KOULUAJAN TUNTEITA JA TUNNELUKKOJA
Olen viipyillyt viime aikoina erilaisissa lapsuudentunteissa ja tapahtumissa. Kuvan muisto liittyy toisen luokan tavoitteeseen oppia kutomaan. Se kertoo tilanteesta, jossa tunsin ahdistuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta, koska uskoin, että minun olisi pitänyt osata kutoa kunnolla, enkä osannut. Pelko tulevasta häpeästä ja syyllisyys sekoittuivat riittämättömyydentunteeseen. Varsinainen käsityöhäpeä todellistui vasta oppikoulussa ja siihen palaan myöhemmin. Tämä tilanne päättyi kuitenkin onnellisesti.
Siihen aikaan Töölön kansakoulussa ei ollut sähkökelloja soittamassa välitunnille ja sieltä sisään, vaan sen teki kaksi oppilasta, jotka olivat vuorollaan käytäväjärjestäjiä ja istuivat koko päivän pienen pöydän ääressä käytävällä. Mukana olivat koulukirjat ja käsityöt. Minä yritin epätoivoisesti saada pannulapuntekeleestäni kelvollista. Se oli leventynyt ja kaventunut omia aikojaan ja silmukoita oli pudonnut sieltä täältä.
Sitten pelastava enkeli, talonmiehentäti kulki ohi ja näki tuskani. Hän otti kutimeni pulleisiin käsiinsä, eikä moittinut minua ollenkaan, vaan hän suhtautui myötätuntoisesti. Koulu oli hiljainen, kaikki muut olivat luokissaan. Rauha oli maassa ja 45 minuuttia aikaa työskennellä. Hän purki joitakin kerroksia ja poimi silmukoita ja kaiken lisäksi hän vielä kutoikin sitten monta kerrosta, mikä ei oikeastaan olisi ollut sallittua. Voi mikä helpotus se minulle oli: tekele alkoi näyttää pannulapulta. Ei se kuitenkaan koskaan valmistunut.
En koko kouluaikana saanut yhtäkään kutomistehtävää valmiiksi. Äitini ei suostunut niitä kutomaan niin kuin monien luokkatovereiden äidit tulivat apuun, mutta umpirehellinen äitini ei moiseen suostunut. Tähän episodiin liittyi vielä sekin tunne, että talonmiehentädistä tuli "rikostoveri": huijasimme järjestelmää ja minä pelastuin sen vuoksi häpeältä.
Olin lukiossa, kun kutomiselle tuli motiivi. Halusin kauniita villapuseroita ja villatakkeja, mutta en jaksanut tehdä niitä valmiiksi. Keskeneräisiä puserontekeleitä lojui kaapin uumenissa. Tekniikka oli jo hyvin hallussa, mutta pitkäjännitteisyys puuttui. Kun taas kerran pyytelin äidiltä rahaa uusiin puserolankoihin, huomasin, että hän oli jo etukäteen kehittänyt juonen. Enää ei keskusteltu siitä, tuleeko pusero kuitenkaan valmiiksi. Hän sanoi heti, että joudun ostamaan langat omilla rahoillani ja sitten, kun pusero on valmis, hän maksaa ne langat. Valmiiksihan se pusero tuli ja sen jälkeen kymmeniä muita. Silloin oli muotia murretut värit ja langat olivat Tammisaaren käsinvärjättyjä villalankoja. Villatakeissa piti olla ehdottomasti Aarikan puiset napit. Muistan miten hienoja olivat mustat neliskulmaiset napit, mutta hieman epäkäytännöllisiä.
Olin kirjoittanut aikoinaan käsityömuseolle muistoja oppikoulun käsityötunnilta ja omasta häpeätilanteestani, mutta nyt sivusto on poistettu. Löytyi netistä sentään muuta vertaistukea. Kotilieden sivulla oli artikkeli, johon kannatta tutustua, jos luulee olleensa ainoa traumautunut tumpelo: https://kotiliesi.fi/kasityo/koulun-kasityotunnit-ovat-olleet-monelle-traumaattisia/
Ikätoverini ja koulutoverini muisteli artikkelissa:
Aivan kamalaa oli neljännellä luokalla Töölön kansakoulussa, kun käsitöissä piti tehdä revinnäistyötä. Se oli aivan liian vaativaa hommaa kymmenvuotiaalle, kangas oli ruman värinen ja lanka samoin. Kädet hikosivat ja jälki oli epämääräistä tuhrua. Lopputulos ei ilahduttanut ketään. Nainen, 80 vuotta
Taas uusi muisto pulpahti mieleeni. kamala revinnäistyö ja ompeleen nimi oli muurahaispolku. En löytänyt netistä sen ohjetta, mutta löysin revinnäistöihin innostuneen naisen blogin. Siinä oli kuva, joka saattaisi esittää vaikkapa muurahaispolkua. En muista tarkalleen, millainen se oli.
