MAMMANI JA MINÄ TAMMELAN KIRKOSSA YM. TARINOITA

Osallistuin viime sunnuntaina Tammelan 600-vuotisjuhlan juhlamessuun ja ehtoolliselle. Siellä kehotettiin muistamaan kiitollisena aikaisempia sukupolvia ja sitä, kuinka he olivat rakentaneet yhteiskuntaa. Minä muistelin kiitollisena kirkon penkissä mammaani ja olen muistellut koko viikon. Eniten olen kiitollinen hänen esirukouksistaan. Vaikka olin viisivuotias, kun mamma kuoli, tiedän, että hän oli ehtinyt rukoilla paljon minun puolestani.

Kuva: Katja Korja

Mamma ja minä emme olleet samaan aikaan Tammelan kirkossa. Hän oli siellä 1800-luvulla ja minä ensimmäisen kerran 1970-luvulla.Vanhoista kirkonkirjoista selviää, että mamma ja pappa olivat ensimmäistä kertaa Tammelassa rippikirkossa ja ehtoollisella 24.5.1891. He olivat muuttaneet edellisessä kuussa Alastarolta Tammelan Forssaan Tölölle ja perustaneet sinne kaupan ja asuivat kaupan yhteydessä olevassa asunnossa.

Oletan, että mamma oli kirkon penkissä istuessaan kiitollinen Jumalalle siitä, että hänen rukouksensa oli kuultu ja viimein hänen sydämensä alla oli alkanut kasvaa ihmistaimi. Luultavasti hän oli myös kiitollinen uudesta kodistaan ja mahdollisuudesta toimia mieliammatissaan.

Vuoden 1891 almanakka kertoo, että sinä sunnuntaina vietettiin Pyhän Kolminaisuuden juhlaa. Läntisessä kirkossa oli jo vuodesta 1334 lähtien vietetty juhlaa helluntain jälkeisenä sunnuntaina. Voi olla, että juhlapyhänä saarnasi vanha kirkkoherra August Edvard Granfelt, joka kuului aatelissukuun ja oli koulutukseltaan teologian tohtori ja oli ollut pappissäädyn edustaja valtiopäivillä monena vuonna. Hän oli varsin lujatahtoinen ja päämäärätietoinen ja kehitti seutua voimakkaasti. Toisaalta kerrotaan, että hänellä olisi ollut ymmärtämätön asenne suurten nälkävuosien aikana rahvaan ahdinkoa kohtaan.

Pyhän epistolateksti alkoi Roomalaiskirjeen yhdennentoista luvun 33. jakeesta ja se kuului vanhassa Bibliassa seuraavanlaisesti:

Päivän toinen teksti oli Johanneksen evankeliumista kolmannesta luvusta jakeet 1 - 15.

Se päättyi Jeesuksen sanoihin:

Mammani varmaan tunnisti Tammelan kirkossa tuttuja asioita. Hänen lapsuutensa kirkko Paimiossa oli samantyyppinen harmaakivikirkko 1600-luvuta, molemmissa oli vain yksi laiva ja yksi pitkä keskikäytävä.

Viime sunnuntaina oli Enkelien päivä ja Vanhan testamentin lukuteksti oli Toisen Mooseksen kirjan 23 . luvusta:

"Herra sanoi:
Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut. Muista, että hän on lähelläsi, tottele häntä äläkä vihastuta häntä. Hän ei anna anteeksi niskoittelua, sillä hän toimii minun nimissäni. Mutta jos tottelet häntä ja teet kaiken, mitä minä käsken, niin minä olen sinun vihollistesi vihollinen ja vastustajiesi vastustaja. Minun enkelini kulkee sinun edelläsi."

Olen kesän aikana kuunnellut netistä Norvannon Mooseksen kirjoja käsittelevät raamattuluennot ja päivän teksti sykähdytti minua. Tekstissä Jumala puhuu Israelin kansalle. Norvannon mukaan se enkeli, joka johdatti Israelia heille luvattuun maahan oli Paavalin tulkinnan mukaan todellisuudessa Jeesus. Olen paljon pohtinut paljon kesän aikana Jumalan johdatusta Mooseksen kirjojen äärellä, ja siksi teksti kolahti minuun.

Olen varma, että Jumalan johdatusta on kansojen rajat niin kuin Mooseksen kirjassa myös sanotaan. Olen varma, että Jumala johdatti minut aikoinaan Forssaan. Olen varma, että Jumala johdatti tamperelaisen isäni ja pieksämäkeläisen äitini Joensuuhun, että he voisivat perustaa perheen. Olen varma, että Jumalan idea oli se, että paimiolainen piikatyttö lähti maailmalle ja siirtyi lopulta Alastarolle, jossa tapasi Pappani. 1800-luvulla ei paljonkaan muutettu pitäjästä toiseen ja avioiduttiinkin yleensä saman kylän tai naapurikylän poikien kanssa. Mamma ja pappa olivat poikkeus, mamma oli se, joka oli lähtenyt liikkeelle ja oli ollut johdatettavana.

Vaikka saarna oli hyvä, Raamatun kuvaus Jumalan johdatuksesta oli sen päivän uskon vahvistus ja eväs tälle viikolle. Kirkkokansan veisuu ilahdutti myös sydäntä ja kirkkokuoroa oli nautinto kuunnella.

Oletan, että äitinikin on ollut Tammelan kirkossa, mutta sitä ei ole dokumentoitu. Olimme kesän 1943 Helsingin pommituksia paossa Tammelassa ja asuimme Mustialassa äidin teologiystävän sisaren luona. Isä oli rintamalla. Tilanne oli hankala. Yhdysvallat oli tarjoutunut maaliskuussa 1943 rauhanvälittäjäksi, mutta Neuvostoliiton ehdot olivat ennakoitua jyrkemmät. Sota näytti jatkuvan loputtomiin. – Mutta Jumala johdatti silloinkin kansaamme, "Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät ovat Hänen tiensä." – Amanda luotti siihen sodankin aikana ja myös elämässään kokemiensa surujen jälkeen. Hän oli valoisa vanhus.

YM. TARINOITA

Amanda

Amanda oli syntynyt vuonna 1861 Paimion kirkonkylässä torpparin tyttäreksi. Perheessä oli kolme tytärtä, joista Amanda oli nuorin. Perheen ainoa poika oli kuollut, kun äiti oli odottanut Amandaa. Luultavasti hänestä toivottiin poikaa, mutta tyttö tuli. Amandan isä Mikko oli kotoisin naapuripitäjästä Marttilasta. Hänen suvussaan oli lähinnä torppareita ja sotilaita, Amandan äidin suvussa oli lähinnä talonpoikia ja rusthollareita.

Amanda ei käynyt kouluja kuin korkeintaan kiertokoulua, mutta hän oli hyvä lukemaan ja hän osasi poikkeuksellisesti myös kirjoittaa. Amanda kävi rippikoulun 1877. Hänellä ei ollut silloin vielä sukunimeä, vaan hän oli Amanda Mikontytär Räpälän kylästä Harakkamäen torpasta. Konfirmaatio oli juhannuksena.

Amanda oli rippikoulun jälkeen ensin piikana Paimiossa pari vuotta, ja muutti sitten Turkuun kotiapulaiseksi. Siinä vaiheessa hän sai sukunimen, koska Turussa vaadittiin, että kaikilla asukkailla piti olla sukunimi. Amandasta ei suinkaan tullut kotitorpan mukaan Harakkamäkeä vaan nimeksi oli valittu hienolta kalskahtava Sahlberg. 

Amanda muutti Turusta Taivassaloon, kun sai sieltä työpaikan puotineitsyenä. Sieltä hän siirtyi myöhemmin Alastarolle saatuaan kappalainen Gustaf Törnvallilta myönteisen mainetodistuksen. Törnvall ilmoitti, että Amanda käsitti kristinuskon yksinkertaisesti, kävi ehtoollisella säännöllisesti ja oli ulkoiselta elämältään moitteeton.

Frans

Frans oli syntynyt kyläsepän pojaksi ja oli oppinut isältään sepän töitä. Isä Johan August Lindfors halusi vaihtaa ammattia. Hän oli saanut kerättyä sepän töillä niin paljon säästöjä, että pystyi ostamaan itselleen Tynin talon ja oli suunnitellut Fransista työnsä jatkajaa maanviljelijänä, sillä muut pojat olivat lähteneet Amerikkaan. Johan August oli jäänyt leskeksi ja toivoi luonnollisesti, että Frans avioituisi ja taloon saataisiin emäntä ja perillisisä. Frans asioi kirkolla kaupassa ja ihastui pienikokoiseen puotineitsyeen, joka oli häntä viisi vuotta vanhempi.

Tynin talo sijaitsi Loimijoen rannalla sillan kupeessa ja on nykyään purettu. Avioliitto solmittiin huhtikuun alkupuolella 1989, mutta kahden vuoden kuluttua lapseton nuoripari muutti pois Alastarolta ja asettui Tammelan Forssaan ja perusti tänne kaupan. Frans päätti hylätä myös isänsä sukunimen ja muutti sen Peltoniemeksi. Johan August myi pojan perheen ratkaisun jälkeenTynin talon, mutta jäi pihapiiriin asumaan eläkeläisenä kunnes kuoli vuonna 1903.

