KRISTITTYJEN YSTÄVYYTTÄ YLI VALTIOLLISTEN-, KULTTUURISTEN- JA TUNNUSTUSKUNTARAJOJEN

Istumme yhdessä lehväin alla,
kansat ei pelkää toisiaan.
Auroiksi miekat taotaan,
rauha ei pääty milloinkaan.

Tuo nuorten virren (515) säkeistö tuli mieleen yllä olevaa kuvaa katsoessani. Olemme ystävyysseurakuntien edustajien kanssa latvialaisen Mesaparksin seurakunnan vieraana yhdeksän vuotta sitten. Vielä ei ole miekkoja taottu auroiksi, mutta kristittyjen rakkautta henkivä yhteinen ateriointi on esimakua tulevasta. Vielä kerran tulee aika, jolloin rauha ei pääty milloinkaan. Olemme kaikki luterilaisia, mutta meillä on keskinäisiä näkemyseroja. Latviassa tapasin ruotsalaisen papin, joka oli kokenut Ruotsin kirkon opin niin maallistuneeksi, ettei voinut olla siellä pappina, vaan tuli Latviaan, joka edustaa konservatiivisempaa oppia. Hän oli ollut valmis luopumaan hyvästä elintasostaan Ruotsissa voidakseen toimia omatuntonsa mukaisesti paimenena.

Koska tulin uskoon ollessani kodissani yksin ja ilman, että etsin Jumalaa tai olin kosketuksissa minkään kristillisen median kanssa, ongelmana oli löytää "oikea" kristittyjen lauma, jolla on totuus. Nyt tiedän, ettei sitä totuutta ole yhdelläkään laumalla eli tunnustuskunnalla. Meillä on kuitenkin yhteistä alkukirkon muotoileman apostolisen uskontunnustuksen verran, mutta sitten riittää opillisia eroja ja raja-aitoja. Kun kiistoja selvitellään, niin usein olen kuullut sanottavan, että kyllä sitten perillä (taivaassa) selviää totuus ja samalla ajatellaan että selviää, että te olitte väärässä ja me oikeassa. Olenkin sanonut, että kuinkahan kauan alussa menee siihen, että ratkaistaan nämä kristilliset juupas-eipäs-kiistat. Onneksi opilliset erot ovat siinä vaiheessa täysin merkityksettömiä. Täällä maan päälläkin on niin, että mitä lähempänä ihminen on Jeesusta, sitä lähempänä hän on myös eritavoin ajattelevia kristittyjä ja Paavalin kehotus toinen toisemme kunnioittamisesta sisältää myös toisen opin kunnioittamista. Tosin harhaoppisia hän kehottaa karttamaan. Aika yleinen luulo on, että Raamatussa on lause, jossa todetaan jokaisen tulevan omalla uskollaan autuaaksi. Raamatun mukaan Jeesus on tie, totuus ja elämä. Ja mitä se tarkoittaa käytännössä löytyy Blogista Helluntaisaarnani

Kipeimmältä tuntuu se, että ehtoollisyhteys puuttuu - virallisesti. Olen itse osallistunut ehtoolliselle Kenialaisessa pienen kylän roomalaiskatolisessa kirkossa ja Notre Damessa Pariisissa. Kun interreilmatkallani 1989 asuin muutaman päivän naisluostarissa Roomassa, en voinut mennä ehtoolliselle, koska nunnat tiesivät, että olen luterilainen. Mutta Keniassa ja Pariisissa kukaan ei tiennyt, enkä loukannut menettelylläni kenenkään tunteita.

