VIETÄMME TIETOKIRJAVIIKKOA - KUKA MITENKIN

KESKEN

Tämä viikko 1.-7.9 on tietokirjaviikko ja sen kunniaksi Helsingissä on kaksipäiväinen Tietokirjafestivaali perjantaina ja lauantaina. Festivaali järjestetään joka toinen vuosi ja siellä on aina mahtava ohjelmatarjonta, jota pääsee seuraamaan osittain myös netissä. KATSO>>>

Olen julkaissut 15 tietokirjaa, ensimmäisen niistä viisikymppisenä. Tietokirjaviikon maanantaina lähti viimeisen paranneltu käsikirjoitus, jonka kohtalo on vielä epäselvä. Se oli jo hyväksytty erään kristillisen kustantamon julkaisuohjelmaan vuonna 2024, mutta ei sitä siellä julkaistu. Nyt elokuussa vietin kaksi viikkoa tiiviisti käsikirjoituksen parissa ja sain "paremman painoksen" aikaiseksi ja lähetin sen kustantajalle. Sieltä tuli heti vastaus, että he ovat myyneet koko kirjatuotannon toiselle kristilliselle kustantamolle ja lähettävät sinne käsikirjoitukseni. Muinaiset roomalaiset sanoivat: "Hapent sua fata libelli" eli kirjoilla on kohtalonsa. Tuon kirjan kohtalon selviämistä tässä odottelen. Viime kädessä julkaisen sen kotisivullani.

Tietokirjailijan ura alkoi myöhään, koska en kuvitellut ikinä kirjoittavani yhtään tietokirjaa. Ajattelin olevani liian lyhytjännitteinen kirjailijaksi. Kun päätin ylioppilaaksi päästyäni pyrkiä opiskelemaan psykologiaa, veljeni totesi silloiselle morsiamelleen, että on ihan sama, mitä alan opiskella, jätän sen kuitenkin kesken. Koko lukioajan ainekirjoitusnumeroni oli seitsemän. Suhtauduin pilkkujen käyttöön varsin huolettomasti ja se näkyi ainekirjotusnumerossa. Ylioppilastodistukseen sain kahdeksikon, koska kirjoitin aineesta laudaturin – olin opetellut ne pilkkusäännöt ennen kirjoituksia. Sinä vuonna sattui olemaan vielä kirjallisuuden harrastajalle tarjolla unelma-aihe: "Mitä olen vuosien varrella etsinyt ja löytänyt kirjallisuudesta"

Sitten minusta tuli sijaisäiti ja minulle tuli motiivi kirjoittaa. Sukelsin maailmaan, josta oli siihen aikaan vain vähän tutkittua tietoa ja paljon erilaisia käsityksiä asioista. Ajattelin, että minun velvollisuuteni oli tuoda oma psykologinen ja minua auttanut tieto muidenkin sijaisvanhempien käyttöön. Päätin että kun jään eläkkeelle tai jos jään työttömäksi, kirjoitan sen kirjan. Suppean valistusmonisteen olin saanut aikaiseksi kaiken härdellin keskellä. Luin Askel-lehdestä syksyllä 1992 erään kustannustoimittajan haastattelun ja hän kertoi, että kustantajalle voi lähettää myös idean kirjasta. Ideahan minulla oli ja se moniste. Lähetin ne ja kohta tuli puhelinsoitto, joka muutti vapaa-ajanviettoni. Sen jälkeen tietokirjoittamisesta tuli osa elämääni. Sijaisvanhemmille tarkoitettu kirja "Lainaksi annettu lapsi" ilmestyi syksyllä 1993. Kun kontakti kustantamoon oli solmittu, minulta pyydettiin lisää ja tein kolme kirjaa. Kun tein väitöskirjan sijaiskotihoidosta, aloin sen jälkeen kirjoittaa lähinnä siltä alueelta ja kolme kirjoista kustansin itse toiminimeni kautta.

