VAATTEET JA AATTEET - JA TUNTEET
Osallistuin toissapäivänä Kanta-Hämeen tietokirjailijoiden järjestämään tapahtumaan, jossa Laura Friman kertoi kirjastaan: "TAUKO jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin". Hämeenlinnan kirjastossa oli iso kuulijakunta ja Lauran tapa kertoa elämästään oli sydämeenkäypä ja sama tyyli oli kirjassakin, jonka luin eilen.
Lauran kirja kiinnosti myös siksi, koska olen itsekin pitänyt vastaavan vuoden, mutta en ole some-persoona, enkä herättänyt mitään kohua, kun vuoden lopussa ilmoitin asian Facebookissa. Kun tyttäreni tyhjensi vuokrakesämökkiäni ja sen turhaa roinaa, hän päätti ehdottaa, että pitäisimme "Älä osta mitään" vuoden, jolloin sai ostaa ruuan lisäksi vain harrastuksissa tarvittavia välineitä tai rikki menneen tavaran tilalle uuden. Koko vuoden aikana teimme kerran poikkeuksen. Jossain oli myytävänä 30% alennuksella negatiivien digitointilaite. Ajattelimme, että sellaisen tarvitsen, että voisin käsitellä nuoruuteni kuvia nähtäviksi, ja nyt olisi ainutlaatuinen mahdollisuus saada sellainen halvalla. Niinhän siinä kävi, että se on pyörinyt jo muutaman vuoden pikkukodissani paikkaansa etsien ja mainittakoon, että en ole koko pahvipakkausta edes avannut. – Taitaa olla turha tavara sekin.
Hyvin erilainen kuin Lauran kirja oli Vuokko Nurmesniemen elämäkerta, jonka kuuntelin tällä viikolla. Elämäkerta oli elämys ja nosti esiin myös tunnemuistoja. Kuuntelijalle tulee selväksi Vuokon hallittu eettinen ja esteettinen oma pukeutuminen ja sen pukeutumisfilosofian mukainen elämä ja sen kulttuurin levittäminen.
Laurakin käsittelee pukeutumisen eettisiä valintoja, mutta ei käytännössä pysty useinkaan niihin ja monet hänen vaatevalintansa ovat olleet hänen omasta mielestään epäesteettisiä. Käsitellessään suhdettaan vaatteisiin ja vaatemuistoja hän käytti termiä vaatehäpeä. Hän kyseli myös yleisöltä, oliko ilmiö heille omakohtainen. Melkein kaikkien kädet nousivat. Hänen kirjansa antaa vertaistukea vaatehäpeää kokeneille ja pukeutumisen tai vartalonsa kanssa kamppaileville. Kirja käsittelee tunteita ja motiiveja ja Laura asettuu avoimesti kaikkine raadollisuuksineen yleisön arvioitavaksi. Poimin kirjan sivuilta seuraavia ajatuksia:
Kun vaatesuunnittelija ehdottaa hänelle ratkaisua, josta hän ei pidä:
"Koska elämäni perustuu muiden miellyttämiseen, vastaan kyllä."
"Kun puhumme vaatteista, puhumme aina myös tunteista, ehkä ennen kaikkea juuri niistä. Puhumme itsestämme, historiastamme, toiveistamme, kivuistamme ja häpeästämme – kaikista syvimmistä jutuista. Ihan koko ajan.",
Äitiydestä kertoessaan hän totesi: "Olen selvästi lähtökohtaisesti surkea tehtävässäni."
Kun puhutaan vaatteista, joudutaan käsittelemään paitsi kehoa verhoavia asuja, myös suhdetta omaan kehoon. Siitä Laura toteaa: "minulla on täysin epälooginen, temppuileva, rimpuileva ja koko spektrin kattava tarjottimellinen tunteita, tekoja ja muistoja kehoni ympäriltä. On iloa, surua, pelkoa, häpeää, onnea, nautintoa, raivoa, inhoa, you name it."
Lauran kirjan luettuani ajattelen, että loppujenlopuksi ei ole kysymys suhteista kankaasta valmistettuihin kappaleisiin vaan suhteesta omaan kehoon, äitiin, omaan ympäristöön ja vallitsevaan kulttuuriin.