https://sewingismycardio.wordpress.com/2019/05/14/wanha-kasityotekniikka-revinnaiskirjonta/
Kuvan alapuolella luki Ihanan näköistä! Minusta tuntui vaan kamalalta. Huomaan, että käsityötraumaani kuuluu kutomistrauman ja pykäpistotrauman lisäksi revinnäistrauma. Kotilieden artikkelissa oli siteerattu tutkimusta, jonka mukaan suurin syy ikäviin muistoihin oli opettajassa, vasta toiseksi suurin syy oli käsitys omista taidoista. Siis analysoikaamme omaa traumaa ja päästäkää sisäinen pikkutyttömme syyllisyydestä ja syyllistäkäämme opettajaa takautuvasti.
Sinulla voi olla sisälläsi haavoittunut lapsi moodi
(mielentila), joka nyt aktivoituu aikuisuudessa oppimistilanteissa, jotka
muistuttavat lapsuuden tilanteita sen ajan kansakoulussa. Opetin aikoinaan
viidenkymmenen tienoilla olevia naisia, jotka olivat saaneet lapsensa isoiksi
ja lähtivät opiskelemaan lähihoitajiksi. Aluksi käytin paljon aikaa siihen,
että yritin parantaa niitä haavoja, joita muinainen kansakoulu oli jättänyt
heidän sieluihinsa. Eräs kasvatustieteen professori sanoi, että tärkeintä, mitä
lapsi oppii koulussa, on käsitys itsestään oppijana. Täytyy sanoa, että
muinainen kansakoulu epäonnistui surkeasti, eikä pystynyt rakentamaan suotuisaa
oppimisympäristöä, jossa jokainen olisi voinut tuntea olevansa riittävän hyvä.
Jos nyt vanhana tuskailet älypuhelimesi kanssa ja tunnet alemmuutta, kun et heti opi, voit siirtyä aikuismoodiin, eli ottaa käyttöösi sen järkevän, viisaan ja itsemyötätuntoisen puolesi sinua ja puhua itsellesi rauhoittavasti, että nyt vain vanha tunneansa laukesi ja aivokemia järjesti sinulle tunteen, joka muinoinkin liittyi epäpätevään pedagogiikkaan ja sai sinut ahdistumaan epäonnistumisesta silloin ja ihan liiaksi nykyhetkessä. Eihän sinun kuulukaan oppia nopeasti. Vanhat ihmiset oppivat kyllä tietotekniikkaa, mutta hitaammin kuin nuoret ja se on ihan OK. Eikä kaikkien digitaalisten hienouksien oppiminen ole edes tarpeellista. Ja sitten on olemassa vielä seniorimallisia älypuhelimia, jotka ovat helppokäyttöisiä.
HÄPEÄN TUNNE KESKIKOULUSSA
Vielä vanhanakin muistelen sitä julkista häpeää, mitä koin, kun käsityönopettaja nosti korkealle ilmaan nukelle tehtävän flanellisen sukkanauhaliivin, jonka reunat piti huolitella pykäpistoilla. Minun pistoni olivat todella kamalia, koska motiivini oli ollut nolla. Enhän enää edes leikkinyt nukeilla. Kun kerroin tarinani museolle, täytyy sanoa, että se selvästi helpotti. Mutta se tunne ei olisi ollut niin voimakas, ellei minulla olisi ollut jo varhain muodostunutta häpeän tunnelukkoa, eli tunneansaa, josta olen myöhemmin pystynyt aika lailla pyristelemään irti. Perusoivallus oli se, että olin ihan OK-lapsi ja minulle aikuisten ymmärtämättömyys (ei ilkeys, ei laiminlyönnit) oli aiheuttanut häpeän skeeman ja tunnelukon. Skeemalla tarkoitetaan tapaa tulkita elämää.