Tämä viimeinen käsikirjoitus käsittelee vanhuutta. Tällä hetkellä se on nimetty: Vertaistukea 60+ kanssakulkijoille. Siinä on neljä osaa: Me vanhat, "Ei oo vanhaks pyyntöö", Kehityspsykologiaa ja Parempia tunteita.

Viime viikolla ilmestyi paikallinen tietokirja: Lounais-Hämeen Kotiseutuyhdistyksen Vuosikirja. Tapasin sen toimittajan Ilppo Aaltosen, kun me Forssan seudun psykologit palkitsimme Vuoden Mielenterveystekopalkinnolla kotiseutuyhdistyksen heidän vuosikausia julkaisemansa joululehden takia. Olin kirjoittanut palkitsemisperusteita A-nelosen verran. Siitä Ilppo sai ajatuksen pyytää minua kirjoittamaan Vuosikirjaan. Sain ehdottaa aiheita ja kerroin oikeastaan kaiken mieluummin kirjoittavani Forssan kirkon taiteilijoiden tarinan. Sain tehdä sen ja kerroin keväällä blogissa, miten alun perin "löysin" Ehrströmien pariskunnan taiteen.

https://www.anjalaurilankotisivu.com/l/loytoretkia-kirkkotaiteen-aarelle-ja-arkistoihin/

Ensimmäiseksi olin ehdottanut Ida Maria Saaresta kirjoittamista. Hän oli forssalainen kovan lapsuuden ja nuoruuden elänyt kirjailija, josta olin jo kirjoittanut sivun verran aikaisemmin osana laajempaa blogia. Hänestä tuli kirjailija vasta yli 70-vuotiaana. Tapasin hänet Forssassa esikoiskirjan Nokkosia ja Harakankukkia esittelykierroksen aikana ja keskustelin hänen kanssaan. Hänen vaatimaton olemuksensa teki minuun vaikutuksen ja kirja omistuskirjoituksineen lähti kotiin mukaan ja se oli lukuelämys. Kirja on tietokirja, koska Ida Maria on pyrkinyt kuvaamaan tapahtumat mahdollisimman tarkasti ja tulos on mikrohistoriaa kiinnostavimmillaan.

Lainaan blogista Ida Mariasta kertomani osuuden, jossa hän käsittelee sisällissotaa. 

"Ida Maria Saarisen kuvaus sisällissodasta on pysäyttävä dokumentti paikkakuntamme historiaa. Forssassa ei ollut taisteluja, täältä lähtivät punakaartilaiset muualle varsinaisesti taistelemaan. Forssassa oli kylläkin "vallankumous", kun punaiset ottivat valtaansa paikallista hallintoa 27.1. Voidaan kuitenkin puhua punaisesta terrorista sodan alkuvaiheilla ja valkoisesta terrorista sodan lopussa ja varsinkin sodan päättymisen jälkeen.

Ida Maria Saarinen oli ollut köyhän, iäkkään yksinhuoltajaisän tytär Kalliomäestä. Isä oli ottanut syksyllä 1917 itseään vielä köyhemmän asunnottoman pyykkäri Olka Poutasen kolmen lapsensa kanssa pakaritupaan asukkaaksi. He eivät maksaneet vuokraa ja varastivat perheeltä minkä pystyivät ja rikkoivat huonekaluja polttopuiksi, mistä aiheutui jatkuvaa epäsopua.

17-vuotiaan Idan elämän käänteissä sisällissodan aikana oli paljon sattumaksi koettua. Hän kertoo:

"Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus.

