KATOAVAT KALENTERINI YM. MUISTISTA

Viime vuoden lopussa minulta katosivat kalenterit. Yritänpä ajatella positiivisesti, vaikka en positiivisen psykologian kannattaja yleensä olekaan. Vuoden 2022 kalenteri jäi luultavasti bussiin, mutta sehän oli vanha ja muistin, ettei minulla ole viimeisinä päivinä merkintöjä ja ne vähäiset seuraavalle vuodelle merkityt löydän nykyään sähköposteista. Vuoden 2023 kalenteri on myös kadoksissa - tyhjä se oli, mitäs siitä, oli rumanvärinenkin. Minulle on pitkään suositeltu puhelimen kalenterin käyttöönottoa ja päätin nyt nähdä sen vaivan, että opettelin homman. Toistaiseksi puhelimeni ei ole vielä koskaan kadonnut. Vaivannäköni palkittiin heti. Soroptimistiklubimme sihteeri laittoi ilmoitukset kevään kuukausikokouksista erillisillä sähköposteilla, joissa kysyttiin, osallistunko. Kun klikkasin kyllä, niin hups vaan, puhelinkalenteriini tuli merkinnät kokouksista toukokuun loppuun asti. Olin itse merkinnyt maanantaille puhelinhaastattelun ja puhelin hälytti muistutuksen siitä. Hajamielisyyteni pakotti ottamaan pikkuisen digiloikkaan ja silläkin oli myös myönteinen seuraus.

Olen minä ollut hajamielinen kalenteriasioissa nuorempanakin. Puhelinkalenteri on myös sikäli kätevä, että se sisältää useampia vuosia eikä vuodenvaihteessa tarvitse siirtää vanhasta vuodesta lisälehdiltä uuteen vuoteen mitään. Minulle kävi kerran toteen luennoivan ihmisen pelko, että ei olekaan siellä, missä yleisö odottaa. Se oli aikaa, jolloin en ollut vielä oppinut sanomaan ei. Olin kokopäivätöissä ja luentopyyntöjä tuli enemmän kuin olisin itse toivonut. Olin sopinut jonain vuonna marraskuussa luennosta äiti-tytär suhteista Turussa talkoohengessä erään kristillisen järjestön tilaisuuteen. Tilaisuuden järjestivät vapaaehtoiset. Luento oli jonain lauantaina helmikuussa. Jostain syystä se oli jäänyt minulta siirtämättä seuraavan vuoden kalenteriin. Yleensä järjestävä taho ottaa yhteyttä muutama päivä ennen luentoa ja kyselee tarvitaanko apuvälineitä. - Se taisi olla vielä piirtoheitinaikaa. Kukaan ei soittanut, kunnes oli lauantai ja lankapuhelin pirahti. Täytyy sanoa, että siitä unohduksesta jäi tunnejälki ja vieläkin, jos tuntemattomasta numerosta soitetaan viikonloppuna, saatan pelästyä ja ensimmäiseksi ajatella, että ei kai minulla ollut jotain sovittua jossakin. Tilaisuus oli maksuton eikä mitään pääsylippuja tarvinnut palauttaa. Keksin puhelimessa muutaman keskustelunaiheen, joita naiset sitten pöydissä pohtivat ja tilaisuus oli ollut ihan onnistunut. Seuraavana syksynä sitten menin puhumaan Turkuun samalle porukalle.

LUULETKO OLEVASI NUOREMPI KUIN OLETKAAN

Maanantaina (9.1.) oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli siitä, että suuri osa ihmisistä tuntee tutkimusten mukaan itsensä ikävuosiaan nuoremmaksi ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä suurempi on keskimäärin subjektiivisen ikäkokemuksen ero todelliseen ikään. Kuulun niihin, joiden on vaikea muistaa, miten vanha olen todellisuudessa. Syksyllä minulta leikattiin kaihi ja siitä oli seurauksena, että peilikuvani terävöityi ja vieläkin yllätyn nähdessäni ryppyjeni määrän ja syvyyden. Peilin ääressä tunnen itseni ikäisekseni, mutta se on ohimenevää. Viime vuonna tosin tunsin yhtenä päivänä koko päivän itseni vanhukseksi. Se oli silloin, kun makasin kotona yksin koronassa ensimmäistä päivää. Kuume nousi ja pelkäsin kuolemaa.