VAATESUHTEENI
Minä rakastin lukioaikaan vaatteita. Suunnittelin omat vaatteeni ja myös valmistin ne. Kehoani en erityisemmin rakastanut, mutta vaatteilla saattoi peitellä puutteita. Laura oli ollut vaateostosaddikti. Minun poikkeava suhde vaatteisiin oli se, että katselin muita pukeutumista arvioivin ja arvottavin silmin. Kesä -61 kului muotipiirrosten parissa. Onneksi pahin boomi meni ohi ennen ylioppilaaksituloa, etten hakeutunut vaatteisiin liittyviin opiskeluihin.
Opiskeluaikana käytin ennemmin rahaa hankkiakseni hyviä kirjoja kuin vaatteita. Silloin vaateharrastukseni jopa toi vähän rahaa, kun tein joitakin vaatteita myös muutamalle ystävälle.
Kun Laura oli pyytänyt viittamaan vaatehäpeää tunteneita, en viitannut, ja jäin pohtimaan tilannetta. Minä, joka oli hävennyt niin monia asioista, enkö tosiaankaan koskaan ollut hävennyt vaatteitani. Yön nukuttua muistui mieleeni tapaus: Olin 12-vuotias, kun hyvä ystäväni kertoi, että joku koulutoveri oli kysynyt häneltä, olenko köyhästä perheestä, kun vaatteeni näyttävät siltä. Äiti oli ommellut melkein kaikki vaatteeni toivomusteni mukaisesti ja olin niihin tyytyväinen. En ollut koskaan ajatellut, että tekisin köyhän vaikutelman. Ihmettelin itse moneen kertaan, että kuinka saattoi olla mahdollista, että jonkun mielestä pukeutumiseni viittasi köyhyyteen. Saatan nyt päätellä jälkeenpäin, että ehkä myös minulla olisi ollut syytä hävetä. Muistan kyllä, että kasvuvaiheessa kaksitoistavuotiaana takki oli jäänyt lyhyeksi ja joskus hame oli vähän pitempi kuin takki ja näkyi sen alta. En minä sitä hävennyt, niin oli monella muullakin, mutta muistan iloinneeni, kun sain sinä keväänä uuden takin vapuksi ja hameen helma ei näkynyt enää alta, kun lähdin siskoni kanssa kaupungille vappuhumua katsomaan.
Vuokko-kirja on Jutta Ylä-Monosen kirjoittama Vuokon valvonnassa. Siinä eivät päähenkilön raadollisuus tai häpeän aiheet paljastu, mutta joidenkin muiden kuten Armi Ratian hyvinkin selvästi – ja myös rivien välistä. Silti Vuokko-kirja oli kuunteluelämys ja sai kuuntelijan Vuokon puolelle. Kirjaa kuunnellessa joutuu ihailemaan hänen lahjakkuuttaan ja tinkimätön tapaa pysyä ratkaisuissa, jotka koki oikeiksi. Kirjassa myös kerrotaan jotain Armin kanssa tapahtuneesta välirikosta ja Vuokon lähdöstä pois Marimekosta: "Armi oli tullut mustasukkaiseksi ja alkanut tuntea kateutta".
Nuorena luulin, että Marimekon lempikuosini ovat Armin suunnittelemia, mutta kirjasta kävi ilmi, ettei Armi suunnitellut mitään. Luulin myös Armin suunnitelleen Jackie Kennedyn raskausaikanaan käyttämät marimekot, mutta nekin olivat Vuokon käsialaa. Vuokko-kirjan kannessa on mustavalkoinen kuva, jonka olen nähnyt värillisenä Helsingin sanomien kuukausiliitteessä. Siinä on taustalla kolme hänen suunnittelemaansa kangasta ja vasemmalla oleva on juuri se vadelmanpunainen mielikankaani, josta kerron myöhemmin.
Vuokon suunnittelemat vaatteet ovat tuoneet paljon iloa elämääni. Kun hän perusti oman vaatemerkkinsä, suorastaan huumaannuin hänen mekoistaan, mutta minulla ei niihin aikoihin ollut enää varaa ostaa niitä. Silloin ei vielä ollut kirpputoreja, joilta niitä olisi voinut etsiä.
VAATEMUISTOJA
Minun ikäluokkani eli vaatteineen eri maailmassa kuin Lauran ikäluokka, sillä valmisvaatteita oli vain niukasti ja merkkivaatteita tuskin ollenkaan. Vaatteet teetettiin ompelijalla tai tehtiin itse. Seurasimme kaksi kertaa vuodessa julkaistavaa Pariisin muotia ja myös nuorisomuotia, joka tuli USA:sta. Elokuvissa näimme muodikkaita vaatteita ja myös nuorten "Ajan Sävel" lehdessä oli vaatimattomia muotikuvia, ja amerikkalaista "Seventeen"-lehteä tutkimme hartaasti.