Häpeän skeeman ja tunnelukon omaavalla on taipumus tulkita tilanteita niin, että hän kokee häpeä helpommin kuin muut. Perususkomus on, että muut ihmiset arvostelevat ja tuomitsevat oikeutetusti. Skeema tuo uskomuksen, että itse on huonompi kuin muut ja omassa elämässä on asioita, jotka pitää salata. Skeeman omaava näkee omat virheensä suurina ja toivoo samalla, että muut eivät niitä huomaa tai saa tietää muualta. Hänestä tuntuu, että muut eivät hyväksyisi häntä, jos tietäisivät, millainen hän on todellisuudessa. Hän saattaa yrittää pitää ihmiset kaukana itsestään, koska pelkää, että salaisuudet paljastuvat. Hän haluaa salata menneisyytensä tai monia sen tapahtumia. Haitallinen varhainen skeema saa ihmisen ajattelemaan, että vanhemmat eivät rakastaneet häntä aikoinaan riittävästi juuri hänestä itsestään johtuvista syistä. Häpeän skeeman omaava haluaisi elää nimettömänä naamarin takana ja on saattanut tuntea korona-aikana iloa siitä, että voi piiloutua maskin taakse. Sosiaalisissa tilanteissa häpeän skeeman omaava jättäytyy taka-alalle.
KUN VANHA TUNNE KUMMITTELEE
TUTTUJA TUNTEITA
Taas tänään on sellainen päivä,
että elämä tönäisi kannen auki
menneisyyden kaivosta
syvästä ja synkästä.
Nostatti esiin tunnehöyryjä.
Syyllisyyttä ja häpeää.
Tärvelivät päiväni,
- valheillaan.
A.L. 2019
Peter von Bagh sanoi joskus, että vanhat elokuvat tuovat historian aitona nähtäväksemme. Minä nautin katsellessani 70 vuotta vanhoja Helsingissä filmattuja Suomi-filmejä. Katselen elämäni historiaa ja tunnemuistoja. Olen aikaisemmin kertonut kamalasta keskikoulustani ja kuinka seisoin pimeällä pihalla sanomassa opettajille suoria sanoja ja miten se auttoi prosessissa kohti parempaa itsetuntoa ja turhasta syyllisyydestä ja häpeästä vapautumiseen. Joskus mietin, että pitäisi päästä sinne sisällekin mitätöimään opettajien mielipiteitä minusta. https://www.anjalaurilankotisivu.com/l/kamala-kouluni-ja-kiva-kouluni/
Tällä viikolla olin jälleen melkein sisällä sisällä entisessä koulussani. Suomi-filmi "Jälkeen syntiinlankeemuksen" oli filmattu vuonna 1953 siinä entisessä koulussani (nykyinen Etu-Töölön lukio). Luokka oli samanlainen filmissä kuin todellisuudessa. Vain opettajapöytä ja tuoli oli vaihdettu filmissä vanhempaan ja tyylikkäämpään. Voin edelleenkin melkein tuntea, miltä tuntui vanha patteri polvea vasten, kun katselin ulos luokan ikkunasta.
Vaikka puhun kamalasta koulusta, on myönnettävä, että oli siellä joitakin mukaviakin opettajia. Luultavasti jopa enemmistö, kun tarkemmin ajattelen. Mutta hekään eivät voineet mitään koulun ankarille säännöille ja sille ilmapiirille, minkä kauhuopettaja ja hänen hengenheimolaisensa saivat aikaan. Elokuvan tarina oli sijoitettu pikkukaupunkiin ja ulkokuvat olivat luultavasti Länsi-Pasilasta. Kävin keskikoulun juuri 50-luvulla ja tunnemuistot palasivat taas elävinä mieleeni. Voimakkaimmin tuli mieleeni aikuisten käyttämä valta, joka oli ajoittain henkistä väkivaltaa. Ei ihme, että ikäluokkani nousi myöhemmin kapinaan ja halusi riistää opettajilta ja professoreilta vallan. Kävin lukion ihanassa, oppilaita kannustavassa koulussa, eikä minulla ollut halua opiskeluaikana mihinkään kapinaan.