Se, että tuntee olevansa ikävuosiaan nuorempi, on kuitenkin tutkimusten mukaan positiivinen asia. Sellainen vanha ihminen on tyytyväisempi elämään, masentuu harvemmin, suoriutuu paremmin älykkyyttä vaativissa tehtävissä ja myös fyysinen suorituskyky on parempi ja kaiken lisäksi hän vielä elääkin kauemmin kuin ne ikätoverit, jotka kokevat olevansa oman ikäisiään. Sitä ei tutkittu, mutta luultavasti he myös hävittävät tavaroitaan harvemmin.

Tutkijoilla on kuitenkin tuttu ongelma. He eivät pysty sanomaan kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Saako hyvä suoriutuminen ihmisen tuntemaan itsensä nuoremmaksi vai saako tunne siitä, että on nuorempi kuin numerot näyttävät suoriutumaan muita paremmin.

KAKSI VAHVAA VANHUSTA

Ihminen voi vaikuttaa elämäntavoillaan osittain siihen, että pysyy monissa suhteissa nuorempiensa tasolla. Voisiko siitä seurata kokemus, että on ikävuosiltaan nuorempi? Vai onko niin, että kun on jostain syystä saanut päähänsä ajatuksen, että on ikävuosiaan nuorempi, niin siitä seuraa monenlaista hyvää. Entä jos ihminen hypnotisoidaan tuntemaan itsensä ikävuosiaan nuoremmaksi, mitä siitä seuraa?

Isäni luullakseni tunsi olevansa ikävuosiaan nuorempi ja oletettavasti myös Urho Kekkonen. Isäni harrasti liikuntaa ja söi terveellisesti eikä polttanut ja oli absolutisti. Neurologi Erkki Kivalo oli sitä mieltä, että Kekkosen elämäntavat olivat myös terveyttä tukevia.

Kekkonen kävi aikoinaan Peurungalla 70-luvulla tutkituttamassa oman fyysisen kuntonsa ja sai tulokseksi, että kunto vastaa nelikymppisen kuntoa. Isäni ei Kekkosesta pitänyt ja päätti mennä mittauttamaan oman kuntonsa. Tuloksena oli, että hänellä oli kolmekymppisen kunto. Sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin. Tosin hän oli Kekkosta seitsemän vuotta nuorempi. Kumpikaan näistä viriileistä miehistä ei voinut harmaan aivoaineen määrän ja tiheyden vähenemiselle lopulta mitään. Isäni kuoli tapaturmaisesti 82-vuotiaana eikä alkanut dementia (äidin mielipide) ollut ehtinyt saada huomattavia muutoksia aikaan, mutta vanhus hän oli. Hän saattoi kysyä samaa asiaa kymmenen minuutin välein, mutta pystyi kyllä pitämään etukäteen kirjoittamansa esitelmän sujuvasti.

Muistan kuinka kesällä -69 Harjamäen mielisairaalassa neurologit pohtivat Kekkosen Leningradin matkaa ja ihmettelivät, miksi seurueessa oli mukana myös neurologi Erkki Kivalo. He heittivät ilmaan ajatuksen, että Kekkosella oli luultavasti aivoperäisiä ongelmia. Löysin Helsingin Sanomien vanhasta kuukausiliitteestä tiedon, että kutsu matkalle oli tullut yllätyksenä paria viikkoa aikaisemmin ja Kekkonen oli ollut hermostunut. Katsoin Kivalon haastattelun mtv:n arkistosta eikä hän puhunut osallistumisesta matkalle, vaan kertoi tutustuneensa Kekkoseen 70-luvulla jollain matkalla. En tiedä oliko hän -69 kesäkuussa Leningradissa, vai oliko Harjamäen ylilääkärin tieto väärä, mutta siitä lähtien aloin tarkkailla Kekkosta erilaisella silmällä. Haastattelussa Kivalo totesi, että hän oli sen kohtalokkaan Islanninmatkan jälkeen tavannut Kekkosen ja keskustellut hänen kanssaan ja Kekkosen muisti oli ollut normaali.