Muuttovaiheessa Amanda tuskin tiesi, että oli raskaana

Perhe-elämää

Amanda oli pienikokoinen ja nopealiikkeinen. Hän oli serkkuni mukaan luonteeltaan itse herttaisuus, mutta hän oli myös topakka tahtonainen. Kun he olivat muuttaneet Forssaan, Amanda olisi halunnut, että he menisivät toripäivinä torille myymään tavaroita. Frans ei pitänyt lainkaan ajatuksesta. Amanda ilmoitti, että hän menee siinä tapauksessa yksin. Frans antoi periksi ja pariskunta kulki yhdessä torilla, joka sijaitsi silloin Wahrenin kadun alkupäässä kuvan mukaisessa paikassa. Kuva on Esko Aaltosen kirjasta: Vanhaa Forssaa ja sen väkeä. Kirjassa mainitaan maakauppias Frans Petoniemi, mutta Amandasta ei puhuta mitään.

En tiedä, kenen tahto Forssaan muutto oli. Edellisestä tarinasta voi päätellä, että se saattoi olla Amandan tahto. Hän oli toiminut kaupanhoitajanakin. Hän oli viihtynyt tiskin takana ja ihmisten parissa ja sai jatkaa nyt ammatissa, jota rakasti ja jossa oli hyvä.

Amandan ja Fransin esikoinen syntyi sunnuntaina 13.12.1891. Kappalaisen pappila oli Kuustossa muutaman kilometrin päässä Tölöltä ja sinne Frans lähti hevosella tapaamaan kappalainen Antti Aimosta (kuva alla). Tämä lupasi tulla vielä samana sunnuntaina heidän kotiinsa kastamaan pojan.

Kummeiksi olivat lupautuneet tehtaan työmies Oskar Nurmi ja hänen vaimonsa Josefina, jotka asuivat parin kilometrin päässä Viksbergissä. Heille piti myös ilmoittaa iloinen uutinen, koska heidät piti saada paikalle kasteen todistajiksi.

Perhe ei saanut kauaa iloita lapsestaan. Runsaan kahden kuukauden kuluttua ensimmäisenä maaliskuuta pieni Frans Jooseppi sai sairauskohtauksen, joka oli kirjattu suonenvedoksi. Kysymyksessä saattoi olla kuumekouristus tai vauvaepilepsiakohtaus. Hän kuoli kohtaukseen. Amanda joutui varmaan miettimään: Miksi? Vieläkö hän luotti Jumalan hyvyyteen. Saman surun hän kohtasi vielä monesti uudelleen, mutta aina hän jaksoi luottaa. Pieni Frans siunattiin seuraavana sunnuntaina, joka oli paastonajan ensimmäinen sunnuntai. Vainaja haudattiin Tammelan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.

Ehkä Amandaa lohdutti sen aikaisessa virsikirjassa ollut virren säkeistö:

"Siell' on nyt tallella hän luona Herran;

Suo, Jesus, että mekin saamme kerran

Myös sinne tulla Ja hänen kuulla

Veisaavan voiton virttä sulosuulla!"

Pikku Fransin kuoleman aikoihin Amanda alkoi odottaa uutta vauvaa ja Toivo Ilmari syntyi saman vuoden marraskuun 22 päivänä. Seuraava poika Väinö Johannes syntyi kolmen vuoden kuluttua ja sitä seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen tytär, joka sai nimekseen Martta. Kahden vuoden kuluttua syntyi toinen tytär Bertta, joka kuoli viiden kuukauden ikäisenä vatsatautiin. Syyskuisena sunnuntaipäivänä hänet haudattiin veljensä viereen Tammelan hautausmaalle.

Seuraavan vuoden alussa perhe muutti Hämeenlinnaan ja pian muuton jälkeen Amanda synnytti kuolleen vauvan. Seuraavana vuonna syntyi Leevi, joka kuoli kaksivuotiaana ja kahden vuoden kuluttua taas Bertta-nimen saanut tyttö, joka kuoli myös kaksivuotiaana. Neljä vuotta Bertan syntymän jälkeen Amanda synnytti kaksospojat, jotka ehdittiin kastaa. Pienet Eino ja Emil kuolivat kahden päivän ikäisinä. Amandalla oli veressä Rhesus miinus -tekijä, josta siihen aikaan ei oltu tietoisia ja se on saattanut olla syynä osaan kuolemista. Perheeltä jäi Hämeenlinnan hautausmaalle kuusi pientä vainajaa, kun he muuttivat Tampereelle.