Elin nuoruuttani vaiheessa, jolloin tytöt eivät käyttäneet pitkiä housuja koulussa kuin poikkeustapauksissa. Kuljimme hameissa talvipakkasilla, sukkahousuja ei ollut olemassakaan ja jalassa oli ruskeat sukat ja niiden alla pumpuliset alussukat ja palelimme. Sitten eräänä talvena tuli muotiin valkoiset pitkät sukat ja seuraavan talvena kukaan ei pitänyt enää valkoisia sukkia, kun muotiin tulivat siniset sukat ja sitä seuraavana vuotena musta sukat. Minulla oli ystävätär Kouvolassa, jolle kirjoitin kirjeitä ja ilmoitin, mikä on Helsingissä muotia. Siellä sukanväritys oli vuoden jäljessä pääkaupunkiseudusta.
KUUSI KUVAA ELÄMÄNI MERKITYKSELLISISTÄ VAATTEISTA
Lauantaisin tulee radiosta eräs mieliohjelmistani: Kuusi kuvaa elämästäni. Sitä mukaillen olen otsikkoni rustannut. Minun elämässäni vaatteet alkoivat muuttua merkityksellisiksi nuoruusvaiheessa. Aloitan kuitenkin muistelemalla lapsuuteni onnellisimpia hetkiä, kun taas kerran oli tullut Amerikanpaketti täynnä ihania vaatteita.
Amerikanpaketin aarre
Sodan jälkeen isän serkku Amerikassa keräsi tuttaviensa lapsien vanhoja vaatteita ja lähetti niitä meille. Kuvan mekko saa edustaa niitä kaikkia. Tämä liivihame oli kauniin vihreä ja pehmeää kangasta. Siihen oli ommeltu kukkaköynnös, joka kiersi koko helman. Liivihame oli ollut aikaisemmassa elämässään mekko. Mekossa oli ollut pitkät hihat. Sitten kyynärpäihin tuli reiät ja äiti muotoili siitä liivihameen. Istun kolmannen luokan luokkakuvassa ja olen tyytyväinen asuuni. Neljännen luokan kuvassa minulla on Amerikanmekon jäänne päälläni. Nyt se oli enää puolihame, mutta kukkaköynnös kiersi edelleen helmaa. Liivihame oli jäänyt pieneksi ja kun olin siihen niin kiintynyt, äiti oli päästänyt helmaompeleen auki ja poistanut yläosan. Ja taas selvittiin eteenpäin.
Marimekkokankaasta melkein marimekko
Kun katselemme nuoruutemme valokuvia, meillä luultavasti on muistissa tarinoita vaatteistamme. Joistakin emme pitäneet ja jotkut olivat ylpeydenaiheita Nuoruusvaiheessa vaateet ovat tiiviimmin yhteydessä minäkäsitykseen ja sen rakentumiseen. Siinä vaiheessa kukaan ei halua erottua negatiivisella tavalla omasta viiteporukastaan ja toisaalta halutaan olla jossain määrin persoonallisia. myös tietoisuus siitä olenko vaatteineni hyvin pukeutunut jossain tilanteessa, on selkeä-
Lukioaikana sain kuukausirahan ja sillä piti sitten tehdä myös vaatehankinnat. Marimekko oli tullut tietoisuuteeni jo lukioaikana, vaikkakaan se ei ollut mitään nuorisomuotia., mutta haaveilin niistä jatkuvasti. Mekot olivat liian kalliita minun kukkarolleni. Tunturikadulla oli Marimekon tehtaan myymälä ja siellä myytiin myös kankaita. Kangas ei ollut unelmakuosiani. Se oli murretun vihreän ja mustan raidallinen. Olen kuvassa onnellinen tekemästäni asusta. Nyt se kyllä hieman huvittaa. Päässä on itse tekemäni kesähattu, joka oli siihen aikaan muotia – ainakin Helsingissä. Kun olin luokkatoverini Kirstin luona Kerimäellä ja olimme menossa lavatansseihin, hän kehotti minua jättämään hatun pois. Niin tein. Savossa Savon tavalla.