Myöhemmin 1981 syyskuussa Kekkosen ympärillä olevat ihmiset totesivat sairasloman tarpeellisuuden. Kivalo kertoo haastattelussa, että kun Kekkoselle oli kerrottu illalla, että hänelle on kirjoitettu sairasloma alkamaan seuraavasta päivästä, kunto oli romahtanut yhdessä yössä. - Muiden julkisuudessa olleiden tietojen mukaan neurologisia oireita oli ollut silloin tällöin vuosien varrella. On selvää, että ei pelkät keskustelut älykkään henkilön kanssa aina paljasta neurologisia ongelmia edes neurologian professorille. Ihminen pystyy jossain määrin salaamaan muistiongelmat. Neuropsykologiset tutkimukset vasta antavat luotettavaa tietoa ja Kivalon mukaan sellaisia ei Kekkoselle koskaan tehty.

KUN LÄHELLÄ OLEVAT SAIRASTUVAT

Olin tutustunut eräällä eläkeläisten matkalla toisella paikkakunnalla asuvaan naiseen, jonka kanssa tapailimme silloin tällöin. Hän sairastui Alzheimerin tautiin, mutta ei kertonut siitä minulle. Hän luopui ajokortista, eikä kertonut syytä. Olimme viisi vuotta sitten yhdessä lounaalla ja aloin puhua yhteisestä ulkomaanmatkasta, jonka olimme tehneet muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hän totesi: "Ai sä olet ollut N:ssa " Huomasin, että hän oli unohtanut olleensa samalla matkalla. Olimme olleet huonetovereita, eikä hän muistanut koskaan edes olleensa kyseisessä maassa. Puhelimessani oli paljon kuvia matkasta ja niitä katsellessamme, hän alkoi muistaa hämärästi jotain. Mutta sanaa muistisairaus ei mainittu. Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt avaamaan keskustelua aiheesta. Hän oli ensimmäinen muistisairas tuttavani ja ikätoverini. Tilanne oli odottamaton ja surullinen.

Siitä lähtien tarkkailin hänen sairautensa mahdollista etenemistä. Olin kerran kutsunut hänet luokseni ja vietimme monta tuntia yhdessä, enkä huomannut hänessä mitään poikkeavaa. Vasta ollessani saattamassa häntä linja-autoasemalla, muisti selvästi petti. Illemmalla hän laittoi minulle tekstiviestin ja pyysi lähettämään kuvia kodistani. Oletan, että hän oli unohtanut, millainen kotini oli. Jouduin pohtimaan, mikä on minun roolini hänen elämässään. Asumme eri kaupungeissa, mikä vaikeuttaisi yhteydenpitoa ja tein päätöksen, että en ota häneen yhteyttä, mutta jos hän itse haluaa tapaamistamme, olen siihen valmis. Seuraavan sairastuneen ystävän kohdalla tein erilaisen ratkaisun, yritän olla hänen elämässään mukana hänen ehdoillaan.

Tässä iässä ihmisellä on eri tavoin oireilevia ystäviä ja joutuu pohtimaan, mitä itse jaksaa, mitä ei. Ensimmäinen sairastunut ystäväni ei ole ottanut minuun yhteyttä, joten emme ole tavanneet. Olen kysellyt yhteiseltä tuttavaltamme hänestä. Hän selviytyy edelleen yksin kotona, jonne ei kutsu ketään. Tuttavamme käy joskus kävelyllä hänen kanssaan ja nähtävästi lääkityskin on kohdallaan, koska hänen mielialansa on jopa parempi kuin ennen sairastumista.