Filmin opettajakokouksesta filmatut pätkät ahdistivat. En sittenkään ole käsitellyt loppuun minua ja muita kiusanneen naisopettajan väkivaltaa. Muistan, kun kotona ruokapöydässä sain tietää, että opettaja tulee olemaan minulla koko keskikoulun ajan, aloin itkeä. Tilanne tuntui toivottomalta. Vanhempani eivät lainkaan käsittäneet tunteitani ja ihmettelivät itkuani. Miten lannistavaa oli olla ansassa hirmuvaltaa käyttävien aikuisten keskellä ja ulospääsyteitä ei näyttänyt olevan lainkaan. Aikuiset olivat yhteisessä rintamassa ja minä räpistelin pelkoineni ilman pakomahdollisuutta. Vasta kun tulin murrosikään tunsin 13-vuotiaana olevani vahva ja aikuiset olivat menettäneet valtansa ja tunsin olevani onnellinen.
Kirjailija Daniel Katz on käynyt samaa koulua ja hän on käsitellyt omaa traumaansa mielenkiintoisella tavalla. Uskon, että hänelläkin oli opetrauma naisen jäljiltä. Kaikilla käsittääkseni oli. Opettajalla oli harvinainen sukunimi. Humoristi Katz oli kirjoittanut koulumaailmaan sijoittuvan näytelmän ja siinä opettajahuoneen ylikiltillä opettajalla oli sama sukunimi kuin meidän kauhuopettajallamme. Huvittihan se minua, mutta ei traumaani parantanut. Alla on kaksitoistavuotiaana piirtämäni pilakuva, jolla kai käsittelin silloin pelkoani.
Näkemäni filmin pääosassa oli Martti Katajisto, joka sai
osakseen joiltakin opettajilta juuri samanlaista epäoikeudenmukaista
syyttämistä kuin minä. Hänkin joutui väärän syytöksen takia siirtämään
pulpettinsa eteen ja erilleen muista. Muistan vastaavan tilanteen.
Kauhuopettaja oli epäillyt minua lunttaamisesta, mutta ei voinut todistaa sitä.
Sillä kertaa en ollut luntannut. Ruotsinkokeet menivät niihin aikoihin aika
huonosti. Isä oli päättänyt ruveta kuulustelemaan minulta ruotsin läksyjä ja
tulokset näkyivät heti. Seuraavasta kokeesta tuli kahdeksikko. Kauhuopettaja
oli taas varma, että minun oli täytynyt luntata ja kun seuraava koe tuli, hän
käski minua siirtämään pulpettini eteen nurkkaan erikseen. Edelleen sain hyvän
numeron. Opettajaa harmitti.
Tästä elokuvan tilanteesta muistui mieleeni vähältä piti eli
helpottuneisuuden tunnekokemus. Rehtori on ilmoittamassa jotain asiaa ennen
tunnin alkua.
Jostain syystä inhosimme ulos välitunnille menoa ja olimme taas kerran menneet ystäväni kanssa piiloon komeroon, jollaisen ovi näkyy kuvassa vasemmalla. Emme ehtineet tulla komerosta ulos, kun rehtori jo tuli luokkaan sanomaan jotain. Pelko komerossa oli käsinkosketeltavaa. Mutta onneksi rehtori ei kiinnittänyt huomiota tyhjiin pulpetteihin ja me odotimme komerossa kauhusta kankeina. Sellainen onni kävi, että rehtori lähti pois luokasta ennen opettajan tuloa paikalle ja ehdimme livahtaa siinä välissä paikoillemme ja vältimme päiväkirjamuistutukset.
Tästä näkymästä tuli mieleeni koulumme ihana vahtimestari. Hän
näytti vanhalta äreältä mieheltä, mutta hänellä oli kultainen sydän. Hänen
sukunimensä oli Nurmi. Kuvassa näkyvä ovi johti hänen kotiinsa ja oven pielessä
oli ovikello. Ovikello tuli minulle tutuksi. Olin soittanut sitä monena iltana.
Sydän pamppaillen odotin, onko vaksi kotona, ja yleensä oli. Sitten esitin
asiani, että pitäisi päästä hakemaan luokasta pulpettiin jäänyt vihko tai kirja,
jota välttämättä tarvitsin välttääkseni seuraavana päivänä kotiläksyn laiminlyönnistä
saatavan muistutuksen. Vahtimestari ei ikinä moittinut minua, vaan päästi minut noutamaan
unohtunutta tavaraa. Hän oli meidän
oppilaiden puolella. Ilman tätä palvelua, olisin joutunut useammin
jälki-istuntoihin. Kolme päiväkirjamuistutusta merkitsi tuntia jälki-istuntoa
lauantaina kello kuudesta seitsemään, ja moitteita kotona ja häpeää koulussa.
