VÄÄRÄNLAINEN JOULU

Vääränlainen joulu 40-luvulla

Jos jouluna sataa vettä, niin sehän on vääränlainen joulusää. Jos joulupukilla on naisen ääni ja korkokengät jalassa, niin sehän on vääränlainen joulupukki. Jos istutaan messuhallissa (nykyinen kisahalli) ja katsellaan seiniä kiertäviä mainoksia, niin sehän on vääränlainen joulukirkko. Kun olin lapsi median täytti kuvaukset oikeanlaisesta joulusta ja siihen verrattuna meidän joulussa aina oli jotain pielessä.

Lapsuudesta muistan Taata Sillanpään vakaalla hämeenkyröläisellä nuotilla naristen esittämiä joulumuistoja. Joulumuistelut kuuluvat jouluun. Jouluja muistetaan joululauluissa ja tarinoissa. Lapsena minusta muiden muistoja kuunnellessa tuntui, että Helsingissä vietetty joulu on vääränlainen joulu. Kansakoulun lukukirjojen tekijät kertoivat kotiseudusta maalla ja siellä vietetyistä idyllisistä jouluista. Monien ihmisten joulumuistoihin liittyy kuitenkin vähemmän idyllisiä asioita: riitaa ja tappeluja vielä joulurauhan julistamisen jälkeenkin, pettymyksiä, kateutta, pelkoa, pahoinvointia ylensyömisestä, aikuisten liiallista alkoholinkäyttöä sukulaisten ilkeilyä jne

Jouluaattopäivä tuntui aina hermostuttavan pitkästyttävältä, kellon viisari eteni matelemalla eikä lastenohjelmaa tullut radiosta eikä televisioita ollut eikä aikuisilla ollut aikaa viihdyttää lapsia.

Meillä Helsingissä oli erilainen joulu kuin taatan ja kansakoulukirjojen muisteluissa. Meillä ei ollut joulusaunaakaan. Pula-aikana tuli lämmintä vettä vain to-pe-la. Jos aatto sattui näiksi päiviksi pääsi aattona kunnolliseen kylpyyn ammeeseen. Muussa tapauksessa keittiöstä kannettiin isossa kattilassa kuumaa vettä ammeeseen, niin saattoi liotella itseään muutaman sentin vesimäärässä.

Muistini mukaan tyypillisin joulusää oli vesisade - siis vääränlainen joulusää, kun ei ollut "hanget korkeat nietokset" eikä meillä ollut edes lunta.

Mutta joulupukkeja meillä Helsingissä oli. Niitä ajeli polkupyörällä sateessa aukiolla joskus muutama yhtä aikaakin, kun odotimme malttamattomina ikkunan ääressä omaamme.

Joulupukkiongelmia

Maalasin veljelleni kerran syntymäpäivälahjaksi lapsuudenkodin ikkunastamme näkyvän maiseman. Nyt olen poistanut lehmusten vihreät lehdet ja autot, koska niitä ei ihmisillä ollut ja bussitkaan eivät kulkeneet. Olen lisännyt joulupukit, koska niitä kulki. Se vähän ihmetytti, ettei niillä ollut mitään säkkejä mukanaan. Missä olivat lahjat? Entä onko joku jo meidän pukki?

Nyt jälkeenpäin tiedän, ettei omamme tullut pyörällä, omamme olikin seinänaapuri. Näyttelijä, jonka raivoamista kuuntelimme silloin tällöin sängyssä unta odotellessa, kun hän otti yhteen näyttelijävaimonsa kanssa. Hän näytti ihan oikeanlaiselta pukilta, mutta pukkiasiaan palaan myöhemmin ja siihen vääränlaiseen pukkiin.

Ensimmäinen muisto joulupukista ja jouluista ylipäänsä oli joululta 1945. Olin 2-vuotias. Siitä muistan vain joulupukin ilmestymisen ja kauhun tunteen ja sen, kuinka juoksin lastenhuoneeseen sängyn taakse piiloon. Seuraava muistikuva oli, että äiti tuli houkuttelemaan minua pois sieltä.