Oli vuosi 1907. Perheessä oli kolme lasta ja heistä nuorin Martta-tytär oli jo kymmenvuotias. Amanda odotti 46-vuotiaana lasta. Viimein kaikki meni hyvin ja isäni syntyi terveenä ja elinvoimaisena 12.6.1907. Isäni oli perheelle ihme ja Amandan rukousten lapsi. Hän sai osakseen kaikkien perheenjäsenten huomion ja se varmaan osaltaan vaikutti, että isästä tuli hymyilevä, valoisa "parantumaton optimisti" ja hän sopi hyvin huolestuja-äitini rinnalle.

Perheellä oli Tampereella kangaskauppa ja jonkin verran varallisuuttakin. Elämä ei ollut kuitenkaan ongelmatonta, koska Wäinö-poika aiheutti Frans-isälle ongelmia vasemmistolaisilla mielipiteillään ja miesten välit tulehtuivat. Lähinnä siitä syystä Wäinö lähti 17-vuotiaana Amerikkaan. Amanda menetti taas yhden lapsensa. Olen kirjoittanut hänestä blogissa /kynttila-teloitetun-setani-muistolle/ Hänkin kuoli ennen Amandaa, mutta onneksi tämä ei saanut tietää poikansa kohtaloa ennen kuolemaansa.

Wäinön asennoitumista isääni kuvastaa hänen Amerikasta kirjoittamansa kirje, kun isä oli noin kymmenenvuotias:

"Niin Uuno veliseni, olit pieni pojan tarrikka kun minä sieltä lähdin, muistaakseni 5-6 ikäinen. ... Sitten sain minä ajatuksen lähteä tänne Ameriikkaan - olin näet olevina liian viisas kuuntelemaan mitä rakas äiti ja isä toisinaan sanoivat silloin kun tein tyhmyyksiä. - Se oli kaunis huhtik. aamu, kun läksin. Sinä edellisenä iltana istuit polvellani ja juttelin Sinulle kaikkea mitä Ameriikassa toivoin näkeväni. Lähtö-aamuna Sinä nukkua porhalsit täyttä höyryä. Kuitenkin herätin Sinut ylös ja kädestä paiskasin hyvästit. Olimme viimeiseen asti mainiot ystävät. ... Sille vuoteelle jäit, tuollainen raavaan hevosen pään kokoisena nukkumaan. Käväsin sinä aamuhetkenä sanomassa Länsilehdon väelle hyvästit ja koko matkan kun sinne menin tuli minulla vesi silmäkulmasta. Äitiä ja Sinua Uuno paraiten jäin kaipaamaan. Toivon että Sinusta on kasvanut miehenalku, jonka puolesta ei vanhempien tarvitse hävetä. Sitä niin kovasti mieheksi tultua katuu kun on paha isälleen ja äidilleen. Otappa sinäkin tämän nyt veliseni huomioon, vaikka aina, vallankin Martta kehuu sinua hyväksi pojaksi"

MAMMAN SOPPASKOOLI

Parikymmentä vuotta sitten minua vanhempi serkkuni halusi antaa minulle perimänsä mamman soppaskoolin, koska olin kirjoittanut mammasta niin nätisti "Äiti ja tytär" -kirjassani. Olin kertonut, mm. että mamma oli 86-vuotiaana vireä vanhus, joka hoiti itse kotinsa. Kerran hän puisteli mattoja keskiviikkona lauantain sijasta ja joku naapuri ihmetteli. Mamma oli todennut, että hänellä on tunne, ettei hänestä ole lauantaina siivoojaksi. Niin kävi, että mammalle nousi kuume eikä hän halunnut enää lääkärin tarjoamia lääkkeitä ja kuoli onnellisena.

En tietenkään ole käyttänyt sitä kertaakaan, vaan se koristaa kotiani. Joskus se tuo mieleeni oman kotini päivällispöydän, kun meillä oli menuna inhokkiruokiani terveyskeittoa tai klimppisoppaa, Molemmat olivat olleet Isän herkkuruokia ja mamma oli tarjoillut niitä juuri tästä soppaskoolista. Terveyskeiton ainekset olivat puolukkamehu, kaurahiutaleet rusinat ja sokeri.