Enpä ole muistanut koko miestä vuosikymmeniin, mutta niin vain putkahti
mieleeni elokuvaa katsellessani ja samalla tulvahti tunteisiini lämmin aalto. - Voi vaksi, onneksi
olit olemassa!
TAUSTAA TUNNELUKOILLE
Jeffrey Youngin kehittämä skeematerapia on valloittanut alaa psykologian ja myös omahoitomenetelmien alueella. Haitallisella skeemalla tarkoitetaan siis taipumusta tuntea hankalia tunteita, koska varhaiset elämän olosuhteet eivät aina ole parhaat mahdolliset. Mutta onneksi niitä skeemoja voidaan purkaa ja tunnelukkoja avata vielä vanhanakin. Runossa käsittelen kognitiivisen terapian menetelmää, jossa puretaan varhain muodostuneita virheellisiä uskomuksia, jotka aiheuttavat hankalia tunteita vielä vuosikymmenten jälkeen.
HANKALA TUNNE
Minä kasvatan rohtoyrttejä mieleni puutarhassa.
Kylvän, kitken, karsin ja istutan uudelleen.
Sanoja ja säkeitä, muiden ajattelemia ja itseni,
voimalauseina tosia ja toimivia.
Niitä minä poimin ja jakelen ja itsekin nautin.
Jos tuskainen tunne illan pimeydessä
alkaa vainota valhein, minä etsin voimalauseen,
rohtoyrtin, täsmälääkkeen.
- Ja taas selviän yön yli.
Vaikka nykyään puhutaan tunnelukoista alkuperäinen englanninkielinen termi on "lifetrap", joka kuvaa paremmin prosessia, jossa menneisyydessä koettu tunne muuttuu tunneansaksi nykyhetkessä. Eli se epäonnistumisen kokemus, joka minulla oli kutimeni kanssa, oli laukaiseva tekijä. Muut varhaiset epäonnistumiset olivat kasvattaneet epäonnistumisen tunnelukon voimaa. Olin saanut tunteilta viestin, etten osaa toimia oikein.
Skeemoja tutkitaan jatkuvasti ja niiden lukumäärä ja
määrittely on vaihdellut vuosien varrella. Ensimmäisessä suomeksi käännetyssä
Youngin kirjassa niitä oli kymmenen. Tällä hetkellä niitä on kahdeksantoista. Kognitiivisen
terapian tiimoilta tehdään paljon tutkimustyötä ja teoria elää ja kehittyy
jatkuvasti.
Epäonnistumisen tunnelukko voi nykykäsityksen mukaan kehittyä perheympäristössä, joka on ollut kietova. Lasta ei kannusteta hänen ikäkauttaan vastaavaan itsenäisyyteen. Hänen selviytymiskykyään vähätellään ja lapsen puolesta saatetaan tehdä asioita, joita lapsen tulisi jo osata itse tehdä. Ihmiselle voi sellaisessa ympäristössä kehittyä virheellinen perususkomus, ettei hän osaa toimia omassa ympäristössään oikein, että hän on muita huonompi kaikessa ja muutkin sen tietävät. Hän vertailee itseään muihin ja kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, joissa muut ovat parempia. Omia onnistumisiaan hän vähättelee ja pitää niitä vain sattuman aiheuttamina. Hän ei ole mielestään saavuttanut elämässä riittävästi. Epäonnistuja luulee, että muut ihmiset katsovat häntä halveksuvasti ja arvostelevat. Hän kokee itsensä usein vaivautuneeksi muiden seurassa, koska tulkitsee muiden kohtelevan häntä alentuvasti.
Häpeän tunne oppikoulun käsityötunnilla aktivoitui voimakkaaksi tunteeksi, koska minulle oli varhaislapsuudessa muodostunut häpeän tunnelukko. Käsityötunnin välikohtaus sai suuren voimansa juuri siitä tunnelukosta. Olin yrittänyt välttää tilanteita, joissa joutuisin häpeämään, mutta tämä käsityötunnin välikohtaus oli tullut kuin puskista. Se ei ollut vältettävissä, paitsi sillä, että olisin tehnyt ne pykäpistot huolellisesti.