Alzheimerin etenemisessä on yksilöllisiä eroja. Jo lähes kymmenen vuotta sitten kuulin että tutut alkoivat tehdä havaintoja erään miehen muistiongelmista, mutta edelleen hän pärjää yksin kotona. Uskon että ensimmäinen sairastunut ystäväni oli saanut diagnoosin huomattavasti aikaisemmin kuin viisi vuotta sitten, jolloin itse tajusin tilanteen. Olihan hänellä hoitoalan ammattilaisia lähisuvussa. Muistelin, että olin kertonut hänelle jostain muistimokastani ja lisännyt siihen, etten kerro siitä tyttärelleni. Hän totesi siihen aika painokkaasti, ettei hänkään koskaan kerro. Kyllä minä yleensä kerron, mutta jostain syystä silloin olin päättänyt toisin. Jälkeenpäin ajatellen hänen salailunsa liittyi vakavampaan muistiongelmaan.

Kannattaa mieluummin ottaa puheeksi läheisten kanssa omat muistiongelmat kuin salata niitä. Mitä aikaisemmin Alzheimer-lääkitys aloitetaan, sitä parempi. Eräässä koulutuksessa geriatri totesi, että aikaisemmin Alzheimer oli vakava sairaus. Nyt se on kuin diabetes: sitä sitten vain hoidetaan ja ihminen selviytyy vuosikausia arjessaan.

On myös olemassa muita muistisairauksia kuin Alzheimer ja tiedän tapauksen, että ilman perusteellista tutkimusta määrätty Alzheimer-lääkitys aiheutti suuria ongelmia henkilölle, jolla oli Lewyn kappaleen tauti.

Äidilläni oli vaskulaarinen dementia ja sairastumisen alku oli erittäin ahdistavaa, koska en tiennyt, mikä oli kysymyksessä. Hän oli sama fiksu äitini kuin ennenkin. Kerran hän syytti minua jostain teosta, jota en ollut tehnyt. Äidin herättämä syyllisyys oli ollut elämäni ongelma ja vanhat tunnemuistoni aktivoituvat ja olin syytöksien takia ahdistunut ja neuvoton. Hän muisti edelleen hyvin, mutta vähitellen siinäkin tapahtui muutoksia. Hänellä alkoi olla harhoja. Olin käskenyt häntä puhumaan niistä lääkärille, mutta hän oli saanut lääkärin vakuuttuneeksi, että on ihan kunnossa. Otin yhteyttä hoitavaan lääkäriin ja äiti sai antipsykoottisen lääkityksen. Siitä tuli ainakin alussa sivuoireita ja äiti syyllisti minua, että olin hommannut hänelle pahaa oloa aiheuttavaa lääkettä. Lääke vaihdettiin ja sivuoireet lakkasivat, mutta sairaus eteni aika nopeasti.

Kun äiti oli selvästi dementoitunut, hänen valta-asemansa tunnemaailmani horjuttajana ja syyllistäjänä päättyi. Valta oli siirtynyt minulle. Onneksi äidin oma mieliala pysyi hyvänä. Hän joutui epäonnistuneen lonkkaleikkauksen takia sänkypotilaaksi Puolarmetsään ja viihtyi siellä erinomaisesti. Enää tapaamisemme eivät päättyneet hänen syyllistävään kysymykseensä: Joko sinä nyt lähdet? Hän nautti sairaalassa siitä, että häntä hoivattiin ja aloin tottua hänen sairauteensa ja koin tapaamisemme ihan myönteisinä kohtaamisina.