KULTTURIISIA EROJA

On olemassa kristillinen usko ja kristillinen kulttuuri. Edellisen lahjoittaa Jumala Pyhän Henkensä kautta ja jälkimmäisen muodostavat ihmiset. Kulttuurinen ulkoasu on se, minkä näemme, toisten sydämiin emme näe. Jo kirkkojen sisutuksissa heijastuu kulttuuri. Kun uskonpuhdistus tuli Suomeen, kirkoista vietiin pois roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluneet pyhimysten patsaat ja ortodoksisen kirkon sisutuksen erottaa aina luterilaisesta. Jopa ristinmerkkiä tehdään eri tavoin eri tunnustuskunnissa. https://drevl.fi/2016/04/29/miten-tehdaan-oikein-ristinmerkki/

Eri porukoilla on olemassa omia pukeutumiskoodejaan ja itse tehtyjä sääntöjä siitä, mitä uskovainen saa tai ei saa tehdä tai mitä hänen pitäisi tehdä. Aika usein vedotaan Raamattuun sääntöjen tueksi, mutta tulkinnat ja korostukset ovat erilaisia.

Olin kesällä 1977 bussimatkalla Leningradissa tyttäreni kanssa ja kysyin bussinkuljettajalta, voisiko hän neuvoa minulle, onko jossain kaupungin ortodoksikirkossa iltajumalanpalvelusta lauantaina. Olisin halukas osallistumaan. Kuski katsoi minua pitkään ja totesi, että minun vaatetukseni ei oikein sovi kirkkoon. Minulla oli pitkät housut. Kuski jatkoi: "Ne, jotka käy täällä kirkossa on tosi uskovaisia". Vakuuttelin hänelle, että huolimatta pitkistä housuistani, korvakoruista ja meikistä olen ihan tosi uskovainen. Kuski lopulta hyväksyi perusteluni "tosiusovaisuudelle" ja lupautui viemään meidät illalla bussilla kirkon lähelle ja takaisin hotellille selvisimme kävellen. Olin pukeutunut hameeseen ja päässäni oli huivi ja meikkiä ei ollut eikä korvakoruja. Olin "naamioitunut" toisenlaisen kristillisen kulttuurin jäseneksi.

1970-luvulla Suomessa vieraili amerikkalainen naiskuoro, jota tarjottiin meidänkin seurakuntaan. Pappi kertoi kysyneensä oliko kuorolaiset kovin meikattuja. Kiertueen isäntä sanoi, että voi valita meikattuina tai ilman meikkejä. Pappimme helpottuneena sitten tilasi naiskuoron ilma meikkejä. Konsertin jälkeen hän totesi, että oli niillä kuitenkin liikaa meikkiä.

Meikatuista amerikkalaisista uskovaisista on toinenkin juttu, mutta tämä ei ole tosi. Mutta kuvaa hyvin kulttuurisia eroja. Amerikkalainen uskovien naisten ryhmä oli tulossa vierailulle Tanskaan ja heitä oli lentokentällä vastassa joukko tanskalaisia uskovaisia naisia, joilta meinasi tipahtaa hämmästyksestä sikarit suusta, kun he näkivät miten meikattuja uskovaiset amerikkalaisnaiset olivat.

VAINON ALTA VAPAUTEEN

Kristittyjen yhteydessä minua ovat eniten puhutelleet tarinat, joissa entiset vainotut uskaltavat avoimesti kertoa, millaista oli olla syrjittynä kommunistisessa maassa. Niitä tarinoita olen kuullut entisessä Itä-Saksassa ja Venäjällä ja ystävyysseurakuntiemme jäseniltä Latviassa, Virossa ja Unkarissa. Nyt niitä uskalletaan kertoa. Jokaisen tarinan kuultuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että meillä Suomessa on kristityillä ollut verrattain helppoa. Mutta se myös velvoittaa meitä tukemaan taloudellisesti heikommassa asemassa olevia kristittyjä.

Olen myös oppinut vainotuilta kristityiltä sen, miten tärkeää on antaa anteeksi "niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ehkä eniten minua on puhutellut itäsaksalaisen papin Uwe Holmerin (kuva alempana) anteeksianatava sydän. Hän oli ison perheen isänä joutunut kokemaan, että hänen kutsumuksensa ja ammattinsa takia hänen lahjakkaiden lastensa haluama koulutus evättiin. Mutta hän pystyi antamaan anteeksi.