Koska tunnelukon takana oleva uskomus on aina virheellinen, kannattaa alkaa panostaa näkökulman muuttamiseen. Saatoin puhua sisäiselle pikkutytölle rohkaisevia sanoja. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään. Jokainen on joissakin asioissa muita parempi ja joissakin muita huonompi. Ja sillätavalla ihmiset oppivat, että yritetään ja epäonnistutaan ja yritetään uudelleen. Ja ne pykäpistot siinä flanelliliivissä - ihan typerä käsityötehtävä ja opettajan käyttäytyminen oli ammattitaidotonta.
Kannattaa käyttää vertailuissa mittapuuna omia vahvuuksiaan eikä heikkouksiaan. Tuskinpa muita kiinnostaa toisten epäonnistumiset kuin hetken verran. Jos joku kohtelee alentuvasti, se on hänen ongelmansa.
Olen käyttänyt laajemman epäonnistumisen tunteen uhatessa seuraavaa säettä, jonka opin kerran eräältä kurssilaiseltani
Itse olen itseäni kiittänyt.
Ja kiittämistä on riittänyt.
PSYKOLOGINEN HARJOITUS
Epäonnistumisen tunnelukon availuun sopii myös seuraava myönteisten piirteiden luettelo. Kun antaa itselleen numeroita asteikolla 1 - 5 sen mukaan miten seuraavat adjektiivit pitävät paikkansa sinun kohdalla. Ja aina kun arvosanaksi tulee 4 tai 5, kannattaa viipyillä adjektiivin kohdalla
ahkera, aikaansaava, ajattelevainen, avoin, antelias, auttavainen, empaattinen, epäitsekäs, hauska, hellä, huumorintajuinen, hyväntahtoinen, idearikas, iloinen, innostava, innostuva, isällinen, itseensä luottava, itsenäinen, joustava, jämäkkä, järkevä, kannustava, kiitollinen, kiltti, kohtelias, kunnollinen, kärsivällinen, kätevä, käytännöllinen, lapsirakas, lempeä, luova, lämmin, myönteinen, myötätuntoinen, neuvova, nöyrä, oikeudenmukainen, pärjäävä, pätevä, rauhallinen, rento, rohkea, selviytyvä, sopeutuva, taitava, taloudellinen, toiveikas, yhteistyökykyinen, yritteliäs, ystävällinen, äidillinen, älykäs
HÄPEÄN TUNNELUKKO
Häpeän kehittymiselle on olemassa erilaisia teorioita ja häpeän tunnelukko voi syntyä sekä epävakaassa perheessä että tiukkojen rajojen perheessä ja häpeällä kasvatettaessa.
Häpeän skeeman perususkomus on että muut ihmiset arvostelevat ja tuomitsevat oikeutetusti. Skeema tuo uskomuksen, että itse on huonompi kuin muut ja omassa elämässä on asioita, jotka pitää salata. Skeeman omaava näkee omat virheensä suurina ja toivoo samalla, että muut eivät niitä huomaa tai saa tietää muualta. Hänestä tuntuu, että muut eivät hyväksyisi häntä, jos tietäisivät millainen hän on todellisuudessa. Hän saattaa yrittää pitää ihmiset kaukana itsestään, koska pelkää, että salaisuudet paljastuvat. Hän haluaa salata menneisyytensä tai monia sen tapahtumia. Haitallinen varhainen skeema saa ihmisen ajattelemaan, että vanhemmat eivät rakastaneet riittävästi juuri hänestä itsestään johtuvista syistä. Häpeän skeeman omaava haluaisi elää nimettömänä naamarin takana. Sosiaalisissa tilanteissa häpeän skeeman omaava jättäytyy taka-alalle.
PSYKOLOGINEN HARJOITUS
Psykologian tyhjän tuolin tekniikkaa voi käyttää myös häpeän käsittelyyn. Siinä istutaan tuolilla vastapäätä tyhjää tuolia. Siihen voi kuvitella istumaan jonkun ystävällisen myötätuntoisen ihmisen, jolle kertoo häpeän aiheitaan. Vielä parempaa olisi, jos uskaltaisi kertoa niitä jollekin luotettavalle tuttavalleen tai ammattilaiselle, jolla on salassapitovelvollisuus. Kertomisen voi aloittaa lievemmästä päästä ja edetä rohkeuden ja luottamuksen lisääntyessä kohti syvimpiä hävettäviä salaisuuksia.
