LIIKU ILOKSESI

06.08.2022

Välttelin nuorena kaikkea mahdollista hikiliikuntaa. Olin melkein kolmekymppinen, kun ensimmäisen kerran otin vapaaehtoisia juoksuaskeleita - ja jäin kerrasta koukkuun. Siihen aikaan harrastin joogaa ja kansalaisopiston jumppasalin lattialla muun muassa tervehdin aurinkoa ja hyrisin hindulaista pyhää om-tavua. Se oli ainoa liikuntamuotoni. Minulla oli ystävä, joka suunnisti ja hän ehdotti, että tulisin pitämään heidän porukalleen esitelmän joogasta. Innostuin heti. Meille joogassa oli opetettu sen ylivertaisuutta verrattuna juoksemiseen ja kaikennäköiseen hikijumppaan. Perusteluna oli se, että joogatessa ihmisen energia lisääntyy, mutta juostessa se vähenee. Sen päätin mennä kertomaan heille. Aloin heti rakentaa mielessäni esitelmää. Mieleeni tuli, että minun pitäisi kerran kokeilla, miten pahalta tuntuu, kun ensin juoksee ja vaivaa itseään ja sitten on poikki ja on energiaton olo. - Lopulta sitä tilaisuutta ei jostain syystä järjestetty, mutta hyödyin itse uudesta kokemuksesta, joka muuten olisi jäänyt saamatta. Tulkitsen sen nyt jälkeenpäin Jumalan johdatukseksi, vaikka en silloin hänestä piitannutkaan.

Sain houkuteltua juoksulenkille mukaani yhden ystäväni. Meillä ei ollut tietenkään juoksuun sopivia vaatteita jalkineista puhumattakaan. Kävelykengät toki oli ja niillä päätimme juosta. Ystäväni käytti korollisia kävelykenkiä ja vieläkin muistan hänen ruskeat paksukorkoiset kenkänsä ja sen huvittuneisuuden, minkä ne minussa herättivät. Kuten jo alussa kerroin, jäin koukkuun. Lenkin ja suihkun jälkeen sain nautiskella ylimääräisen endorfiiniannoksen virtauksesta kehossa ja minulla oli hyvä olo eikä suinkaan väsynyt ja paha olo kuten olin luullut.

LIIKUNNAN MERKITYS IÄKKÄILLE

Blogissani vanhat jalat, aivot ja liikunta kehotan kaikkia ikääntyneitä kävelemään Vaikka nyt puhun juoksuharrastuksestani, en todellakaan kannusta ikätovereitani aloittamaan juoksemista. Mutta sitäkin pontevammin kehotan kävelemään tai liikkumaan ihan miten vaan, kunhan tuntuu mukavalta ja syke nousee.

Tämän viikon torstain Iltalehdessä oli isot otsikot uudesta tutkimuksesta, joka kertoo liikunnan merkityksestä. Eihän se tutkimus uusi ollut, mutta tulipa ostettua lehti. Erika Sirviön artikkelissa todetaan: "Duodecimin mukaan liikunnan avulla voidaan ehkäistä, hoitaa ja kuntouttaa monia pitkäaikaissairauksia, kuten kohonnutta verenpainetta, lihavuutta, tyypin 2 diabetesta, sepelvaltimotautia, sydämen vajaatoimintaa, nivelreumaa, keuhkoahtaumatautia, astmaa, masennusta ja syöpäsairauksia".

"Ikäihmisille sopivia liikuntamuotoja ovat muun muassa kävely, sauvakävely, tuolijumppa, uinti, kuntosali, venyttely ja tasapainoharjoitukset"

MATKAKOKEMUKSIA

70-luvun alussa kuntohölkkä ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Aloitin oman harrastukseni -72. Olin USA:ssa -73 kesälomakuukauden ja jouduin olemaan juoksematta, koska siellä ei kukaan juossut, eikä ollut soveliasta minunkaan juosta. Kuukauden tauko oli raastava kokemus juoksuaddiktille.

Toisen kerran minua rajoitettiin Namibian-matkalla 2000-luvun puolella. Etelässä oli vaarallista juosta tiellä, sain luvan kiertää hotellia juoksemalla, mistä tuli hieman oravanpyörämäinen olo. Pohjoisessa Ambomaalla sain matkanjohtajalta luvan juosta tiellä. Hän tosin totesi että: "Ihmiset vaan ajattelee, että mitähän se on varastanut, kun se juoksee."