Vierailin muutama vuosi sitten ryhmämatkalla Berliinin lähellä olevassa entiseen Itä-Saksaan kuuluneessa Lobetalissa, jossa oli Uwe Holmerin aikaisemmin johtama Diakonissalaitokseen kuuluva keskus. Eräs pastori Holmerin lapsista kertoi heidän perheensä tarinaa. Monilapsisesta perheestä hyvästä koulumenestyksestä huolimatta kukaan ei päässyt lukioon, koska he olivat papin lapsia. Erilaisia kiertoteitä käyttäen ainakin joku oli saanut suoritettua akateemisen loppututkinnon. Perheellä ja lapsilla oli ollut syytä katkeruuteen.

Kun Itä-Saksaa romahti, Honecker joutui myös omiensa hylkäämäksi. Hän ei itsekään luottanut entisiin lähimpiinsä. Diakonissalaitoksella oli asumispalveluja ja Uwe Holmeriin otettiin yhteyttä, jotta hän tarjoaisi Honeckerille suojan jossain syrjäisessä rakennuksessa. Holmer ilmoitti silloin, että asuntoihin on jonot, eikä hän voi antaa kenenkään etuilla, mutta kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, he voivat vaimonsa kanssa tarjota Honeckerille turvapaikan omassa kodissaan, heillä oli tilaa. Honeckerit tosiaan muuttivat Holmerin perheen vieraiksi muutaman kuukauden ajaksi ennen kuin he pakenivat Chileen 1993. Vuoden kuluttua Honecker kuoli siellä maksasyöpään, mutta leski Margot lähetti vielä miehensä kuoleman jälkeen postikortteja Holmerin perheelle.

Vuonna 1961 Honecker oli ollut yksi merkittävimmistä vastuullisista henkilöistä Berliinin muurin pystyttämisessä 13.8. Hän oli aiheuttanut siten minulle yhden nuoruuteni traumoista. Se parani vuonna 1990 kun vierailin Berliinissä kesäkuussa ja vaikka Itä-Saksa oli vielä olemassa, muurissa oli jo aukkoja, joista ihmiset kulkivat puolelta toiselle. Muurin palasia myytiin matkamuistoiksi Brandenburgin portin länsipuolella itäsaksalaisten rajavartioiden nenän alla.

YSTÄVYYSSEURAKUNNAT

Yllä: Juhlajumalanpalvelus ja mukana on ystävyyseurakuntavieraamme. Alla: Juhlalounaana oli lihakeittoa. Kuvassa unkarilainen ystäväni Maria ja suomalaista isäntäväkeä.

Forssan seurakunnalla on kolme ystävyysseurakuntaa, joista kaksi sijaitsee entisten Neuvostoliiton tasavaltojen alueelta: Tallinnassa Kaarlin seurakunta ja Riikassa Mesaparksin seurakunta. Kolmas on Neuvostoliiton vaikutusalueella ollut Unkarin Gödöllön kaupungin luterilainen seurakunta. Meillä on tapana kokoontua vuosittain vuorotellen yhteiselle ystävyysseurakuntaleirille ja järjestämisvuoro tulee neljän vuoden välein. Tavatessamme toisiamme on haasteellista, kun puhumme neljää eri äidinkieltä, mutta aina on pystytty asiat hoitamaan. Joka ryhmässä kuitenkin joku osaa tulkita.