Tyhjään tuoliin voi myös kuvitella häpeän tunteita sinulle aiheuttaneen ihmisen ja sanoa hänelle suorat sanat.
OLI SE JOHDATUSTA
Kun pohdin kahta kouluani, mieleeni tuli eräs keskikouluun liittyvä tunnemuisto. Olin kansakoulussa ja keskikoulussa tottunut esittämään näytelmissä pääosia. Sitten koulussamme järjestettiin lausuntakilpailu (ainoa koko keskikouluaikanani). Olin luultavasti toisella luokalla. Minut valittiin luokkamme edustajaksi. Lausuin Kalle Väänäsen Savon murteella kirjoittaman runon "Saanassa". Äiti toimi murreasiantuntijana ja isä opasti "taiteellista ilmaisua".
Muistan vielä tilanteen, kun koko koulu oli kokoontunut juhlasaliin ja sain valtavat aplodit, kilpailun suurimmat. Tulin toiseksi ja olin onnellinen tuloksesta. Olin voittajanelikon nuorin. Jatkuvasti kuulin muilta oppilailta, että minun olisi pitänyt voittaa. Voittajaksi tuli Helena Lehtelä, joka oli varsinaisesti viulisti, mutta otti myös lausuntatunteja. Kolmas oli Jarno Hiilloskorpi ja neljäs Sointu Angervo. Jarno Hiilloskorpi ja Sointu Angervo menivät myöhemmin teatterikouluun ja esiintyivät myöhemmin myös filmeissä. Helena Lehtelästä tuli viulutaiteilija. Heidät kaikki kolme olen nähnyt nyt eläkkeellä ollessani vanhoissa Suomi-filmeissä. Googlaamalla sain tietää: LEHTELÄ-MENNANDER myös näytteli kolmessa elokuvassa, joista tunnetuin oli Åke Lindmanin ohjaama Kertokaa se hänelle. Filmi esitettiin Suomi Filmi -festivaaleilla Moskovassa. Sointu Angervosta kertoo Wikipedia: (s. 19. huhtikuuta 1941 Helsinki) on suomalainen näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja. Angervo on esiintynyt myös kahdessatoista elokuvassa, joista tunnetuin lienee Tähdet kertovat, komisario Palmu, jossa hän on huonokäytöksisen pimun roolissa. Jarno Hiilloskorpi näytteli myöhemmin Kansallisteatterissa ja Wikpedia tiesi: 1960-luvun alkupuolella Hiilloskorpi näytteli niin pää- ja sivurooleja useissa elokuvissa, kuten Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961), Maunu Kurkvaaran Yksityisalue (1962), Matti Kassilan Kaasua, komisario Palmu (1961) ja Ossi Skurnikin ainoaksi jääneessä ohjaustyössä Tie pimeään (1963).
Muistan, miltä tuntui olla koulun julkkis. Kun käyskentelin välitunnilla pihalla, päät kääntyivät. Yläluokkalaisetkin hymyilivät minulle. Opettajat ja muut oppilaat olivat sitä mieltä, että minusta tulee näyttelijä. Kotonakin ajatus hyväksyttiin. Kun vaihdoin koulua tapahtui, että en kertaakaan päässyt näyttelemään Alppilassa mitään. Heti ensimmäisenä syksynä ilmoittauduin lausuntakilpailuihin, mutta meidän luokalta oli liian monta halukasta ja luokan piti äänestää heistä kaksi kilpailemaan. Koska iso osa luokkaamme oli tullut Kruunuhaan keskikoulusta, kaksi heistä voitti äänestyksen. Erikoista oli, että koko lukion aikana, minulle ei tullut kertaakaan mahdollisuutta näytellä - ei edes äidinkielen tunnilla minulle annettu yhtään roolia. Entisen koulun äidinkielenopettaja kyseli pikkusiskolta näyttelemisestä ja lausuntaharrastuksesta silloin tällöin ja ihmetteli, kuinka se oli lakannut, kun se oli ollut minulla niin vahvana.