ITSETARKKAILUA

Koska olen psykologi, tarkkailen jatkuvasti muistini muutoksia. Olen pitänyt viikonloppukursseja Vivamossa tunnelukoista. Aluksi ne kestivät perjantai-illasta sunnuntaihin. Sitten halusin muutosta siten, että ne kestävät lauantaiaamusta sunnuntaihin. Ilmoitin tällä viikolla Facebookissa, että helmikuun kurssi on viimeinen ja kahdeksankymppisenä en enää pidä viikonloppukursseja. Ikä ei ole vain numero, kyllä 80 mittarissa merkitsee jotain. Yksi syy miksi päädyin lopettamaan viikonloppukurssin oli havaitsemani muutos muistitoiminnassani. Aikaisemmin olen aina muistanut koko kurssin ajan, mitä olen puhunut. Nyt olen tullut yleensäkin epävarmemmaksi siitä, mitä olen aikaisemmin puhunut tai kenelle olen jonkun asian jo puhunut. Juorujen kertomisen kanssa täytyy olla myös varovainen, ettei tee virheitä sisällön suhteen. Olen havainnut myös sellaisen muutoksen, että vaikka muistan jonkun jutun, en muista, kuka sen oli minulle kertonut. En voi tarkistaa faktoja.

Olen aikaisemmin sanonut, ettei ole huolestuttavaa, että hävittää tavaroita, ratkaisevaa on mistä ne löytää. Jos ne löytää täysin epäloogisesta paikasta, kuten avaimet jääkaapista tai puhelimen sukkalaatikosta, pitää olla huolissaan. Nyt olen senkin kokenut, että löysin kattilallisen soppaa paikasta, joka herätti huoleni. Olin tehnyt makkarasopan illalla ja seuraavana päivänä lounasaikaan oli tarkoitus se syödä. Avasin jääkaapin oven, mutta ei siellä ollut soppakattilaa. Ensimmäinen ajatus oli, että olin laittanut sen parvekkeelle jäähtymään. Sitten muistin, että pakkasta on paljon, enkä varmasti ollut vienyt soppakattilaani parvekkeelle. Ensin en voinut mitenkään edes keksiä, mistä lähtisin etsimään, sitten minulla välähti. Menin kattilakaapille ja siellähän se oli. Se ei ollut sentään esimerkiksi liinavaatekaapissa, mikä oli sinänsä lohdullista. Looginen yhteys oli olemassa, se oli lieventävä asianhaara, mutta aloin silti pohtia: Pitääkö olla huolissaan?

Vanhuus ikäkautena on monien muidenkin kuin muistin muutoksien aikaa. Olosuhteet muuttuvat yhä enemmän digitaitoja vaativimmiksi ja me itse muutumme. Elämä heittää eteemme hankalia haasteita, mutta tarjoaa myös iloisia yllätyksiä. Useimmilla meistä on kokemus siitä, millainen on ollut omien vanhempiemme vanheneminen. Joillakin kuten minulla se saattaa herättää pelkoja. Toivon, että DNA-lotossa minuun olisi lorahtanut yhdistelmä geenejä, joka suojelee muistisairaudelta tai siirtää sen alkamista myöhäisempään kuin äidilläni. Sekä isän että äidin puolella sukua on myös muistihirmuja. Voimme myös itse vaikuttaa elämäämme ja ajat ovat muuttuneet. Meidän sukupolvemme on elänyt keskimäärin terveellisemmällä ravinnolla kuin edellinen sukupolvi. - On parempi odottaa hyviä vuosia kuin pelätä huonoja.

Kirjoitin marraskuussa blogin vanhenemisesta https://www.anjalaurilankotisivu.com/l/ei-oo-vanhaks-pyyntoo/vanhuus/

Puolitoista vuotta sitten en pitänyt vielä blogia, mutta olin kirjoittanut runsaasti tietoa muistista sisältävän artikkelin otsikolla: KUN MUISTI PÄTKII https://www.anjalaurilankotisivu.com/kun-muisti-patkii/

Olen kirjoittanut muistista toistuvasti sen takia, että olen kuullut niin monta turhaa epäilyä: Onkohan mulla Alzheimer.  Viimeksi kuulin sen toissapäivänä ja sen esitti alle kuusikymmentä vuotias ystäväni. Hänen molemmilla vielä elossa olevilla vanhemmillaan oli Alzheimer diagnoosi. KUN MUISTI PÄTKII artikkelissa on amerikkalainen luettelo siitä, millaiset oireet liittyvät normaaliin vanhenemiseen ja mitkä ovat Alzheimerin oireita.