LATVIASSA

En tiedä, mikä oli latvialaisen papin (kuvassa vasemmalla) tarina. Hän asui Erglin kylässä, jossa ei ollut ollut enää kirkkoa. Latviassa ja Virossa kirkot oli otettu kommunistivallan aikana pois seurakunnilta ja niiden käyttötarkoitusta oli muutettu. Jotkut olivat museoina, jotkut talleina. Jotkut purettiin tai räjäytettiin maan tasalle. Maiden itsenäistyttyä kirkot luovutetttiin takaisin seurakunnille. Alla olevassa kuvassa on kaunis takaisin hengelliseen käyttöön palautettu kirkko. Seuraava kuva on Cesvainin linnasta, jota restauroitiin.

Ergliläinen pappi koki saaneensa Jumalalta tehtäväksi kirkon rakentamisen. Hän tuli kutsumaan meitä leiriläisiä sunnuntain messuun kirkkoonsa, joka oli vasta melkein valmis. Luvun alussa olevasta kuvasta näkyy, että lattialaudoitusta ei vielä ollut, vaan vain hiekkalattia, jota peitti muutamat matot. Olen tehnyt lähes kymmenminuuttisen koosteen yhteisestä messustamme. Meillä on kaikissa maissa joitakin yhteisiä virsiä. Aika usein isännät valitsevan Finlandian sävelellä olevan virren, kuten on oheisen videon alussa. Mutta minua sykähdyttää aina se, kun laulamme yhdessä kärsimyksiä js vainoa kokeneen seurakunnan kanssa "Jumala ompi linnamme." Se laulu tuli suomalaisille tutuksi sodan aikana ja ennen talvisodan syttymistä, kun valtion johto lähti Helsingin rautatieasemalta Moskovaan neuvotteluihin ja asemasillalla kansa yhteyi tuohon virteen. Maria Kajava kertoo elämäkerrassaan, että kun inkeriläisiä lähdettiin kuljettamaan härkävaunuilla Siperiaan ja juna lähti liikkeelle, niin kaikissa vaunuissa alettiin laulaa yhtä aikaa "Jumala ompi linnamme."

Messusta: https://youtu.be/osi8jZw86v0

INKERIN KIRKKO

Kun Perestroikka alkoi, Suomeen saatiin toiveikkaita viestejä itärajan takaa. Moni meistä suomalaisista kristityistä sai sydämelleen rukoilla Inkerin kirkon ja Suomen televisiossa esiintyneen Arvo Survon puolesta päivittäin. Sitten näin ilmoituksen Leningradin matkasta ja ilmoittauduin heti mukaan, koska siihen liittyi osallistuminen Arvo Survon pitämään Jumalanpalvelukseen Pyhän Marian kirkossa. Venäjällä oli tullut voimaan 1990 uskonnonvapauslaki ja sen ajan vapauden tuulien sallimana inkeriläiset saivat takaisin Leningradin keskustassa sijaitsevan Pyhän Marian kirkon.

https://www.inkerinkirkko.fi/pyhan-marian-historia/

Ennen jumalanpalveluksen alkua menimme muutaman retkeläisen kanssa viemään terveisiä ja tuliaisia sakastiin. Näin ensimmäistä kertaa livenä Arvo Survon, joka esittäytyi kohteliaasti. Kerroin hieman hymyillen, että kyllä hän on tunnettu Suomessa ja olen hänen puolestaan paljon rukoillut.

Jumalanpalvelus oli suomenkielinen ja sykähdyttävä kokemus. Siellä tapasimme inkeriläisiä vanhuksia, jotka kertoivat ilman katkeruutta järkyttävistä vaiheista vainojen keskellä.

Samalla matkalla kävimme myös Hatsinan helluntaiseurakunnan suomenkielisessä kokouksessa. Retki sinne teki selväksi, ettei kaikki vielä ihan avointa ollut. Bussi ei voinut viedä meitä Hatsinaan eikä edes Leningradin asemalle, koska se olisi voinut herättää viranomaisten huomiota. Ajoimme bussilla jonnekin pienelle asemalle Leningradin ulkopuolella ja hajaannuimme junassa eri vaunuihin.