Varhaisin muisto joulupukilla pelottelusta minulla oli puistotädistä. Hän kerran moitti minua kesällä, kun pistin hiekkaa suuhuni, että joulupukki näkee. Pelästyin ja hämmennyin. Muistan tarkkaan sen paikan nykyisessä Kirjailijanpuistossa, missä istuin ja sen miten täti kumartui puoleeni. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, oliko se todella hiekkaa, mitä pistin suuhuni, muistikuvillahan on taipumus muuttua. Ehkä se oli lunta ja pienempi paha.

Myös naapurissa minua peloteltiin joulupukin ja tonttujen tiedonhankinnalla. Asuimme viidennessä kerroksessa ja ihmettelin, miten tontut voi nähdä ikkunan takaa, mitä tuhmuuksia puuhastelen. Ajattelin lapsena joskus myös, että Jumalan kaltainen kaikkinäkevä ja tietävä joulupukki tuo minulle risuja joululahjaksi ja pahinta oli ajatus siitä, että muut näkevät sen. Pelkäsin julkista häpeää. Mietin mielessäni, miten saisin mahdollisuuden avata lahjat toisessa huoneessa, niin välttyisin häpeältä, kun syyllisyydestäni ei tule julkista. Jouluaattona kuitenkin unohdin pelkoni ja aattoilloista on jäänyt hyvät muistot. Mutta niin paljon asiaa pohdin, että saattaapa olla niin, että jos tässä vanhemmiten dementoidun voi alkaa väittä, että todella sain niitä risuja ja istuin olohuoneen sohvan vasemmassa nurkassa niitä avatessani. Mielikuvat olivat niin eläviä, että ne voivat muokkautua valemuistoiksi.

Umpirehellinen ja kasvatusoppaita lukenut äiti ei koskaan uskotellut meille, että joulupukki on olemassa ja tietää olemmeko kilttejä. Pahempi juttu oli mielestäni se, että Jumala tiesi, että en ole kiltti. Meillä Jeesus liittyi Jouluun ja jouluevankeliumin luki nuorin lukutaitoinen, mutta minulle tuhmalle tytölle olisi voinut joku selittää, että evankeliumi tarkoittaa juuri sitä iloista sanomaa, että Jeesuksen syntyminen maailmaan merkitsi nimenomaan sitä, että kaikki tuhmat tytöt ja pojat saavat tuhmuutensa anteeksi, jos sitä Jumalalta pyytävät, koska Jeesus suostui kärsimään meille kuuluvan rangaistuksen.

Ilo, joka lapsena liittyi jouluihini, oli täysin materialistinen. Tosin ensimmäinen joululahjaan liittyvä muisto ei ollut ilo ja se liittyi isoveljeni lahjaan. Miten kateellinen olinkaan, kun hän sai punaisen puisen vietäriauton. Muistan vieläkin, missä kohden olohuoneen lattiaa se lähti ensimmäiselle ajolleen. Myöhemmin omat lahjat ilahduttivat. Isän serkun lähettämistä Amerikanpaketeista löytyi joka vuosi jotain ihanaa. Paras oli "silmänukke", jolla oli hieno vaaleansininen organzamekko. Nukke sai heti nimeksi Marjatta luultavasti kivan sukulaistädin mukaan. Pikkusisareni sai samaan sarjaan kuuluvan nuken, jolla oli vaaleanvihreä organzamekko. Hänen nukkensa sai nimeksi Eeva kotiapulaisemme Kertun Eeva-sisaren mukaan. Nyt Marjatastani on jäljellä enää pää, aika hapersi pehmeän kumivartalon. Olen hankkinut sille siirtovartalon menneen tilalle.

Kuvassa oleva hienosti puettu joulupukki ilmestyi joka vuosi iloksemme ja saimme ihmeeksemme kuulla ihan isän suusta (umpirehellinen äiti taisi olla rehellisyyttään vaiti), vakuutuksen että olimme olleet kilttejä lapsia. Joskus pukilla oli mukana tonttu ja joskus muori. Myöhemmin kun elämän karut tosiasiat alkoivat valjeta, selvisi että tontun tai muorin tehtävä oli vahtia, ettei pukki nauttisi liikaa perheiden tarjoamia naukkuja. Sitten tuli se joulu, että tuli vain muori harmaassa turkissa ja korkokengät jalassa ja väitti naamarinsa takaa olevansa joulupukki. Oli se järkytys. Meille ei koskaan paljastettu, miksi tuli se vääränlainen joulupukki ja kuka hän oli ja missä oli vakipukkimme.