Erilainen talvitakki
Vuonna 60 tulivat muotiin harmaat talviulsterit. Väri oli uusi ja vain yhtä mallia sai kaupoista. Takit oli tehty kapearaitaisesta kankaasta ja malli on samanlainen kuin kuvassa oikealla oleva lapsen takki. Vasemmanpuoleinen takki oli tarkoitettu teineille mutta kovin tätimäiseltä se takki näyttää entisen teinin silmin katsottuna.
Halusin harmaan takin. mutta en samanlaista kuin muilla. Niinpä tein takin itse ja poseeraan siinä ylpeänä. Olkalaukkukin oli omatekemäni.
Mekon monta elämää
Tässä on mekko, jolla on vähän erikoisempi tarina. Olin suunnittellut ja tehnyt sen itse. Purin mekkokankaasta lisäksi lankaa ja virkkasin langasta pitsiympyröitä, jotka sitten ompelin etuyläosaan koristeeksi. Mekko oli alunperin pitkähihainen ja kuului kategoriaan: "Tästä olen ylpeä". Ystävättäreni oli kerran menossa työpaikan pikkujouluun, eikä hänellä ollut mitään päälle pantavaa, eikä rahaa ostaa uutta. Oli aika yleistä, että vaatteita myös lainattiin kavereille. Ehdotin, että voisin irrottaa mekosta hihat, niin se käy paremmin juhlavaatteesta. Niin sitten hihat lähtivät. Mekko joutui aikanaan ullakolle vaatemuistolaatikkoon. Siellä se säilyi vuosikausia, kunnes tuli eräs syksy 80-luvulla. En ollut käynyt työpaikkani kaupungintalon pikkujoulussa enkä aikonut sinäkään vuonna mennä. Tulevista pikkujouluista kohistiin kahvipöydissä ja ruokalassa. Teemana oli 60-luku ja minähän olin kokemusasiantuntija ja kerroin työtovereille, millaisia vaateitta ja lisukkeita käytimme. Vähitellen aloin itsekin innostua ja päätin osallistua. Kaivoin muistolaatikosta punaisen mekkoni. Niinpä sitten juhlailtana menin kuin naamiaisiin. Olin vaihtanut tyyliäni totaalisesti. Huulipuna oli räikeän punaista, päässä oli irtotukkalisäke ja tekorpisetkin olisin ostanut, mutta ne olivat Forssan kaupoista suuren kysynnän vuoksi ehtineet loppua.
Vuosien tauon jälkeen tanssin. Kaikki kaupungintalon miehet tiesivät, että olen uskovainen, eikä heistä kukaan hakenut minua tanssiin. Muualla, muistaakseni varastolla työskentelevä työnjohtaja haki sitäkin innokkaammin ja asettui viereeni istumaan. Myöhemmin hän olisi halunnut tanssia jonkun tuttunsa kanssa ja pyysi ohi kävelevää kamreeria hakemaan minua tanssiin, mutta tämä pakeni paikalta. Sitten puolen yön maissa riisuin naamioni, paljastin totuuden ja kerroin miehelle olevani uskovainen ja kulkevani ihan muunlaisissa bileissä.
ELÄMÄNI TÄRKEIN MEKKO
Edellä kuvatun omatekoisen "marimekon" jälkeen tein vielä violettipohjaisesta kuviollisesta kankaasta ja punapohjaisesta kankaasta mekot. Samalla haaveilin aina aidosta marimekosta.
Kun aloin naimisissa ollessani odottaa vauvaa, koin että nyt jos koskaan. Taloudellinen tilanteeni oli hyvä. Vuokko Nurmesniemen vadelmanpunainen pieni pallollinen kangas oli mielikankaani. Siitä ei tehty haluamaani mallia. Marimekossa oli mahdollisuus, että mekon hintaan lisättiin 15%, jos he tekivät jostain mallista uniikkikappaleen, johon sai valita haluamansa marikankaan. Kuvan mekko on edelleen jäljellä ja muutama vuosi sitten pidin sitä Tampereella soroptimistien vuosijuhlassa.
Kun vauva sitten syntyi, hänellä oli jo viikon vanhana marimekko ja kun kotiini tuli myöhemmin ala-asteikäiset veljekset, ostin heille heti Vuokko Nurmesniemen suunnittelemat jokapoikapaidat.