Ida etsi töitä, mutta ei löytänyt niitä. Eräänä päivänä veljen kaveri tuli mökin ovesta:

Tämä alkoi heti esitellä, että "men nyt pian pian Palokunnantalolle, ettäs pääset punakaarttin keittiöön tyähön. Siälä on meirän isä pomona, kyllä se sun ottaa"

Ida lähti kiireesti kesken pihlajanmarjapuuronkeittämisen:

Myöhästyin sittenkin. Porukka oli jo täysmääräinen. Huomattuaan suuren pettymyksen ja tietäessään köyhyyteni muonituskomitean miehet tuumasivat yksimielisesti: "Antaa ton koittaa. Kai siinä yksi vähänel likka sekkaam mahtuu.

Ida sai työn, jossa sai myös syödä vatsansa täyteen, mutta sitten tilanne rintamalla muuttui.

Oli jo huhtikuun puolivälin aikoihin tullut kehotus lähtövalmiuteen. Kenenkään ei tosin ollut pakko lähteä, mutta kotiin jääminenkin arvelutti, niin tiesi huhu voittajan riehuvan kuin muinoin Klaus Flemingin huovijoukkojen. Jonnekin itään pakoon hankkiuduttiin, ehkäpä ehdittäisiin Siperiaan asti, jonne Amurinmaahan joku muisti Suomesta ennenkin lähdetyn ihanneyhteiskuntaa perustamaan.

Aloitettu pakomatka katkesi Lahteen ja Ida joutui Hennalaan vankileirille, jossa virui 3,5 kuukautta. Leirille saatiin tietoja Forssasta ja langetettiin tuomioita. Onneksi pakarituvan Olka Poutanen ei tiennyt, että juuri Ida oli käskenyt isää piilottamaan kotietsintöjä tekeviltä valkoisilta nahkalaukun, jonka sisällä oli punakaartilaisen veljen puku ja kello ja Idan ansioillaan ostama kangaspakka. Ilmianto olisi voinut tietää kuolemantuomiota. Nyt 17-vuotias vähäinen keittiöapulainen sai pelkästään työpaikkansa perusteella vain ehdonalaista: Kolme vuotta kuritushuonetta viiden vuoden koeajalla, valtiopetoksen valmistelusta.

Isän kohdalla kävi huonommin. Hän oli kovistellut aivan aiheellisesti Poutasen porukkaa varkauksista. Kun valkoinen terrori alkoi, Olka Poutanen oli kostoksi katkeruudessaan ilmiantanut isän laukun kätkemisestä. Laukku vietiin esikuntaan ja 80-vuotias isä sai kuolemantuomion ja Ida Maria Saarinen kertoo:

Kaksi viikkoa isä joutui virumaan nälässä ja liassa yhtiön pumpulimakasiinissa, joka oli tilapäisvankilaksi muutettu. Kuollut sinne olisikin äijäpaha, jos ei sattuma olisi väliin tullut. Paikkakunnan piirilääkärinä vaikutti siihen aikaan varsinkin kiroilemisesta tunnetuksi tullut tohtori Kulini. Tuo omalaatuinen medisiinari oli oma-aloitteisesti, pelkkää inhimillisyyttään, alkanut käydä pumpulimakasiinin kurjia asukkaita katsastamassa. Tuollaisella käynnillään hän huomasi isän, joka oli kovan ripulin vuoksi peräti kehnossa kunnossa. Hyvin tuntemansa äijän nähdessään oli Kulini kirota räiskäissyt, ottanut ja taluttanut hänet mukanaan ulos, käskenyt kotiin lähteä ja: "jos tulee takaisin hakemaan, käskee vaan tulla minun puheille."

Idan käsityksen mukaan isä oli ainoa, joka oli selvinnyt elossa Pumpulimakasiinista ja moni täysin syytön oli viety Korko-ojalle ammuttavaksi. Velikin vapautui vankileiriltä ja meni syksyllä peräämään omaisuuttaan. Hän sai pukunsa takaisin, mutta laukku ja kello olivat kadonneet.

Idan isän kunto heikkeni ja hän myi mökkinsä, jakoi rahat lapsilleen ja päätti mennä vaivaistaloon. Hän kuitenkin kuoli ennen mökin tyhjentämistä nukkuessaan omassa sängyssään."

__________________________________________________________________________________

Kirjastonhoitajan työstä eläkkeellä oleva Ilkka Kononen oli tehnyt mittavan työn kerätessään aineistoa Ida Saaresta Vuosikirjaa varten. Sain artikkelista paljon uutta tietoa.

Vapaa toimittaja Pertti Toukkari Somerolta on perehtynyt synnyinkotinsa historiaan perusteellisesti. Sukututkijana nostan hattua moiselle uurastukselle, jossa aloitetaan Somerolla olevan Kimalan kartanon historia 1600-luvulta. Aluksi nimet ja vuosiluvut täyttävät sivut, mutta 1800-luvulta alkaen sivuilla on kiinnostavista tarinoita. Kartano on siirtynyt suvulta toiselle ja koossa oli vuosisatojen aikana monia muutoksia ja Kartano oli jakautunut kahtia. Pakkohuutokauppakin oli uhkana 1902. Avellanien aikana Karjalaiselle siirtoväelle luovutetut alueet harmittivat heitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Nykyiset molempien rakennuskompleksien omistajat Toukkarit ja Kivimaat ovat kunnostaneet omia rakennuksiaan.

Tammelaa kirjassa edustaa forssalaislähtöisen Filosofian tohtori Mikko Kaukon kirjoittama entisen sotamies Thomas Hurtig Bergmanin tavallisuudesta poikkeava elämäkerta.

Vuosikirjan toimittanut Ilppo Aaltonen on kirjoittanut kotiseutuyhdistyksen sadannen toimintavuoden juhlallisuuksista mielenkiintoisen artikkelin.

KIRJOJEN ÄÄRELLÄ

Olen viettänyt tietokirjaviikkoa kuuntelemalla kahta tietokirjaa. Odottelen Halla-ahon muistelmien ilmestymistä ääni- ja e-kirjapalveluun ja sitä odotellessa aloin kuunnella Lauri Nurmen hänestä viisi vuotta sitten kirjoittamaa "Epävirallista Elämäkertaa". Mielenkiintoista tekstiä.

Toisena kirjana kuuntelin ja luin entisenä stadilaisena Anna Kortelaisen kirjan joka käsittelee  joukkoa Helsingin asukkaita 1900 luvun alkupuolella.

Tuntuu siltä, että Anna Kortelainen pystyy kirjoittamaan kenestä tahansa niin eloisasti, että teksti vetää ja lukijan kiinnostus herää. Kirja alkaa psykiatrisen sairaanhoitajan surullisella tarinalla ja päättyy Venäjältä Suomeen tulleen tataariperheen elämän kuvaukseen. Tunsin kerran tataaritytön ja harmittaa etten ollut silloin kiinnostunut heidän kulttuuristaan. Hänestä jäi sentään muistoksi tataarien turkkilaisten lihapiirakoiden, pärämätsien ohje. Pärämätsit olivat meillä lasten suosiossa ja paistelin niitä silloin tällöin ison pussillisen pakastimeen (ohje löytyy netistä). Tataarien historiasta, kulttuurista ja elämästä en tiennyt mitään, vaikka tataarit olivat aikoinaan romanien ja juutalaisten jälkeen kolmanneksi suurin maahanmuuttajaryhmä.

Välillä Kortelaisen kirjassa oli eri tavoin kiinnostavia henkilöitä. Jokunen nimekäs ja jokunen suurelle yleisölle täysin tuntematon. Anna Kortelainen lukee itse kirjan ja onnistuu siinä hyvin. Kirjassa on paljon valokuvia ja ne kannattaa kuuntelijan selailla esiin luettavasta versiosta.