Kävelin silloin tällöin samaa matkaa kouluun äidinkielenopettajan kanssa ja olisi ollut maailman yksikertaisin asia kertoa hänelle halustani näytellä. Hän olisi varmasti alkanut kannustaa minua siihen. Siinä vaiheessa kuitenkin psykologin ammattihaave oli päällimmäisenä. Jos olisin jäänyt entiseen kouluuni, se ympäristö olisi kannustanut minua edelleen näyttelemiseen. Se oli siellä todella vahva osa identiteettiäni.
JOHDATUSTA
Vaikka minua lukiossa harmitti menetetty tähteys "esiintyvänä taiteilijana", tajusin uskoon tultuani, että se oli ollut vahvasti Jumalan johdatusta, vaikka itse olin psykologiksi tahtonut. Lukion ensimmäisenä koulupäivänä Alppilassa asia oli minulle varmistunut, kun jouduimme yllättäen valitsemaan uudelleen linjan, jolle menemme. Valitsin sen ainoan, jossa oli oppiaineena myös psykologia.
Olin monien esirukousten lapsi ja ajattelen, että niiden takia polkuni vei sille ammattiuralle, jonka Jumala oli minulle suunnitellut, vaikka luulin, että itse olin sen valinnut. Mutta Jumala oli vaikuttanut sekä tahtomisen että tekemisen.
OLEN MYÖS SYYLLINEN
Muistellessani keskikouluaikoja, mieleeni on tullut se, että olisin joillekin opettajille myös anteeksipyynnön velkaa. He ovat kaikki jo edesmenneitä ja syyllisyydentunteet, jotka myös ovat tällä viikolla aktivoituneet on käsiteltävä suhteessa Jumalaan. Eniten minua kaduttaa valehteleminen ihanalle matikan opettajallemme Leo Kailalle, kun selviteltiin lunttausdraamaa, jossa olin näyttänyt geometrian koepaperiani kolmelle muulle heikommalle oppilaalle. Olin ratkaissut tehtävän oikein, mutta eri tavoin kuin se oli tunnilla opetettu ja opettaja tajusi kokeita tarkastaessaan, mitä oli tapahtunut. Mitään syyllisyyden tai häpeän tunteita ei ole asian tiimoilta noussut mieleeni vuosikymmeniin, mutta tänä talvena olen muutaman kerran pysähtynyt asiaa ajattelemaan ja samalla tajunnut, että siellä mieleni kellarissa nekin tunteet ovat muhineet. Varhaisina vuosina muodostunut häpeän tunnelukko ei ole vielä täysin avautunut, vaikka niin olen luullutkin. En ollut vain koulutarinassani uhri, olin myös ajoittain tarinan roisto. Omaa roistouttani pohtiessani tuli mieleeni alun perin rukoilevaisten ja körttien virsi 311. Se lohduttaa minua tänäkin aamuna:
1.
Jo joudu, mun sieluni, heräämähän
ja Jumalan Karitsaa kiittämähän.
Hän avasi tien pyhän Jumalan luo
ja pelastusarmonsa sinulle suo.
2.
Siis vieläkö kärsit sä orjuuttasi
ja aina vain katselet puutteitasi,
kun Jumalan Karitsaa katsella saa,
myös sinua verellään puhdistavaa?
3.
Nyt usko ja luota jo Vapahtajaan
ja heittäydy armoa rukoilemaan
ja köyhänä kaikkine synteinesi
vie Herralle vaivattu sydämesi.
4.
Et itsessäs olekaan mahdollinen,
vaan Jeesus on laupias, voimallinen.
Näin heikkona kiirehdi Jeesuksen luo,
hän haavoistaan lääkettä tunnolle suo.
5.
Vaan miksi nyt pelkäät ja piileskelet
ja Herrasi kasvoja vain pakenet?
Hän saapui myös sinua puhdistamaan
ja Jumalan kaupunkiin johdattamaan.
6.
Oi kuinka se riemuitsee autuudestaan,
ken uskossa yhdistyy Vapahtajaan,
saa Herralta vaatteeksi vanhurskauden
ja ikuisen armon ja ystävyyden.
7.
On täällä nyt taistelu, kilvoitus, työ,
vaan siellä on päiväksi muuttunut yö,
kun nähdä saan kirkkaita kasvojasi
ja veisata iäti kiitostasi.