Juostessa havaitsee kultturien eroja. Suomessa ei lenkkeilijä pururadalla yleensä tervehdi tuntematonta vastaantulijaa - mutta Ruotsissa aina. Yllätys oli, että kun Walesissa juoksin kadulla aamutuimaan, minulle huudeltiin pihoiltakin iloisia huomenia.

Matkoilla aamuisin juokseminen on yleensä hieno tapa tutustua ympäristöön. Tosin riskinsä on siinäkin vieraassa ympäristössä. Amsterdamissa nuljautin syyslomani ensimmäisen päivän lenkillä mukulakivikadulla toisen nilkkani ja venäytin nivelsiteen. Jouduin makaamaan kaksi ensimmäistä päivää sängyssä. Toisaalta olin todella työn uuvuttama ja pakkolepo alkuun oli ihan hyvä tapa aloittaa loma.

Ympäristön tarkastelu ei ole aina kuitenkaan ihan viisasta. Kannattaa ennemmin katsella, mihin jalkansa astuu. Juoksin muutama vuosi sitten aamulla Jerusalemin kaduilla. Arabimiehet tuijottivat bussipysäkeillä hämmästyneinä. Kiersin vanhan kaupungin muuria ja tarkastelin Jaffa-porttia, joka oli suljettuna. En huomannut, että kadussa olikin porras ja lensin naamalleni katukivetykseen. Paluumatkalla hotelliin naama veressä herätin bussipysäkkien arabimiehissä vielä enemmän kummastusta. Siitä matkasta jäi minulle muistoksi elinikäinen arpi otsaan, siellä se piilottelee lisääntyvien ryppyjen seassa.

ONGELMIA

Pieni tyttärenikin innostui aikoinaan juoksuharrastuksestani. Asuimme kaksiossa, jossa saattoi juosta kierrosta: eteinen, olohuone, keittokomero, makuuhuone, eteinen. Sitä hän juoksenteli mielellään. Eräänä aamuna kierroksia tuli aika monta ja vauhti oli kova, kunnes hän hengästyneenä lysähti nojatuoliin ja totesi: "Juoksin nopeemmin kuin jaksoin". Sama ongelma oli minulla nuorempana.

Sitten alkoi tulla ongelmaksi, että juoksin enemmän kuin polveni kestivät. Oli yhtä kidutusta joutua pitämään kahden viikon juoksutaukoa, jonka aikana polvikivut hellittivät - ja sitten taas paanalle. Melkein jatkuvasti minulla oli ideaalisiteellä tuettuna ainakin toinen polvi. Kerron blogin lopussa, miten jalkani paranivat. Ilman sitä en olisi pystynyt juoksemaan neljää maratonia. Paraneminen mahdollisti sen, että pystyin juoksemaan myös riittävästi harjoituskilometrejä.

MARATONILLE

Koulussa juostiin aikoinaan 60 metriä ja sataa metriä ja inhosin sitä ja aikanikin olivat huonoja. Mutta aikuisena löysin hitaan juoksun viehätyksen. Mitä pitempi on matka, sitä hitaammin lähden liikkeelle mielessä juoksunautinnon odotus. Aika luonnollista oli, että hitaasta, pitkästä lenkistä nauttiminen sai aikaan sen, että ajatus maratonista alkoi pyöriä mielessäni. Olin 45-vuotias, kun eräs ystäväni alkoi puhua Tukholman maratonista ja innostuin. Houkuttelin tyttärenikin mukaan. Hiihtoloman aikoihin aloitin porukan mukana harjoittelun Merran Harrin kannustamana. En ymmärtänyt hankkia laivalippua ajoissa, se oli loppuunmyyty muille maratoonareille. Oli pakko mennä lentokoneella. Juoksu onnistui suunnitellusti. Kuva on otettu 100-metriä ennen maalia. Hymy oli välillä hyydyksissä, varsinkin 35-km kohdalle osuneessa ylämäessä, mutta yhtään kävelyaskelta en ottanut.

Seuraavan aamuna lensimme takaisin ja ehkä meitä pidettiin jonakin invalidiporukkana, kun askel oli hidas ja rappusissa laskeutuminen oli työtä ja tuskaa. Emme olleet ainoa lentokentällä vammaisporukalta vaikuttanut. 