Anna Kortelainen toteaa, että valokuvausta harrastanut Räshid Nasaretdin oli Tataariyhteisöön kuuluva kuvajournalisti, joka osallistui suomalaisen yhteiskunnan henkiseen jälleenrakentamiseen. Perhe tuli Suomeen 1920-luvulla ja alussa oli paljon hankaluuksia Isä toimi laittomasti kulkukauppiaana, ja perhe pelkäsi luovutusta Neuvostoliittoon, kun Suomen kansalaisuuden myöntämisen kanssa oli ongelmia. Vaikka hänellä ei ollut Suomen kansalaisuutta, hän ilmoittautui talvisodan loppumetreillä 19-vuotiaana vapaaehtoiseksi. Räshid kotiutui 1944 sodasta kersanttina ja meni Kalliossa olevaan teknilliseen kouluun ja seuraavana vuonna hän avioitui ompelijattarena toimineen Häbibän kanssa. Räshidillä oli jo Suomen kansalaisuus, mutta muu perhe sai sen vasta vuonna 1948. Samana vuonna Räshid perusti oman valokuvaamon nimeltään Nasakuva. Kirjassa kerrotaan Rashidin hienoista ammatillisia saavutuksista ja kuvaillaan perhe-elämää. Tietolähteenä on ollut Räshidin vanhin poika vaimoineen. Tarina elämässä onnistuneista maahanmuuttajista antoi kirjalle onnellisen lopun.

Kirjahyllyäni penkoessa osui käteen näköispainos elämäni ensimmäisestä tietokirjasta. Olin ostanut sen 1980-luvulla jostain. Se on Aarni Penttilän vuonna 1938 julkaisema Aapiskukko. Olin viisivuotias ja isä alkoi opettaa minua keväällä lukemaan. Olin ollut omatoimisestikin kiinnostunut kirjaimista. Muistan kuinka jäljensin huolellisesti sanan SUOMEN KUVALEHTI paperilleni. Muuten tulos oli hyvä, mutta E-kirjaimen olin hahmottanut väärin, se muistutti enemmän kampaa monine vaakaviivoineen, enkä edes ymmärtänyt, miksei se aikuisille kelvannut.

Aapinen alkoi I ja U kirjaimista, koska ne ovat lapselle helppoja. Seuraavalla sivulla on P ja sitten saatiin lause aikaiseksi PUU UI. En oppinut kevään aikana lukemaan, mutta tavasin sujuvasti. Muistan kuinka puistossa joidenkin lasten äidit eivät uskoneet, että osaan tavata. Eräs heistä käski minun tavata sanan Kirkko. Minä tavasin ja olin ylpeä taidostani. Kesä alkoi ja opintoni päättyivät, mutta aapinen pakattiin kuitenkin maalle mukaan. Vietimme kesää vuokralaisena isossa maalaistalossa, kun omaa mökkiä rakennettiin läheisen järven rannalle. Mukana oli myös kotiapulainen. Kerran kotiapulainen ilmoitti menevänsä huoneeseensa lukemaan. Ilmoitin, että tulen mukaan ja nappasin lähimmän kirjan käteeni. Se sattui olemaan virsikirja. Istahdimme sängylle vierekkäin. avasin virsikirjan ja huomasin ymmärtäväni sanat vain katsomalla niitä. Minun ei tarvinnut tavata. Siis osasin yllättäen lukea sujuvasti. Olin jo täyttänyt kuusi, mutta talonväen mielestä lukemaan oppimiseni oli aika ihmeellistä. Minun piti taas todistaa kykyni. Menin aapisen kanssa heidän puolelleen tupaan ja istuin penkille ja aloin lukea kiinnostuneelle kuulijakunnalle. Siihen aikaan ei ollut eskareita, joissa monet lapset oppivat nykyään lukemaan. Kun aloitin koulun, luokallamme vain kolme osasi lukea. Selasin nettiä ja tunnistin kouluaapiseksi Aukusti Salon Meidän lasten aapisen. Se on luettavissa kokonaan verkossa. Me lukijat emme joutuneet tavaamaan aapista, vaan saimme valita luokan takana olevasta kaapista mieleistä luettavaa siksi aikaa, kun muut opettelivat kirjaimia.