Sillä matkalla opin inkeriläisen sanonnan "Kaik hyväst" Kaikki tuntui olevan silloin hyvin. Tosin Hatsinan helluntaiseurakunnassa kerrottiin, että Jumala oli ilmoittanut profetiassa, että hyvä aika ei tule kestämään kauan. Hyvällä ajalla Kalevi Lehtinenkin pääsi julistamaan evankeliumia Leningradissa Lenin-hallissa. Leningrad-missio, joka toteutettiin yhdessä paikallisten seurakuntien kanssa keräsi kolmena iltana yli 60 000 osallistujaa ja sai paljon näkyvyyttä mediassa ja yksi ilta televisioitiin ja näytettiin valtion kanavalla.

Suomen television tekemässä ohjelmassa Leningradista haastateltiin naista, jota usko oli koskettanut. Hän todisti uskostaan ja kertoi kuinka oli nähnyt tontun katsovan kotinsa ikkunasta sisään. Seitsemänkymmentä ateismin vuotta oli pyyhkinyt pois kymmenistä ikäluokista kristillisen yleissivistyksen. Samantapaisia sekaannuksia tapahtuu myös maissa, joissa on kasvettu muiden uskontojen parissa. Esimerkiksi Japanissa korkeasti koulutettu nainen oli kiinnostunut kristinuskosta ja kysyi lähetystyöntekijältä, oliko Jeesus joulupukin lapsi.

Mari Kajava 1908 - 1998

Suomalaisen kirjallisuudenseuran verkossa julkaistussa kansallisbiografiassa on Maria Kajavasta elämänkerta-artikkeli. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/9424 Siinä sanotaan mm. Mari Kajava muistetaan Inkerin evankelisluterilaisen kirkon maallikkojohtajana ja vahvojen naisten esikuvana, joka uskalsi puolustaa kansallisuuttaan ja kirkkoaan sekä uhmata viranomaisia. Hän kantoi vastuuta karkotettujen inkeriläisten seurakuntaelämän säilymisestä ja hoiti monia papin tehtäviä. Petroskoin seurakunnan perustajana hänellä oli merkittävä rooli. Kajava vaikutti ratkaisevasti Inkerin luterilaisen perinteen säilymiseen ja kirkon uuteen nousuun.

Jos haluaa tutustua hänen elämänvaiheisiinsa tarkemmin on kirjastoista ja antikvariaateista löydettävissä Eeva Mesiäisen kirjoittama hieno kirja.

Näin Mari Kajavan eräillä hengellisillä kesäjuhlilla, jossa hän oli puhujana. Oli hämmästyttävä huomata miten valoisa hän oli. Hänellä olisi ollut täysi syy olla katkera, mutta Jumala oli säästänyt hänet katkeruudelta. 1930-luvun alkupuolella Mari oli muutaman kuukauden sisällä menettänyt äitinsä, isänsä, kotinsa ja rakkaan miehensä, joista kaikista hän oli joutunut eroamaan tietämättä olivatko he elossa vai kuolleita. Kaksi pientä tytärtä oli kuollut karkotusmatkan aikana.

Mari oli joutunut käymään monet uskontaistelut ja myös kapinoinut Jumalaa vastaan, mutta oli tullut aina lohdutetuksi. Elämäkerrassa kerrotaan Marin ajatuksia, kun hän oli saanut tietää rakkaan isänsä kuolleen pakkotyössä. Hän istui asiaa suremassa yksinäisyydessä luonnon keskellä. Ensin hän kyseli sitä, miksi Jumala salli tällaisen epäoikeudenmukaisuuden? Aikansa kapinoituaan, hän kuitenkin löysi lohdutuksen ja rauhan ja uudenlaiset ajatukset: "Voiko Jumala, joka on luonut tällaista kauneutta, olla paha ja epäoikeudenmukainen? Ei voi. Paha olento ei loisi kasvien hienonhienoja ja hennon hentoja yksityiskohtia, ei näitä tuoksuja, ei näitä värejä. tällaista voi luoda vain rakastava käsi. Jumala on viisas ja hyvä. Tuntui miltä tuntui. Viisaudessaan ja rakkaudessaan hän oli sallinut sen, mitä oli sallinut. Viisaudessaan ja rakkaudessaan hän oli ottanut luokseen niin tytöt kuin isänkin. Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jota ihminen ei näe."