KUN LÖYTÄÄ, VAIKKA EI ETSIKÄÄN

Viime torstaina minulle sattui erikoinen tapaus. Sain melkein vuoden tauon jälkeen neljä vuotta sitten kirjoittamastani ja kustantamastani kirjasta kolmen kappaleen tilauksen Kirjavälitykseltä. Kirjoja ei ole enää paljon jäljellä, minulla on kirjavarasto kaapissa pahvilaatikossa, mutta muistelin, että kirjahyllyn vieressä olevassa laatikossa saattoi olla joitakin kappaleita, ja niin olikin. Nappasin siitä kolme ja aloin paketoida niitä. Sitten yhtäkkiä mieleeni tuli tarkastaa, oliko kirjojen välissä jotain. Päällimmäisen kirjan välissä oli minun tyttärelle osoittama Edunvalvontavaltakirja. - Tämänhetkisen elämäni tärkein asiapaperi! Hämmästyin ja kauhistuin ja pohdin, miten se oli mahdollista. Keksin selityksen nopeasti. Aikaisemmin se oli ollut työpöydän yläpuolella olevassa korkkitaulussa. Sitten tytär pyysi sitä itselleen. Olin laittanut sen kirjan väliin, että se pysyisi rypyttömänä kassissani, kun lähdin seuraavan kerran Helsinkiin. Olin kuitenkin unohtanut antaa sen tyttärelle ja sitten napannut joskus myöhemmin kirjan kassista, enkä enää muistanut miksi se oli siellä ollut. Tytär kerran kysäisi, olinko antanut sen valtakirjan. En muistanut, että en ollut. Paperi oli vain matkannut Helsinkiin, mutta palannut takaisin Forssaan. Vakuutin, että olin tuonut sen hänelle, johon tytär vastasi, että se löytyy sitten sieltä, mistä hänen muutkin tärkeät paperinsa (onneksi tytär ei ole tullut äitiinsä). Tulkitsen tapahtuman johdatukseksi ja olin kiitollinen Jumalalle. Nyt paperi on kulmastaan kiinnitettynä korkkitaulussa ja odottaa uutta kyytiä Helsinkiin.

Valtakirja pitää tehdä silloin, kun vielä on tolkuissaan. Se odottelee mahdollisuutta, että en pysty enää hoitamaan asioitani ja kun lääkäri toteaa tilanteen, voi valtuuttamani henkilö alkaa hoitaa raha-asioitani enkä joudu virkaholhoojan asiakkaaksi.

ÄITINI SÄNGYN ÄÄRELLÄ

Tiesin, että muistisairaalle ei pidä esittää muistatko kysymyksiä, koska he ahdistuvat niistä. Mutta äitini oli niin hyväntuulinen viimeisen vuoden ajan, ettei hänen kanssa keskustellessa tarvinnut varoa ja suunnitella sanomisiaan.

Kun kävin viisikymmenvuotispäiväni jälkeen hänen luonaan Puolarmetsässä käytiin hänen kanssaan seuraava vuoropuhelu:

- Hei, tunnetko kuka olen?

- No Helmi (äidin nuorempi sisar)

- Mä olen Anja sun tyttäres, mulla oli juuri syntymäpäivä, muistatko paljonko täytin.

- En.

- Mä täytin 50, muistatko kuinka vanha itse olet?

- Koska olemme eri sukupolvea, minä olen sitten varmaankin 70-vuotias.