Kokemus oli kokonaisuudessaan hieno ja olen kaikille maratoonareille suositellut, että osallistuisivat ainakin kerran Tukholman  maratonille. Osallistuin itse toisenkin kerran ja sain kokea myös laivamatkan viehätyksen liikkujaporukassa.

LOPETIN JUOKSEMISEN

Suvussa on geeneissä heikkopolvisuutta ja siitä kai ne minun alkuaikojen vaivat johtuivat. Päätin seitsemänkymmentä täytettyäni haikein mielin lopettaa juoksemisen polviani säästääkseni, vaikka niissä ei vielä ilmennytkään särkyjä. Tiesin, että juoksu ehkäisee osteoporoosia ja luulin, että se kuluttaa polvia. Tein valinnan kuin ruton ja koleran välillä. Ajattelin valitsevani osteoporoosin ja säästää polvia. Olin muutaman vuoden juoksematta, aloitin sauvakävelyn, mutta siitähän olkaniveleni eivät pitäneet ollenkaan. Kun ne alkoivat särkeä yölläkin, oli pakko lopettaa. Olihan minulla ollut molemmissa kyynärpäissä murtumat, eivätkä nekään tykänneet sauvakävelystä. Mutta pelkkä kävely ei minua miellyttänyt. - Nykyään sekin käy, kun oheistoimintana kuuntelen samalla hyviä kirjoja ja linnunlaulukin kuuluu silti ihan hyvin.

Minulla oli itseni liikunnallinen haastaminen mennyt veriin. Siirryin vaelluksiin. Vaelsin  Pyhätunturilla kesäkuumalla ja ruskan kauneudessa. Sain 70-vuotislahjaksi ruskaviikon. Matkanjohtaja kyseli vähän huolestuneena, että en kai aio kiivetä Pyhätunturin laelle. Ajatteli varmaan saavansa mummusta riesan itselleen, mutta minähän kiipesin.


SANTIAGO DE COMPOSTELA

Haasteellisin ja hienoin vaellukseni oli n.120 km viikossa Santiago de Compostelan reitillä. Olin mahtavan pariskunnan Eijamaaria Saaren ja Reijo Ahteelan vetämällä pyhiinvaelluksella. Olen kiitollinen, että sain osallistua heidän matkalleen. Heidän järjestämänsä matkat katkesivat Reijon vammautumiseen ja hänestä tuli pyörätuolipappi.

https://uusitie.com/pyoratuolipappi/?


Vaeltajan matkaan lähtö ensimmäisenä aamuna. Edessä 120 km. Alussa oli vähän ruuhkaistakin, mutta enimmäkseen vaelsin yksin. Vanha nokialainen kännykkäni oli ahkerassa käytössä, kun näppäilin muistoksi itselleni kuvia. Monet käyttivät sauvoja, mutta itse en pystynyt olkanivelteni takia.

KUVA ALKUJUTTU

Viimeisenä päivänä osallistuimme muiden perillepäässeiden vaeltajien kanssa yhteiseen messuun Katedraalissa


UUSI ALKU

Sitten luin jostain järisyttävän lauseen: "Polvet kuluvat enemmän maatessa kuin juostessa." En edes muista, kuka oli sitä mieltä, joku asiantuntija kuitenkin. Silloin päätin alkaa taas juosta. Olin 75-vuotias ja aloitin uudelleen "juoksu-urani". Vanhanakin voi aloittaa, mutta tarvitaan malttia ja jotain liikuntataustaa. Siinä vaiheessa olin harrastanut vesijuoksua kolme kertaa viikossa ja kävin seniorien ryhmäjumpassa kerran viikossa. Mutta juoksijana aloin kuin ihan alusta: Ensin muutama sata metriä juoksua ja sitten kävelyä ja vuorotellen yhteensä kaksi kilometriä. Sitten juoksumatka piteni ja kävely lyheni. Vuoden kuluttua päätin kokeilla, vieläkö jaksaisin kiertää vanhan pitkän lenkkini. Juoksisin niin kauan kuin jaksaisin ja kävelisin loput. Luulin, että se on kymmenen kilometriä ja jaksoinkin juosta sen kokonaan. Myöhemmin, kun hankin sykemittarin, selvisi että matka onkin 12 km. Nykyään sitten loput 2 km kävelen. ja juostessa aika ei ole tärkeä, vaan se, että syke ei nouse mittarin punaisiin lukemiin.