Mamman nimi mainittiin aina ruokapöydässämme, kun äiti oli onnistunut tekemään jotain isän mielestä herkullista. Isä totesi ruokailun päätyttyä esimerkiksi: "Lihapullat olivat melkein yhtä hyviä kuin mamman lihapullat." Kerran isä oli taas kiitellyt mustikkasoppaa ja äiti totesi minulle kun olimme kahdestaan. "Isän mielestä se mamman mustikkasoppa oli ollut niin hyvää, mutta tosiasiassa se oli sellaista laihaa luirua."

Myös mamman mielipiteet olivat isälle tärkeitä. Hän ajatteli eri tilanteissa sitä, mitä mieltä mamma oli milloin mistäkin. Myös Wäinön Amerikankirjeistä kävi ilmi, että hänkin pohti: "Mitä Äiti sanoisi, jos tietäisi". Myös Martta-tädin puheista kuulsi mamman voimakasa jälki hänen mielessään.

Havahduin isän asenteeseen mamman mielipiteitä kohtaan ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana. Siihen aikaan koulussa oltiin aina hameet päällä. Urheilutunteja ennen vaihdettiin pitkät housut. Joskus tulin jo urheilutuntipäivänä kouluun pitkissä housuissa. Ne olivat elämäni ensimmäiset farkut. Sellaisena päivänä eräs iäkäs naisopettaja, lempinimeltään "Kuolema", osoitti farkkujani ja totesi: "Kuinka sinä kehtaat tulla tuollaisessa asussa kouluun". Samassa asussa minusta otettiin kerran urheilutunnilla valokuva. Kun menin näyttämään kuvaa isälle, hän totesi: "Jaa a, mitähän mamma sanoisi tuosta asusta?" Isän mielipiteet olivat yleensä todella vanhanaikaiset, luulen, että mamma olisi ollut suvaitsevampi ja hymyillyt rakastavasti.

Amandan kotikirkkoja

Tein joitakin vuosia sitten retken Paimioon, jossa tutustuin mamman kotitorpan maisemin. Kävin myös valokuvaamassa mamman puolen esi-isien asuinsijoja. Minua harmitti, kun en päässyt näkemään kirkkoa sisältä päin. Muutama vuosi sen jälkeen minulle soitti Paimiosta pappi, joka kysyi, voisinko tulla luennoimaan kirkkoon pakkoneuroosista. Se oli aika erikoinen aihe kirkkotiloissa pidettävälle luennolle, mutta suostuin heti.

Amandan viimeinen kotikirkko oli Tampereen tuomiokirkko. Kirkko oli minullekin erityinen, sillä kävin siellä ensimmäisen kerran ehtoollisella uskoontuloni jälkeen ja aikaa edellisestä kerrasta (konfirmaatiosta) oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Tampereen tuomiokirkko valikoitui paikaksi erikoisesta syystä. Olin jo ollut yli kaksi vuotta uskossa, mutta en kehdannut mennä Forssan kirkkoon, ettei maineeni mene. Minulla oli yksi uskovainen ystävä, joka opiskeli Tampereella. Päätin tehdä sinne "pyhiinvaellusmatkan". Lauantaina olimme raamattuluennolla, joka oli elämäni ensimmäinen, ja sunnuntaiaamuna menimme Tuomiokirkkoon. Tiedostin, että se oli ollut mammani kirkko ja isän konfirmaatiokirkko, jossa molemmat vanhemmat olivat todistaneet kuopuksensa juhlapäivää.

Voin ymmärtää, että mammani kuului niihin, jotka paheksuivat vasta valmistuneen kirkon maalauksia ja varsinkin sitä käärmeen kuvaa korkeimmalla paikalla katossa. Tampereelle oli perustettu vuonna 1921 helluntaiseurakunta, jossa mamma alkoi käydä. Hän ei eronnut kirkosta, mutta kotikirkkoa hänellä ei enää ollut. Mamma ja pappa muuttivat viimeisiksi vuosiksi Raumalle, jossa Helluntaiseurakunnan rukoushuone oli mamman "kotikirkko".

Viime sunnuntain juhlajumalanpalvelus alkoi virrellä 195, joka aina sykähdyttää minua.

1.
On riemu, kun saan tulla
sun, Herra, temppeliis,
sun porteistasi käydä
sisälle pyhyyksiis. 

2.
Polvesta polveen täällä
soi ylistyksesi,
sieluihin vuotaa rauha
ja siunauksesi.

3.
Tuot julki tuomiosi,
tahtosi ilmoitat,
armolla, totuudella
synnistä puhdistat.

4.
Oi rauha Siionille,
kansalle Jumalan,
se uhraa kiitostansa,
sen kanssa vaellan.

5.
Jumalan seurakunta,
puolestas rukoilen
ja armon alttarille
käyn kanssa pyhien.

Laulettuna>>>