Nyt vanhana olen tehnyt johtopäätöksiä. Luultavasti pukki makasi sammuneena kotonaan meidän seinän takana ja näyttelijävaimo hoiteli viimeisimmät keikat. Olen itse ollut muutamana vuonna joulupukkina forssalaisissa päiväkodeissa ja tiedän, että nainenkin voi ääntään madaltamalla mennä täydestä. Yhdessäkin päiväkodissa lapset tulivat kysymään olinko heidän talonmiehensä. Tämäkin muori olisi voinut riistää pukilta hienot vaatteet ja kiharan parran ja mennä täydestä. Mutta eipä ollut yritystä. Koitin udella äidiltä ennen hänen kuolemaansa, kun hän vielä muisti asioita, että kuka se muori oli. Olin arvellut, että kyseessä olisi ollut serkkuni, mutta sen äiti kielsi, kuitenkaan totuutta en saanut hänestä puristettua irti. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen mielestäni ratkaissut tämän joulupetoksen.

Joulukirkko

Äiti oli aamu-uninen ja ajatus varhaisesta nousemisesta jouluaamuna kaiken uuvuttavan jouluvalmistelun jälkeen kello kuudeksi kirkkoon, ei häntä miellyttänyt. Isä taas ei mielellään tullut Töölön kirkkoon, koska se oli tavallisina pyhinäkin niin täynnä, että hänen olisi pitänyt antaa paikkansa jollekin myöhemmin tulleelle naiselle, ja hän olisi joutunut seisomaan. Vuonna 1948 Anni-niminen kotiapulainen halusi mennä joulukirkkoon ja otti minut mukaansa. Olin viisivuotias. Minut herätettiin kesken unien, mutta innokkaana lähdin aamun pimeyteen.

Olin käynyt pyhäkoulussa jo kaksivuotiaasta asti. Meitä lapsia oli siellä alkuhartaudessa koko kirkkosali täynnä ja myöhästyneet joutuivat seisomaan ovensuussa. Sitten meidät jaettiin iän mukaan omiin ryhmiin, jossa kerrottiin päivän aiheesta ikätasoa vastaavasti.

Muistan siitä joulukirkosta vain yhden asian. Kun se oli päättynyt, saarnavuorossa ollut pyhäkoulusta tuttu kiva pappisetä Ilmo Launis tuli seisomaan kirkon eteen ja sanoi, että etuosassa istuvat voivat käyttää sakastin ovea poistumiseen. Sakastin ovi oli alttarin vieressä ja sieltä oli vuosien ajan ilmestynyt pappeja ja teologitätejä ja sinne ne olivat hävinneet, mutta en tiennyt, mitä siellä oli. Oli jännää Annin kädestä pitäen vaeltaa tungoksessa kohti salaperäistä ovea. Oven takana oli kapea käytävä ja jyrkät rappuset alaspäin! Ja pian olimme jo ulkona väärällä puolella kirkkoa. Uteliaisuuteni oli saanut tyydytyksen. Pari vuotta sitten ottamassani joulukirkkokuvassa, ovi näkyy alttarin vieressä vasemmalla.

Tarkistaessani Helsingin Sanomien aikakoneesta, alkoiko joulukirkko tosiaan kuudelta, huomasin että Töölön seurakunnassa oli jo vuonna 1948 havahduttu siihen, että tilaongelmalle pitäisi tehdä jotain ja Helsingin Sanomien etusivulla oli isokokoinen ilmoitus.