Mari ja hänen puolisonsa Simo tapasivat vielä toisensa ja saivat elää Siperiassa yhdessä. Molemmat kävivät palkkatyössä ja asuinolosuhteetkin olivat lähes inhimilliset. Sitten 1934 Neuvostoliitossa tuli voimaan uusi viisivuotissuunnitelma, johon kuului osana uskonnon tuhoaminen. Marin aviomies vangittiin, kun Mari odotti lasta. Perheeseen oli Siperiassa syntynyt neljä lasta ja neljäs vasta Simon vangitsemisen jälkeen. Muut olivat tyttöjä, mutta Simon hartaasti odottama poikavauva kuoli vastasyntyneenä ja nuorin tytär kuoli tuhkarokon jälkitautiin. Mari oli synnyttänyt kuusia lasta ja sai pitää heistä kaksi.

Kuulin Marin kertovan kiitollisena myös ihmeellisistä rukousvastauksista. Mari myös kertoi olleensa kiitollinen siitä, että he saivat elää niin kauniin luonnon keskellä ja heillä oli ollut myös Siperiassa hyviä ihmissuhteita. Myös neuvostoliittolaisissa virkamiehissä oli sellaisia, jotka tunsivat myötätuntoa ja auttoivat Maria ja perhettä.

Kun toinen maailmansota päättyi ja Inkeriläiset saivat vähitellen muuttaa pois Siperiasta. Simosta ei ollut mitään tietoa - oliko elossa vai kuollut. Mari päätti lähteä pois Siperiasta ja päätyi Viron kautta Petroskoihin. Oma rakas kotikylä Inkerinmaalla oli osittain tuhottu, joissakin taloissa asui vieraita venäläisiä. Marin miehestä ei ollut kuulunut mitään. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Mari sai tietää Simon kuolleen. Vaikka Mari oli isän kuoleman jälkeen päässyt vapaaksi katkeruudesta, se kuitenkin vaani häntä. Jatkuvasti oli tapahtunut uusia vastoinkäymisiä ja uusia epäoikeudenmukaisuuksia. Aina oli vaarassa joutua katkeruuden ansaan. Hän huomasi taas olevansa katkera kun hän kuuli batistinuorten laulavan:

Hyvä on että sydän on puhdas,

Hyvä on, että viha on pois.

Hyvä, hyvä on sydämen,

jossa rauha taivainen hallita voi.

Hyvä on, kunhan elämä meillä

sopusoinnussa lauluumme on.

Hyvä on, silloin kaidalla tiellä

piikit ruusuiksi muuttuva on.

Laulu pysäytti hänet. Sen oli kirjoittanut mies, joka oli väärän ilmiannon perusteella lähetetty pakkotyöhön kaivokseen ja oli hyvin katkera ja tunsi vihaa ilmiantajaa kohtaan. Laulun sanat olivat kerran kesken työpäivän alkaneet muotoutua hänen mielessään ja siitä oli syntynyt runo, jonka hän lähetti omaisilleen.

Laulun puhuttelemana Mari tunnusti Jumalalle olevansa katkera ja tunnusti myös, ettei omin voimin päässyt siitä. Hän pyysi Jumalalta anteeksi katkeruuttaan ja että Jumala auttaisi häntä antamaan anteeksi niille, jotka olivat syyllisiä heidän onnettomuuteensa. Se rukous oli Jumalan tahdon mukainen ja Hän vastasi siihen ja Mari vapautui taas katkeruudesta.

Laulun voi kuunnella youtubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=G_kWBxj1d94