VIHAN JA KAIPAUKSEN KÄSITTELYÄ

Olen tänä syksynä lukenut monta kirjaa ja lajina on ollut mm. saneltu elämäkerta /omaelämäkerta / muistelmat / romaaniksi nimetty autofiktio / Eilen sain loppuun Leena Majander-Reenpään muistelmat nimeltä "Kirjatyttö". Se oli elämys, varsinkin koska olen kirjoittanut kirjoja, lukenut kirjoja ja jopa kustantanut kolme kirjaa. Olen kuullut kirjoittajan apen Olli Reenpään haukkuvan miniäänsä julkisesti, mutta saa appi itse myös osansa Leena Majander-Reepään kirjassa. - melkoista draamaa sivistyssuvussa. 

Kun kirjoittaa itsestään, joutuu aina pohtimaan, miten paljon avaa itsestään ja mitä kertoo muista. Jukka Mäkelällä on selvästi enemmän suoria sanoja ja vihanilmauksia, mutta ei hän säästä itseäänkään. Olen lukenut nyt parisataa sivua Jukka Mäkelän elokuvasuvun saagaa. Suvussa  totisesti tapeltiin, joskus jopa verissä päin. Kirja katsoo asioita Jukka Mäkelän näkökulmasta minä muodossa. Se on Kalle Kinnusen kirjoittamana. 

Kummankin kirjan päähenkilö sai potkut sukufirmasta ja uskon, että kummallekin oli terapeuttista käsitellä potkuja julkisesti. Tein sen itse aikoinaan, kun käsittelin 90-luvun laman aikana saamiani potkuja https://www.psykotieto.com/ty%C3%B6-meni-mit%C3%A4-j%C3%A4i Potkuihin liittyy yleensä hylätyksi tulemisen tunne. Jos on lapsuudessa takana hylkäämisä, aikuisena vanhat tunteet voivat samantapaisessa tilanteessa aktivoitua. Olen käsitellyt hylkäämistä blogissani https://vanhanainenjutustelee.com/?page_id=886.

Psykologia käyttää erilaisten tunnehaavojen hoitamiseen mm. vihakirjetekniikkaa. Mäkelällä on paljon hampaankolossa häntä vähätellyttä isää vastaan, kirjassa on paljon vihanilmauksia. Oletan, että molemmat ovat kokeneet eheyttävänä käsitellä heitä hylkineitä sukulaisia.

HANKALIEN TUNTEIDEN KÄSITTELY KIRJOITTAMALLA

Jos sinulla on vihaa jotain henkilöä kohtaan, voit käsitellä vihaasi kirjoittamalla.

Kirjoita (mieluummin käsin) ihmiselle, joka on kohdellut sinua kaltoin, väärin, epäoikeudenmukaisesti tai haavoittavasti kirje. Voit pitää kirjeen avoinna ja jatkaa sitä tarvittaessa usean päivän aikana. Jossain vaiheessa, kun pahin viha on taittunut, lopetat kirjeen kirjoittamisen. Mutta ET LÄHETÄ SITÄ. Voit kirjoittaa kirjeen ajatellen, että hävität sen heti kirjoittamisen jälkeen. Silloin ei tarvitse yhtään ajatella/pelätä sen päätymistä kenenkään muun käsiin. Suodattamaton kirjoittaminen on terapeuttista.

Eräs seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut ystäväni kirjoitti vihakirjeen hyväksikäyttäjä pedofiilille, joka oli jo kuollut, mutta sen lisäksi hän kirjoitti jatkuvasti irtolappuja, joita siis sitten repi ja poltti. 

Kerran jouduin kohtaamaan nuoren naisen, jota äidin avopuoliso oli kosketellut sopimattomasti. Hänelle suosittelin toisenlaista terapeuttista kirjoittamista. Siinä käydään läpi traumattanut tapahtuma kahteen kertaan. Ensin kuvataan tapahtuma hetki hetkeltä faktoina, ilman tunteita ja sitten kirjoitetaan toinen kuvaus, joka keskittyy siihen, mitä kaikkia tunteita uhri tilanteen edetessä ja sen jälkeen tuntui. Vastaavaa tekniikkaa oli käytetty amerikkalaisessa tutkimuksessa, jossa oli käsketty opiskelijoita valitsemaan elämän pahin tapahtuma ja käsittelemään sitä kahden kirjoituksen tekniikalla. Neljän vuoden kuluttua kirjoittamisen teho näkyi kirjoittajaryhmän merkitsevästi parempana psyykkisenä hyvinvointina verrattuna toiseen opiskelijaryhmään, joka oli myös alkutilanteessa testattu, mutta heitä ei ohjattu kirjoittamaan. He eivät olleet kirjoittaneet elämästään, mutta saivat tutkimuksen lopussa käyttöönsä kahden kirjoittamisen tekniikan.

Olen itse käsitellyt äitisuhdettani ja isäsuhdettani sekä vihakirjeellä että kirjoissani ja olen kokenut sen todella terapeuttisena. Käsittelin äitisuhdetta kirjoittamalla romaanin, jota en halunnut kuitenkaan julkaista, mutta sen ansioista saatoin kirjoittaa asiallisen tietokirjan äitisuhteista (Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä), koska olin hoitanut omat lempeän vallankäyttäjä-äitini aiheuttamat haavani kohtalaisen terveeksi ja ehdottomasti antanut hänelle anteeksi. Sehän on kuitenkin kaiken terapeuttisen kirjoittamisen lopullinen tavoite.

OMA TARINA

TARINOITA

Maailma on täynnä tarinoita
Kertovat niitä,
maalaavat, laulavat ja tanssivat,
tarinoita itsestä ja muista,

tunteellisia ja tunteettomia,
tosia ja valheita,

rumia ja kauniita.

Ydintarina on se,
jonka kerron

itselleni itsestäni.
Sillä sen kanssa minä elän.

Tärkein on kuitenkin
se suuri tarina,

elämää suurempi.
Sillä sen kanssa minä kuolen.

Suosittelen kaikille ikäihmisille omaelämäkerran kirjoittamista. Sitä voi jakaa jälkeläisilleen eri muodoissa tai pitää vain itsellään. Muisteleminen ja kirjoitusprosessi sinänsä on jo sinänsä terapeuttista, mutta ihminen voi kirjoittaa ihan terapiatarkoituksessa tarinansa.

• Kirjoittamatonkin tarina elämästämme seuraa päivittäin mukanamme.
• Tarina muuttuu mielialojemme mukaan.
• Kerromme perustarinastamme erilaisia muunnelmia eri ympäristöissä
• Tarina sisältää asioita, joiden merkitystä voi muuttaa psyykkistä hyvinvointia tukevammaksi
• On tärkeää, että tajuamme, ettei menneisyys määrää kohtaloamme.
• Tarina voi sisältää ja syy- ja seuraussuhteita, jotka voi arvioida uudelleen.
• Tarinan sävyyn vaikuttaa kokemus elämän mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Vanhuudessa rakennamme elämästämme sisäistä johdonmukaisuuteen pyrkivää elämäkertaa, vaikka emme sitä kirjoitakaan minnekään. Sen myötä voi pulpahdella mieleen outoja tunteita. Käsittelemättömiä suruja ja pettymyksiä ja toisaalta yllättäviä rakkaudentunteita. Nykyhetken tunnemaailmaan vaikuttaa sekä alle kouluikäisen tunnekokemukset että murrosiän kokemukset.

Eräs psykologinen terapiasuuntaus lähtee siitä, että aikuisen elämämme ihmissuhteet ovat kertausta lapsuutemme ja nuoruutemme kokemuksista ja niiden tunteensiirroista. Psykoanalyyttinen käsite tunteensiirto eli "transferenssi" tarkoittaa ihmisen tapaa kokea nykyisissä ihmissuhteissa samoja tunteita, joita hän koki lapsuuden tai nuoruuden ihmissuhteissaan.

LEENA JA KERTTU

Olin viisikymppinen, kun työtoverini ja hyvä ystäväni Leena avioitui ja oli tiedossa, että hän muuttaa pois paikkakunnaltamme. Olimme liikkuneet paljon vapaa-ajalla yhdessä luonnossa ja hän oli tärkeä osa elämääni. Olin tavallaan iloinen hänen puolestaan, mutta tuleva ero itketti minua. Ja siitä itkusta ei tahtonut tulla loppua. Tajusin, että tämä ei ole normaalia.

Päätin keskittyä asian käsittelyyn maalaamalla taulua siitä, mitä tunsin (taulun kuva alussa). Maalatessani mieleeni alkoi tulla lapsuuden tärkeän ihmissuhteen menetys. Tajusin, että myös ne myönteiset tunteet, joita olin tuntenut Leenaa kohtaan pohjautuivat osittain lapsuuteni suhteesta pitkäaikaiseen kotiapulaiseemme Kerttuun. Oli tapahtunut myönteinen tunteensiirto eli transferenssi. Miksi sitten itkin menetystä. En ollut viisivuotiaana itkenyt Kertun lähtöä perheestä. Äiti ei tajunnut, mikä kriisi minulle viisivuotiaalle oli Kertun lähtö Lapsihan on itsekeskeinen johtopäätöksissään. Esimerkiksi lapsilla on vanhempien erotessa luontainen taipumus ajatella, että hän on syyllinen eroon ja jos hän olisi ollut toisenlainen, isä ei olisi lähtenyt - tai äiti.

Kerttu pysyi perheemme elämässä ja vietti jouluaattojakin meillä, joten en tuntenut hänen hylkäävän minua, mutta tunsin surua ja ikävää. Tunsin myös voimakasta syyllisyyttä ja häpeää. Muistan miten tunsin häpeää kertoessani kavereille, että Kerttu ei ole enää meillä.

Käsittelin Kerttu-suhdetta myös Äiti-kirjassani.

                                                            Kerttu, minä ja tyttäreni Kertun luona vuonna 1973

Kerran petyin hieman Kerttuun ja vasta muutama kuukausi sitten tajusin, että olin tulkinnut asian väärin. Olin varhaisteini, kun Kerttu muutti Amerikkaan. Olin ihastellut aikaisemmin hänen patella-vyötään, joka oli suurta huutoa siihen aikaan, mutta jota äiti ei pitänyt tarpeellisena ostaa minulle. Kerttu lupasi, että saan vyön, kun hän lähtee sinne Amerikkaan. Lupaus patella-vyöstä lohdutti, vaikka Kertun lähtö kirpaisi. Kun lähdön aika koitti, Kerttu tuli viimeiselle käynnilleen ja selitti jotain epämääräistä patella-vyöstä, en muista mitä, mutta sisältö oli se, että en sitä vyötä saakaan. Hänellä oli mukana kaunis vaaleansininen kutomansa pusero ja hän antoi sen lohdutukseksi. Mutta ei se lohduttanut minua. Tulkitsin, että Kerttu oli pettänyt lupauksensa - minun täydellinen Kerttuni. Pettymys oli suuri. Muutama kuukausi sitten katselin vaateliikkeen ikkunaa ja näin mallinukella patella-vyön. Seisoin lumottuna ja muistelin ja silloin tajusin, että äidillähän siinä oli ollut sormensa pelissä. Siksi ne selityksetkin olivat niin kummallisia. Äiti ei yksinkertaisesti halunnut minulle niin "pimumaista" muotihömpötysvyötä. Kerttu hienotunteisena ei paljastanut äidin osuutta. Kertun ja minun tarina muuttui ja äidille piti taas antaa anteeksi juonittelu.

Leena poistui elämästäni, vaikka soittelimme ja kävinkin Pohjanmaalla hänen luonaan. Sitten kuulin uutisen hänen syövästään. Leenan mies kuoli ja Leena jäi sairaseläkkeelle ja muutti lähemmäksi minua lapsuutensa kotiseudulle ja meidän oli helpompi tavata. 

Meillä oli paljon yhteistä Leenan kanssa, mutta uskoa emme jakaneet. Hän kuitenkin kuunteli vaivautumatta puheitani uskosta ja hän tiesi, että rukoilin paljon hänen puolestaan ja oli siitä iloinen. Tapasimme muutaman kerran ja sitten sain kuolinviestin ja kutsun hautajaisiin. Mitään ylimääräisiä itkuja ei tullut, niin kuin silloin aikoinaan. Hautajaisissa oli nainen, joka kukkalaitetta laskiessaan luki raamatunlauseen. Menin muistotilaisuudessa juttelemaan hänen kanssaan. Sain kuulla, että hän oli ollut Leenan hyvä ystävä kouluaikoina ja nyt kun Leena oli muuttanut takaisin paikkakunnalle, he olivat olleet tiiviisti tekemisissä. Leena oli tullut ennen kuolemaansa uskoon ja ystävä oli Leenan viimehetkillä laulanut tälle hänen toivomansa virren ja sitten Leena kuoli. - Olin todella onnellinen, rukouksiini oli vastattu. Suruun liittyi nyt jälleennäkemisen toivo.

Keskustelimme USA:ssa Kertun kanssa lapsuudestani ja perheestämme usein ja tajusin, miten tärkeä ihminen Kerttu oli ollut minulle ja minäkäsitykseni kehitykselle. Lähetin hänelle myöhemmin myös äitikirjani. Sitten tuli joulu, jolloin en saanutkaan enää kirjettä häneltä. Netistä löysin tiedon hänen haudastaan Floridassa.

LAPSEN KÄSITTELEMÄTÖN SURU

Luin Leena Majander-Reenpään muistelmista, että piispa Eero Huovinen kirjoitti kirjaansa "Ikävä äitiä" kymmenen vuotta. Kirjalla oli jo alussa nimi. Kirja kertoo lapsuuden menetyksestä, joka oli jäänyt aikoinaan käsittelemättä. Miten monella ikäihmisellä onkaan käsittelemättömiä menetyksiä, jotka pitkin elämää vaikuttavat tulkintoihin ihmissuhteista, elämästä ja Jumalasta. Aikuisille on ollut jo kauan surukursseja ja erokursseja, mutta lapsia on alettu huomioida vasta viime vuosikymmeninä. Surutilanteissa lapsia on aikaisemmin kannustettu urheuteen, vaikka olisi pitänyt kannustaa itkemään tai raivoamaan.

Kun muistelemme vanhuudessa elämämme menetettyjä tai liian varhain menetettyjä rakkaita, voimme etsiä menetyksestä myös mielekkyyttä ja merkityksiä. Kaikki oli Jumalan sallimaa ja kaikella oli tarkoituksensa.

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. [Vaihtoehtoisen tekstimuodon mukainen suomennos:"Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat."] (Room. 8:28)