Samana jouluna oli aloitettu jouluaamun jumalanpalvelukset jo Messuhallissa ja inhimillisempään aikaan. Aloimme käydä sitten vuosittain joulukirkossa siellä. Paljon tuttuja perheitä siellä oli ja vanhemmat nyökkäilivät toisilleen. Jossain vaiheessa sinne alkoi ilmestyä ihmisiä, jotka hieman poikkesivat töölöläisestä kirkkokansasta. Tiedettiin että Hursti-niminen mies oli alkanut pitää samassa tilassa aattona joulujuhliaan. Sen juhlakansan jälkeensä jättämä hajuaromi ei tuntunut mieluisalta töölöläisneniin ja siellä täällä näkyi jopa muutama rehjakekin paperikasseineen. Kun ensimmäisessä ilmoituksessa oli sanottu, että kaikki mahtuvat, niin siltä näytti, että vähäosaiset, joita Jeesus rakasti, eivät olisi sinne mahtuneet ainakaan seurakuntalaisten mielestä ja he äänestivät jaloillaan, osallistujamäärä väheni. Ihan sydämettömiä eivät töölöläiset kuitenkaan olleet. Messuhallin ilmoituksessa kerrottiin, että kolehti kerätään köyhille. Olen varma, että kolehtihaaviin pudotettiin ihan kelpo summia. Töölössä oli yleensä jouluna tapana kerätä köyhille. Toimin joskus partiolaisena aattohartaudessa keräämässä kolehtia ja kyllä kirkkokansa oli todella avokätistä, jotkut tiesivät, että aina siellä oli ainakin yksi suurin mahdollinen seteli. Se oli silloin 10 000 markkaa ja arvoltaan yli 300€.

Töölöläiset saivat sitten myöhemmin Meilahden kirkon ja Temppeliaukion kirkon ja Hurstin porukka sai pitää Messuhallin, jonne mahtui 1500 henkilöä syömään, mutta sekin jäi heille ajan oloon pieneksi. Vuonna 2015 he pääsivät muuttamaan Messukeskukseen, johon mahtuu 2000 henkeä syömään. Veikko Hurstin esimerkin pohjalta on vähävaraisten jouluruokailun järjestämisestä tullut yleinen tapa ympäri maan.

Palaan vielä joulupukkiasiaan. Yllä on hänen kuvansa Kaupunginmuseon kuvakokoelmista. Koska pariskunnalla ei ollut lapsia, eikä siis isänsä puolesta mielensä pahoittavia ole elossa, paljastan hänen nimensä. Hän oli näyttelijä Matti Lehtelä ja se vääränlainen pukki oli hänen vaimonsa Sylva Rossi. Molemmat esiintyvät vahoissa Suomi-filmeissä ja jos filmissä tarvittiin juoppoa renkiä, niin melko varmasti se on Matti Lehtelä, joskus hän on rosvo ja ainakin kerran poliisi. 

Lisäys 9.1.2023 Tänään Matti Lehtetelä on Ykkösen Suomi-filmissä murhasta syytettynä!

Matti Lehtelä oli hieno pukki, koska hän esiintyi meikattuna ja hienoine vermeineen Elannon mainoksissa. Kun emme enää tarvinneet hänen palveluitaan, saatoimme ihailla hänen kuvaansa kauppamme seinällä ja myöhemmin se ilmestyi vielä katumainoksiin ja alla luki: Joulupukin puhelinnumero on 4711.

Aattoillassa lauloimme myös yhdessä joululauluja ja edelleenkin muistuu kirkon kauneimmissa joululauluissa elävästi mieleen isän ääni. Hän oli hyvä laulaja, mutta äiti ja me lapset lauloimme kuka enemmän tai vähemmän vääränlaisesti.

Toisenlaiset joulut

Kun tulin 1974 uskoon, alkoivat toisenlaiset joulut.

Vietin ensimmäisen joulun Forssassa kahdestaan tyttäreni kanssa vuonna 1973. Joulu tuntui ihan oikeanlaiselta ja leppoisanrauhalliselta. Kun tyttö oli mennyt nukkumaan jäin yksin polttamaan kynttilää. Ensimmäistä kertaa vuosiin yhdistin Jeesuksen jouluun. Olin sen ajan New Agelaisia ja ajattelin, että joulun merkitys on siinä, että ilman Jeesusta emme tietäisi Jumalasta mitään. Seuraavan vuoden aikana tajusin, että käsitykseni joulun merkityksestä oli ollut vääränlainen, mutta se onkin taas jo toinen tarina (ja löytyy täältä).