Yhden maratoneista olin juossut Forssan ensimmäisessä Suvi-illassa. Sitten siirryin iän mukana puolikkaisiin. Juoksin niitä suvi-illassa aika monta kertaa. Sitten oli aika taas lyhentää ja aloin juosta kymppiä myös taukoni jälkeen. Vuosi sitten ilmoittauduin taas kympille, mutta koronan takia se peruutettiin viime tingassa ja maksut jäi sisään. Tänä keväänä korona vei kuntoni. Tuntui haikealta, kun suvi-illasta tuli viesti, että minulle oli varattu numero se ja se. Sen tähden viime sunnuntaiaamuna olin tosi kiitollinen siitä, että kuntoni on kohentunut. Taas kymppi sujuu. Täytän ennen ensi vuoden Suvi-iltaa 80. Hm.

RYHMÄLIIKUNNAN ILOA

Yksinasuvana eläkeläisenä olen iloinnut mahdollisuudesta osallistua ryhmäliikuntaan. Odottelen, että kohta se taas alkaa. Olen vuosien myötä valinnut itselleni sopivan setin. Viitenä aamupäivänä viikossa osallistun erilaiseen liikuntaan ryhmissä tutuiksi tulleitten ihmisten kanssa. Se on minulle kuin työ, jonka palkkana on hyvä mieli ja enemmän laadukkaita elinvuosia.

Forssassa ei ole mahdollista valita gospel-lattareita. Osallistuin eilen Hengenuudistus kirkossamme Kesäspirit-tapahtumaan Lempäälän Ideaparkissa. Siellä oli mahdollista toteuttaa liikunnan riemua Tampereen NMKY:n vetäjien johdolla. Liikuntamuodosta voi saada käsityksen heidän esittelyvideoltaan. https://www.youtube.com/watch?v=oLik7r-wbHM

Esittelyvideossa on naisten ryhmä. Tilaisuudesta striimatusta videosta otetussa näyttökuvassa näkyy, että myös suomalainen mies liikkuu, kun sopivasti liikutetaan.

Seuraavana oli ohjelmassa Sydänrukous, jossa hiljennyimme tavallamme. Kuvassa pastori näyttää harrastavan lepoa Herrassa.

1.
Taas kukkasilla kukkulat,
oi Herra, kaikki vyötät
ja laumat lukemattomat
taas laitumilla syötät.
Näin kaikki maa nyt iloissaan
sinulle laulaa kiitostaan,
julistaa kunniaasi.

2.
On täynnä vettä virtasi,
janoiset siitä juotat
ja runsaan siunauksesi
maan kasvulle nyt tuotat.
Lehteen ja kukkaan, Luoja, saat
auringon nousun, laskun maat
iloksi ihmisille.

Sanat saaavat syvemmän merkityksen, kun tietää, että Elias Lönnrot kirjoitti ne nälkävuosien jälkeen. Liikehdimme isolla virren sävelten tahdissa ja samalla kiitollisena iloitsin että koronavuosien ja ryhmäkokoontumisen nälän jälkeen saamme liikkua ja ylistää Jumalaa yhdessä.

MITEN PARANIN

Kiitollisuuteeni vaikuttaa se, että Jumala vuosia sitten paransi polveni ja paransi niin hyvin, että se kestää vieläkin päivän kerrallaan.

Olin viettämässä hiihtolomaviikkoa Ruokolahdella Jaakkiman kristillisellä opistolla 70-luvulla. Olin aamulenkillä ja kipu polvessa tuntui taas aika pahana. Juoksin kirkon ohi ja rukoilin hartaasti juostessani, että Jumala parantaisi sen tulevassa kirkossa pidettävässä Sanan ja rukouksen illassa jalkani. Ja niin tapahtui. Se oli yksi niistä ihmeistä, joita Jumala on elämääni järjestänyt ja jatkuva kiitoksen aihe.

Linkin kautta on kuultavissa Maksetut viulut -yhtyeen esitys virrestä Herraa hyvää kiittäkää:

https://www.youtube.com/watch?v=sdHDe5b-uPM