ONKO RAAMATTU TIETOKIRJA?

Tiedän että Raamattu on kokoelma kirjoja, ja mielestäni sen historiankirjoja voi pitää tietokirjoina. Sen ajan historioitsija kertoo yhtäpitävästi samoista asioista kuin Raamattu. Kysyin asiaa kuitenkin tekoälyltä, ja se vastasi:

Tietokirjan määritelmä

Tietokirja tarkoittaa teosta, jossa käsitellään tosiasioita ja tutkittua tietoa järjestelmällisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi oppikirjat, tietosanakirjat, elämäkerrat ja tiedekirjat. Niissä pääpaino on havaittavissa olevien asioiden, tapahtumien ja ilmiöiden selittämisessä ilman fiktiivisiä juonia.

Kirjastoissa ja akateemisessa maailmassa Raamattu sijoittuu ensisijaisesti uskonnollisten tekstien, teologian ja kirkkohistorian osastoille. Se eroaa selkeistä tietokirjoista, koska sen sisältö ja rakenne ovat sidoksissa uskontoon ja traditioon.

Tiedän, että Flavius Josefus, joka oli syntynyt vuonna 37 jaa piti Jeesusta historiallisena henkilönä. Kysyin Tekoälyltä, Oliko Fiavius Josefus tietokirjailija?

"Kyllä. Flavius Josefus kirjoitti historiallisia teoksia, joita voimme pitää varhaisena tietokirjallisuutena.

Josefuksen tuotanto on faktapohjaista: hän kuvaa tapahtumia, henkilöitä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ilman fiktiivistä kerrontaa.

Sekä Raamattua totena pitävät että Raamattuun kriittisesti suhtautuvat teologiset teokset kuuluvat tietokirjallisuuden piiriin, koska ne esittävät analyysejä, perusteltuja tulkintoja ja käyttävät lähdeviitteitä ilman fiktiivistä kerrontaa. "

Johan Ludvig Runeberg kirjoitti Raamatun sisältöä puolustavan virren No183

1.
On meillä aarre verraton,
se kalliimpi on kultaa.
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa.
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme.

2.
Kun ruoste, koi ja aika syö
muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä,
kun maa ja taivas häviää
ja aika loppuu kerran,
silloinkin horjumatta jää
tuo pyhä sana Herran.

3.
Polvesta polveen matkallaan
se samaa voimaa kantaa.
Ei raukene se milloinkaan,
vaan aina rauhaa antaa.
Ei siitä mitään katoa
muun kaiken hajotessa.
On sanan alku, perusta
Luojassa ikuisessa.

4.
Ah sana kallis, iäinen,
hyljätty monta kertaa!
Ei mikään tieto maallinen
voi sille vetää vertaa.
Lujempaa turvaa meille ken
voi tuoda mistään muusta
kuin armon sana ikuinen!
Se lähti Herran suusta.

5.
Jos Herran sanaan turvasit
muun turvan pettäessä,
jos sanan suojaan pakenit
maailman myrskytessä,
niin löysit paikan siunatun,
saa sydän siellä rauhaa,
sataman löysit suojatun,
ei siellä myrskyt pauhaa.

6.
Kuin vesilintu lahdella
käy alle veden pinnan
ja huuhdottuaan sulkansa
taas nostaa puhtaan rinnan,
niin puhdistuu myös henkemme
sanassa kirkkahassa
ja liikkuvansa tuntee se
olossaan oikeassa.

7.
Siis kiitos, armon Jumala,
nyt lakkaamatta aivan,
kun sinä meille sanassa
osoitat tietä taivaan.
Ken nyt on köyhä, rikas ken
sanasi saatuansa!
Sen kalliin aarteen jokainen
saa pitää omanansa.

KUUNTELE>>>