KUUDES KUVA
Ohjelman formaattiin kuuluu, että kuudennen kuvan saa sijoittaa tulevaisuuteen ja kuvitella sen itse. Ehkä minun täyttymätön vaateunelmani koskee Vuokko-mekkoa. Siinä vaiheessa, kun Vuokon oman tuotannon vaatteet alkoivat nousta muotiin, olin jo köyhä yksinhuoltaja. En edes uskaltanut haaveilla niistä. Kävin äsken Vuokko OY:n verkkosivulla ja totesin, että nyt haaveen toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei ehkä järkevää.
VAATTEET JA KULTTTUURI
Mikael Petraeus toteaa Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutin opinnäytetyössä: Vaatteet toimivat "ulkoisena minänä", jotka määrittelevät rooliamme yhteiskunnassa - niillä on kuitenkin mahdollista ilmaista myös sisimpää minää ja tukea sitä.
Identiteetti on tarina, jonka ihminen kertoo itselleen itsestään. Identiteetin osa on käsitys siitä, mitä ihminen luulee muiden ajattelevan hänestä. Käsitys muiden ajattelusta liittyy osaltaan oletukseen oman pukemisen antamasta viestistä ympäristölle. Amerikkalainen entinen pappi Ralph Waldo Emerson (1803–1882) totesi aikoinaan: "Tunne, että on täydellisen hyvin pukeutunut, suo ihmiselle sellaisen rauhan, jollaista uskonto on kykenemätön antamaan."
Ehkä Emerson oli vaatefriikki, mutta hänen mielipiteeseensä en pysty yhtymään.
Pukeutumiseen liittyy myös kulttuurinen näkökulma. Erilaisilla kristillisillä ryhmilläkin on ollut omia pukeutumiskoodejaan. Suomessa tunnetuin on ollut körttipuu. Herättäjä-yhdistyksen sivulla kerrotaan: "Luterilaisen kirkon historiassa kuvastaa heränneitten körttipuku eniten kantajansa sisäistä ja uskonnollista maailman katsomusta ja hänen kuulumistaan määrättyyn uskonsuuntaan. Körttipuku muodostui heränneille omantunnon asiaksi ja heidän yhteiseksi tunnusmerkikseen. Puku loi yhtenäisyyden tunnetta, mutta oli myös jyrkkä raja maailmallisuuteen."
Lestadiolainen nuori osaa toisen nuoren pukeutumisesta yleensä arvioida, kuuluuko tämä heidän piskuiseen laumaansa. Samoin eri nuoriskulttuureissa linkittyvät yhteen musiikki ja pukeutuminen.
RAAMATUN LEHDILTÄ
Vaatteista puhutaan jo Raamatun alkulehdillä: "Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin." Vaateista puhutaan Raamatussa aika paljon lähtien alkusivuilta päätyen Ilmestyskirjaan. Papeillekin oli alussa tarkoin määrätyt pukeutumisohjeet. Vaatteilla oli merkitystä. Tuhlaajapoikakin sai palattuaan pukea isänsä käskystä parhaat vaatteet.
Jeesus käsittelee vuorisaarnassa Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa vaatteita:
25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?
26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä
kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan
te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!
27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään
vertaa?
28 Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka
ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää.
29 Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin
vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.
30 Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna
joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
31 Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me
juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?'
32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää
kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.
33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta
tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin."
Ilmestyskirjassa puhutaan valkeista vaatteista ja ne mainitsee myös vanhuudesta puhuva virsi 531
1.
Lähtöhetken lähetessä
katson aikaan menneeseen.
Katson iän kypsyydessä
nuoruuteen ja lapsuuteen.
Työni turhat, tärkeät,
riemut, murheet päättyvät.
2.
Kiitos, Herra, ilon teistä,
matkan kauneudesta.
Kiitos surun kyyneleistä,
ystävien seurasta.
Kiitos, Herra, toivosta,
katkerasta tuskasta.
3.
Herra, salatuimpaan saakka
katsoo sinun silmäsi.
Poista vaiva, tunnon taakka,
anna synnit anteeksi.
Hengelläsi elvytä
heikko uskonkipinä.
4.
Jeesus, viivyt vierelläni,
tiedät, mitä tarvitsen.
Tunnet kaiken ikäväni,
anna rauha iäinen.
Ristin pyhän valossa
kuolema ei kauhista.
5.
Herra, sinä kutsuit työhön,
nyt myös levon tarjosit.
Ilon päiviin, murheen yöhön
armon leivän lahjoitit.
Valkoisissa vaatteissa
saanhan juhlaan astua.
Virsi Pasi Mustosen laulamana: