YSTÄVYYSSEURAKUNTATOIMINTAA
Miten karjalanpiirakat liittyvät seurakuntatoimintaan? Ainakin siten, että niillä on hankittu vuosien mittaan suuria summia
lähetystyölle ja muulle hengelliselle toiminnalle. Kun aikoinaan pidettiin
itsenäisyyspäivänä Forssassa lähetysmyyjäisiä, siellä oli kaksi hittituotetta:
Karjalaisten siirtolaisten leipomat aidot karjalanpiirakat ja ternimaito. Kun
ovet avattiin, ihmiset ryntäsivät niin nopeasti kuin kehtasivat hankkimaan
noita herkkuja.
Kuvassa opetamme seurakunnan leirikeskuksessa ystävyysseurakuntamme jäseniä leipomaan karjalanpiirakoita. Olimme viime viikonloppuna saaneet vieraita kolmesta eri ystävyysseurakunnasta: Latviasta Riikan Mesaparksin seurakunnasta, Unkarin Gödöllöstä ja Tallinnan Kaarlin seurakunnasta. Vieraat oli majoitettu seurakunnan leirikeskukseen. Siellä meitä sitten oli kansainvälinen joukko ja puhuimme viittä eri kieltä. Kielten sekamelska kuuluu 35 sekuntia pitkältä leivontavideolta.
https://www.youtube.com/watch?v=4bYNqZ6jspM
Saattaahan olla, että joku innostuu leipomaan näitä eksoottisia piirakoita myyntiin oman seurakuntansa hyväksi. Video päättyy unkarilaisen Zoltanin onnistumisesta kertomaan hymyyn. Hän harrasti leipomista ja teki taitavasti lisää kuoritaikinaa, kun se loppui kesken. Hän kyseli tarkasti reseptiä ja lähetin vielä perään linkin englanninkielisiin ohjeisiin.
VÄKIVALLAN VARJOJA
Leirillä oli vaihteleva ohjelma: saunoimme, leikimme, lauloimme, kokoonnuimme iltanuotiolle jne. Meitä yhdisti luterilainen uskomme, mutta myös historian traumat, joita Neuvostoliitto oli aiheuttanut. Leirikeskuksessa olimme kuin eristetyssä turvapesässä ja Venäjän nykyinen uhittelu tuntui kaukaiselta. Yksityisissä keskusteluissa tuli esiin Ukrainan sota. Jokaisella maalla oli omat raskaat muistonsa Neuvostoliiton ajoista ja sen käyttämästä vallasta maidemme kohdalla. Putinin toiminta ja puheet olivat aktivoineet muistoja. Suomella oli raskaat sotamuistot. Mutta sen jälkeen naapuruus oli verhottu valheelliseen ystävyyden kaapuun.
Mukana leirillämme oli niitä unkarilaisia, jotka olivat kokeneet kansannousun ja sen kukistamisen vuonna 1956. Stalin oli kuollut vuonna 1953 ja Neuvostoliitossa oli jonkun aikaa helpompi hengittää ja sen etupiiriin kuuluvassa Unkarissa elettiin uudistuksen tuulia, kunnes tragedia alkoi. Tankit Budapestin kaduilla ei ollut yllätys, niin kuin ne olivat myöhemmin yllätys Prahassa. Sodan muistot olivat silloin vielä lähempänä. Ja Neuvostoliittoa pelättiin. Prahan kohdalla yllätys oli suuri, koska olimme alkaneet uskoa jatkuvaa suomettumispuhetta: ystäviä ollaan ja Neuvostoliitto on rauhaa rakastava anti-imperialistinen maa!
Seurasimme aikoinaan radiosta Unkarin tapahtumien kulkua tietoisena siitä, että Suomelle voisi käydä samoin. Prahan tapahtumista on muistikuvia televisioruudulta, mutta ensimmäisen kerran näin filmiä Unkarista. Yle areenasta löytyi viiden minuutin uutisfilmi tapahtumista. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/21/unkarin-kansannousu-1956-tukahdutettiin-vakivaltaisesti
Leirillä oli mukana niitä virolaisia, jotka olivat kokeneet uskovien perheiden vainoamisen. Eräs mukana ollut kertoi, että hän muistaa kuinka opettaja seisoi jouluna kirkon ulkopuolella vahtimassa, keidenkä oppilaiden perheet menivät joulukirkkoon. Eikä siitä seurannut mitään hyvää perheiden lapsille.
Kun uskovat olivat olleet vuosikymmeniä vainojen kohteena, ja kirkkoja oli hävitetty, voin hyvin ymmärtää sitä latvialaista pappia, joka alkoi rakentaa kyläänsä omin käsin kirkkoa, kun vapaus oli koittanut. Yhdeksän vuotta sitten olimme ystävyysseurakuntaleirillä Erglin kylässä ja sunnuntaimessua vietimme tämän papin rakentamassa kirkossa. Ulkopuoli julisti kirkonmäellä risteineen uutta aikaa, sisäpuolella oli vielä hiekkalattia ja telineitäkin jäljellä, mutta Messu oli mieliinpainuva. Vieläkään kirkko ei ole täysin valmis, mutta on kuitenkin hengellisen toiminnan keskus. Kuvassa pienempi pappi on kirkonrakentaja ja pitempi on Mesaparksin pappi Ilmaris, joka osallistui myös tänä vuonna leirille.
YHDESSÄOLOA
Vieraille oli järjestetty myös tutustumista Forssan seudun nähtävyyksiin. Suurin osa kiipesi Kaukolan harjun näkötorniin. Matkalla huipulle saattoi ihailla kuvaa Edelfeltin kuuluisasta maalauksesta.
Näkötornia ei ollut vielä olemassa Edelfeltin aikoina, eikä sitä muistokiveä, jossa kerrottiin, että tässä taiteilija maalasi. Maisema tuli muistokiven kohdalta ikuistetuksi moniin kameroihin.
Yhteisen kielen puuttuminen asettaa omat haasteensa. Mutta hymyn ymmärtää jokainen. Sain neljän päivän ajan nauttia siitä, että ympärilläni oli jatkuvasti minulle hymyileviä ihmisiä. Tiesin aivotutkimuksista, että hymyn näkeminen vähentää stressihormonin eritystä ja kohottaa mielialaa. Koin sen todellisuudessa. Sain osakseni runsaasti "hymyterapiaa" ja mukavat muistot.
AAMUHARTAUS
Viimeisenä päivänä pidin aamuhartauden. Päivän ohjelmassa oli tutustuminen Hämeen ammattikorkeakoulun Mustialan kampukseen. Mieleeni tuli tieto elämäni ensimmäisestä kesästä Mustialassa ja toisaalta nykyinen maailmantilanne. Niistä syntyi puheeni. Kirjoitin sen englanniksi ja annoin "tulkeille". Käänsin sen itse puhuessani suomeksi, Ilmaris käänsi sen latviaksi ja Zoltan unkariksi.
Suunnilleen seuraavasti puheeni kulki suomeksi:
Synnyin sodan aikana Helsingissä toukokuussa 43. Helsingissä oli tuolloin paljon pommi-iskuja. Olin viettänyt monia tunteja kerrostalomme kellarissa, vaikka olin alle kahden viikon ikäinen. Sitten isäni soitti rintamalta ja sanoi äidilleni, että meidän täytyy paeta Helsingistä.
Matkustimme pois Helsingistä. Tulimme äitini ja isoveljeni kanssa Mustialaan Tammelaan, jossa vierailemme tänään. Äitini ystävän sisko asui siellä, ja hän otti meidät kotiinsa, vaikka ei tuntenut meitä etukäteen.
Sota päättyi aikanaan, mutta aikuiset puhuivat siitä paljon ja pelkäsivät, että Neuvostoliitto miehittää Suomen.
Olin vaikea teini. Äitini oli uskonnonopettaja, mutta minusta tuli ateisti 13-vuotiaana. Suomessa nuoret käyvät rippikoulun 15-vuotiaana ennen konfirmointia. Kun menin omalle rippikoululeirille, olin ateisti.
Tuolloin maailmantilanne oli jälleen erittäin vaikea. Neuvostoliitto oli ilmoittanut, että jos USA laskeutuisi Libanoniin, se merkitsisi kolmannen maailmansodan alkua.
Eräänä iltana leirin aikana kuulimme radiosta, että USA oli laskeutunut Libanoniin. Leirillä oli 50 tyttöä ja pelkäsimme sotaa kovasti. Olimme kaukana kodeistamme, eikä meillä ollut puhelimia, joihin voisi soittaa kotiin.
Sitten leirinjohtaja kiersi jokaisen majoitushuoneen ja luki meille Psalmin 91. Silloin ensimmäistä kertaa elämässäni koin Jumalan läheisyyden ja ihmeellisen rauhan. Lakkasin olemasta ateisti. Aloin uskoa, että Jumala on olemassa ja että Hän hallitsee maailmaa.
Minusta tuli uskovainen vasta yli 30-vuotiaana. Jumala oli vastannut äitini rukouksiin. Mutta se onkin toinen tarina.
Psalmin 91 jakeet luettiin vuorotellen kolmella kielellä.
Korkeimman suojelus
1 Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
2 sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
3 Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta.
4 Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
5 Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta,
6 et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
14 Herra sanoo: "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.
15 Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
16 Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä."
Isämeidän-rukous meillä on tapana lukea yhteen ääneen omilla kielillämme.
Suomalaisessa virsikirjassa on maailman tunnetuin hengellinen laulu myös
englanniksi (virsi 932) ja lauloimme sen lopuksi yhdessä useiden kitaroiden
säestämänä.
Seuraavana sen esittää Kallaveden seurakunnan nuorisokuoro: