut entinen ystävä, hän ei enää vastannut tervehdykseeni kadulla.

Ystäväni oli uskonnon uhri, mutta myös hänen perheestään tuli uhri. Vanhemmille tuli avioero ja entinen ystäväni avioitui tuon lahkolaisryhmän johtajan kanssa. Jossain vaiheessa porukka oli rekisteröitynyt yhdistykseksi: Suomen seurakuntien rukoilevaiset r.y. joka on eri kuin Rukoilevaisuus-herätysliike. Vuosikymmeniin en ole yhdistyksestä kuullut mitään enkä entisestä ystävästäni.

Siitä ryhmästä ei tarvitse varoitella enää, mutta tiedän, että erilaisia harhaoppeja ja niitä noudattavia ryhmiä muodostuu jatkuvasti. Osa on lähtenyt kristityistä seurakunnista, osa uushenkisyyden parista. Olen kuullut amerikkalaisen sanonnan: "Ei niin hullua uskontoa olekaan, etteikö yksi perhe sillä elä."

USKONNON UHREJA SEURAKUNNASSA

Paavali varoittaa seuraamasta vääriä johtajia, jotka yrittävät saada vasta uskoon tulleita seuraamaan juutalaisia sääntöjä. Tällä kerralla oli kysymys siitä, pitikö pakanakansoista uskoon tulleiden ympärileikata miespuoliset uudet jäsenensä. Hän kirjoittaa galatalaisille:

1 Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

2 Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä.

4 Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle.

5 Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden.

6 Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.

10 Herraan luottaen minä olen varma siitä, että te tulette ajattelemaan samoin kuin minä. Mutta se, joka on hämmentänyt teidän ajatuksenne, tulee saamaan rangaistuksensa, olipa hän kuka tahansa.

Aikaisemmin on kuvattu monia harhaan johtaneita teitä. Paavali varoittaa teistä, jotka vievät pois kristityn vapaudesta. Lakihenkisyys on tarjolla aina jokaiselle ihan tavalliselle uskovalle. Kerroin edellisessä blogissani omasta lapsuuteni lakihenkisestä uskosta, jossa Jeesuksella ei ollut roolia. Lakihenkisyys saa meidät yrittämään miellyttää Jumalaa omilla teoillamme ja se muodostuu taakaksi. Elämään tulee paljon saa / ei saa / pitäisi -ajattelua ja syyllisyyttä ilman armoa. On sanottu, että sielunvihollinen syyttää ja Pyhä Henki nuhtelee. Kun teemme vääriä valintoja ja Pyhä Henki nuhtelee niistä ja jos kadumme, Hän samalla muistuttaa, että meille on aina tarjolla Jumalan anteeksiantamus ja armo Jeesuksen sovitustyön tähden.

UUSHENKISYYDEN HOUKUTUS

On sanottu, että Suomessa tällä hetkellä on ennenkuulumattoman paljon etsintää, mutta se kanavoituu uushenkisyyteen eikä kristinuskoon.

Uushenkisyyden lisääntyessä, myös sitä sivuava kirjallisuus lisääntyy. Kuuntelin äskettäin Helmi Krohnin vasta ilmestyneen elämänkerran: "Helmi Krohnin ihmeellinen elämä". Sukututkijana tiedän, että Helmi Krohnilla ja minulla on yhteinen esi-isä Rantasalmen kirkkoherra Anders Kyander.

"Etäserkkuni" elämänkertaa kuunnellessani entisen elämäni ajatukset ja uskomukset muistuivat mieleen. Helmi Krohn oli spiritualistista uskontoa harjoittava ihminen. Hän perusti Suomeen Spiritualistisen seuran vuonna 1946 ja käänsi valtavat määrät alan kirjallisuutta. Hän toimi meediona ja kertoi, että hän oli saanut yhteyden isäänsä Julius Krohniin, joka oli aineellistunut hänen meedioistunnossaan ja puristanut hänen kättään lämpimästi. Krohn julkaisi kaksi kirjaa, joihin hän oli ilmoituksensa mukaan kanavoinut isänsä sanelemia spiritualistisia ajatuksia. Isä oli eläessään vastustanut spiritualismia. Hän oli ollut suomalaisuusaatteen edistäjä ja myös harras kristitty ja runoilija, joka toimi virsikirjakomitean puheenjohtaja. Vuoden 1986 virsikirjassa on edelleen 37 Krohnin kirjoittamaa tai muokkaamaa virttä.

Wikipedian mukaan Helmi Krohnin elämäntyöstä merkittävä osa liittyi spiritualismin edistämiseen. Krohn teki spiritualismia tunnetuksi Suomessa kääntämällä alan englanninkielistä kirjallisuutta. Hän toimi myös meediona. Spiritualismi piti Krohnin käsityksen mukaan sisällään kanavoinnin, selvänäkemisen ja aineellistumisen. Helmi Krohn oli saanut vaikutteita maailmankatsomukseensa teosofiasta: hän uskoi, että Jeesus oli ihminen, joka oli käynyt hakemassa oppia idästä ja oli samalla tavalla täydellinen kuin esimerkiksi Buddha.

Minulle New Age oli kiehtova ajatusjärjestelmä. Mutta en ollut harjoittanut sitä uskontona. Oikeastaan joogaryhmän Oum-hyrinä oli ainoa tapani harjoittaa sitä uskontoa. Olin lukenut  etsiessäni totuutta kymmeniä kirjoja ja yritin muodostaa siitä loogista oppijärjestelmää. Mutta se ei ollut mahdollista, koska eri guruilla oli erilaisia ja keskenään ristiriitaisia ajatuksia. Kaikkea en uskonut. Kun luin eräästä kirjasta, että ihmiset voivat irtautua ruumistaan ja kohdata toisensa astraaliruumiissa, pidin sitä hölynpölynä. Huippu oli, kun kerrottiin mahdollisuudesta ruumiista irtautuneena rakastella jonkun maapallon toisella puolella asuvan ihmisestä irtautuneen astraaliruumiin kanssa.

On sanottu, että tällä hetkellä maassamme on meneillään suuri "herätys", joka kanavoituu kuitenkin kristinuskon ulkopuolelle uushenkisyyteen. Jopa maallistuneessa mediassa puhutaan Universumista toiveita täyttävänä toimijana ja sielunvaelluksesta ja karmasta faktana.

Katriina Järvinen totesi, että nyt on alkanut myös lähteä ihmisiä pois uushenkisyydestä, mutta uushenkisyys sekoittaa Järvisen mukaan ihmisten päät niin, että heitä ei vastaanotolla näe, he  joutuvat suoraan osastolle. Monet eivät selviä hengissä, heidän tarinaansa ei voida kuulla!

Löysin Julius Krohnin muokkaaman virren 272, joka on syvällinen rukous. Virren sävel on Pieksämäeltä ja minua siunaa ajatus, että se sävel on kaikunut Pieksämäen kirkossa, jossa ukkini toimi suntiona ja monet edelliset sukupolveni ovat sen sävelen siivittämänä harjoittaneet omaa kristillistä uskontoaan.

1.
Oi Jeesus, auttaja
ja armon antaja,
syytönnä synnit kannoit,
elämän meille annoit.
Taivaassa, valtiaamme,
rukoilet puolestamme.

2.
Myös minut lunastit,
myös minut pelastit,
vapaaksi orjan ostit,
elämän tielle nostit.
Nyt kuljet rinnallani
kaikissa vaiheissani.

3.
Siis kuulun sinulle
ja sinä minulle.
Veljeksi synnyit vaivaan,
viet minut riemuun taivaan,
oi Jeesus, auttajani
ja kaikki kaikessani.

4.
Taas armolahjoilla
kansaasi virvoita.
Tuo terveyttä meille
ja johda rauhan teille.
Hengellä meidät täytä,
armosi syvyys näytä.

5.
Nyt kaikki laulakaa,
kiitosta veisatkaa!
Ylistä, Herran kansa,
Jeesusta armostansa.
Toivossa riemuitkaamme.
Jo saavu, Jeesus. Aamen.

Laulettuna: https://www.youtube.com/watch?v=j0rvLo688n0