Karl Collan, joulutunnelman tuoja

Viime viikon blogissa mainitsin kertovani tällä viikolla Karl Collanista. Hän syntyi Iisalmen pappilaan kymmenlapsisen perheen toiseksi nuorimmaksi. Hän oli viisivuotias, kun hänen äitinsä kuoli lavantautiin, jonka oli saanut hoitaessaan uhrautuvasti sairastuneita seurakuntalaisia ja hänen isänsä kuoli muutama kuukausi sen jälkeen suruun. Kymmenen lasta "muutettiin" Helsinkiin ja seitsemäntoistavuotiaasta isoveljestä Clasista tuli perheen "pää". Luultavasti neljä vuotta Clasia vanhempi Sofia yritti tuoda turvallisuutta pienemmille sisaruksille.

Karl Collanista kerrotaan sukuseuran kotisivulla: "Hän lienee Collan-suvun tunnetuin edustaja Pentti Linkolan ohella. Karl Collan oli säveltäjä, useiden musiikintuntijoiden mukaan tuon ajan kouluttamattomien harrastajasäveltäjien lahjakkain edustaja. Hänen sävellyksiään ovat mm. Suomen vanhimmat maakuntalaulut Savolaisen laulu ja Vaasan marssi ja Suomen suosituimmaksi joululauluksi valittu Sylvian joululaulu. Hän kokosi myös kansanmusiikkia, toimi Helsingin Yliopiston kirjaston johtajana ja yliopiston saksan kielen lehtorina. Hän käänsi Kalevalan ruotsiksi. Karl Collanista on tehty useampia akateemisia opinnäytteitä, mutta ei kunnon elämänkertaa. Hän oli naimisissa Maamme-laulumme säveltäjän Fredrik Paciuksen Maria tyttären kanssa. He saivat kaksi lasta. Karl Collan menehtyi koleraan Helsingissä 1871. "

Mutta varmasti ainakin ensimmäinen joulu vanhempien ja Iisalmen pappilan menettämisen jälkeen on ollut surkea. Elämään kuuluvat menetykset ja surut, mutta jos joulu sattuu surutyön syvimpiin vaiheisiin, suru vielä kertautuu jouluna. Sylvian joululaulussakin on kaihoisa sävy. Toinen hänen säveltämänsä, mutta melko tuntematon joululaulu sisältää samantapaista haikeutta. Sitäkin on sanottu Topeliuksen sanoittamaksi, mutta en löytänyt netistä tekstiä. Osittain samantapaisen löysin, jonka Sibelius on säveltänyt. Sanat ovat avoimemman kristilliset. Tässä puhutaan Valosta, jolla toki tarkoitetaan Jeesusta. Sävelessä ja sanoissakin on lohdullisuutta, jota nykyihminen tarvitsee: "Nyt lunta jäätäkin tuuli tuo ja taivaassa myrsky yltyy"

https://www.youtube.com/watch?v=4GpU232JoeY

Kuuntelin tätä lohduttavaa laulua (ihan mielelläni) monta kertaa, että sain kaikista sanoista selvän. Kolmannen rivin alku jäi hieman epäselväksi ja laitoin sanan, joka ajatukseltaan siihen sopi.

On ilta ulkona tuuli käy

se laaksoa laajaa kaartaa,

yö luo köyhän nyt ennättäy

kuin huoneita rikkaan saartaa.

Viel eikön näy, viel eikö näy tuo Valo mi lohdun antaa

Viel eikön näy, viel eikö näy tuo Valo mi lohdun antaa

Nyt lunta jäätäkin tuuli tuo

ja taivaassa myrsky yltyy.

Vain kesä linnuille suojan suo

ne varjohon metsän siirtyy.

Pienoiset nuo, pienoiset nuo saa turvansa kunnes tyyntyy.

Pienoiset nuo, pienoiset nuo saa turvansa kunnes tyyntyy.

Mut täällä valkea lämmittää

ja kynttilän liekki loistaa.

Seurassa rakkaitten ilta tää

mi lapsuuden riemun toistaa.

Ain mieleen jää, ain mieleen jää ja arjenkin huolen poistaa

ja arjenkin huolen poistaa.

Olkoon tilanteesi mikä tahansa, ja jos tarvitset lohtua, toivon että saat jouluna jostain lohdun ja arjen huolesi poistuvat. Toivottavasti löydät oman metsäsi, josta saat turvan kunnes tyyntyy.