Äiti oli silloin 83-vuotias. Hän puhui huolitellusti kuten oli vuosikymmeniä uskonnonlehtorina tottunut puhumaan. Odotin, että hänen lapsuutensa savonmurre olisi elävöitynyt, mutta niin ei tapahtunut. Koska hän ei loppuaikoina tuntenut minua, hän puhui minulle korostuneen huolitellusti kuten oli tottunut vieraille ihmisille puhumaan. Ja vieraitahan me olimme toisillemme. Jutta Zilliacus on todennut miehensä dementoitumisen jälkeen, että se ihmissuhde oli päättynyt, vaikka he olivatkin jatkuvasti tekemisissä keskenään. Näkökulma auttoi minua samoin kuin myös jossain koulutustilaisuudessa kuultu toteamus, että vanhemman vanhetessa roolit vaihtuvat. Se vähensi syyllisyyttä siitä, että tein äidin tahdon vastaisia ratkaisuja sairastumisen alkuvaiheissa.

Minua ei auttanut se, kun nuori muistihoitaja totesi, että muistisairas on sama ihminen kuin ennenkin. Olen itse kokenut sen, että muistisairas on ihan saman näköinen, mutta hänen läheisyydessään on ikävä sitä entistä, koska häntä ei enää ole.

Kun olin viimeisiä kertoja katsomassa äitiä, lauloin jotain virttä, johon hän yhtyi ja pian alkoi viereisen sängyn puhumaton vanhus laulaa mukanamme. Muistin pohjalta löytyi lapsuudessa opittu virsi. Kyselin äidiltä, uskoiko hän kuoltuaan pääsevänsä taivaaseen. Hän katseli minua hymyillen ja sanoi: "Luulis". Äidin körttisävyinen teologia armon kerjäämisineen oli muuttunut lapsenomaiseksi luottamukseksi. Se oli menetetyn muistin lahja. Viimeisellä kerralla, kun lähdin sairaalasta pois, käännyin vielä ovella sanomaan: Muistan sinua rukouksissani ja äiti totesi siihen "Tee niin".

Muistovärsyn löysin psalmista 73 (jae 26) Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.

Sieluni nääntyminen sisältää myös muistin heikkenemisen. Sydämen kallio kertoo tunne-elämän pohjasta ja siitä, mille äiti perusti elämänsä ja kuolemansa. Samassa psalmissa todetaan myös: Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani

Virrestä 517 kerrotaan: Laulun syntyaikoina Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen yhteistyö oli alkamassa. Kun Simojoki kerran esitteli säveltämäänsä uutta melodiaa Anna-Mari Kaskiselle, tämä otti esille juuri sepittämänsä runon. He yllättyivät huomatessaan, että ne sopivat yhteen. Pekka Simojoen ehdotuksesta laulun kertosäkeeksi tuli psalminjae "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä" (Ps. 73:28).

Virren viimeisessä säkeistössä puhutaan kauniisti ja turvallisesti kuolemasta:

Herra, kädelläsi

uneen painan pään,

kutsut ystäväsi lepäämään.

Käsi minut kantaa

uuteen elämään,

ikirauhan antaa, valoon jään.

Onneni on olla

Herraa lähellä,

turvata voin yksin Jumalaan.

Onneni on olla

Herraa lähellä,

tahdon laulaa hänen teoistaan.

Alimpana olevan linkin päässä virren laulaa korona-aikana Lotta muistisairaan pappansa kanssa. Heistä todetaan, että he ovat hyvä esimerkki siitä, ettei muistisairautta tarvitse hävetä eikä piilotella. Kolmen laulun koosteeseen kuuluu myös "Olen kuullut on kaupunki tuolla". Nimen perässä lukee: (varoitus: surullinen! 💔) Mielestäni laulu ei ole lainkaan surullinen, vaan se on kaunein ja onnellisuuden ja turvallisuudentunnetta lisäävin tuntemani laulu, kun kuolema lähestyy. Olen saattohoidon tukihenkilö ja soitan sitä mielelläni puhelimestani saattohoidossa oleville Kari Tapion laulamana versiona. https://www.youtube.com/watch?v=2TQYQZr4FDk

https://www.youtube.com/watch?v=SlenSkKthLs