MIETTEISSÄNI KIRJAMESSUJEN ANTI JA PYHÄINPÄIVÄ
I TERVEISIÄ KIRJAMESSUILTA
Pimeän lokakuun lopulla vietän joka vuosi ainakin kaksi päivää Helsingin Kirjamessuilla. Sen jälkeen sitten varailen kirjastosta kirjoja ja nykyään pääsen heti käsiksi isoon osaan kirjoista BookBeatin kautta. Kiinostavin teos oli Kristillisen kirjan yleisöäänestyksen voittanut, Antero Laukkasesta kertova Iina Mattilan kirjoittama kirja: "Kansanedustajan salainen elämä" (kustantaja Päivä). Sitä ei BookBeatista löytynyt, mutta olen kirjaston varausjonossa toisena. Nykyään ostan kirjoja vain lahjaksi ja tuon kirjan aion siihen tarkoitukseen myös ostaa.
Messuilla on aina ihmeen vapautunut tunnelma. Siellä voi jutella kirjallisuudesta ihan tuntemattomien ihmisten kanssa ja siellä kohtaa aina myös tuttuja. Tänä vuonna tuttu psykologi Minna Martin oli yksi tietokirjailijoiden palkituista (kuvassa toinen vasemmalta). Myötäiloni oli vilpitön.
Luen nykyään eniten elämäkertoja ja muistelmia. Ajattelin, että Panu Rajalan muistelmista en välitä, mutta kuunneltuani Rajala&Siltala -keskustelun, kiinnostus heräsi. Saision elämäkertakin alkoi tuntua tutustumisen arvoiselta: "Pirkko Saisio: Sopimaton" (WSOY). Heini Junkkaala kertoi, että Saisiolle on tyypillistä tarinankerronta, joka lähtee helposti lentoon ja tarinat muuttuvat. Hän oli ratkaissut ongelman siten, että on esimerkinomaisesti kirjoittanut joistakin tapahtumista kaksi erilaista Saision kertomaa versiota ja antaa lukijan ratkaista, kumpi on totta – vai onko kumpikaan. Salaperäisyyden verho Saision persoonan ympärillä jää siis eloon myös kirjan lukemisen jälkeen. Elli Forsellin mielenkiintoisen elämäkerran luin heti tällä viikolla ja sitä käsittelen myöhemmin. Ensin valotan Neuvostoliittoa kolmekymmentäluvulla sekä Kekkosta ja Neuvostoliitoa 60-70 luvuilla.
ANNI REUTER: SUOMALAISET STALININ PUHDISTUKSISSA (SKS)
Kirjamessuilla on samaan aikaan monia 22 minuuttia kestäviä keskusteluja ja yleisö joutuu valitsemaan. Olin valinnut keskusteluista (aiheesta myös väitöskirjan tehneen) Anni Reuterin kirjan käsittelyn, koska setäni oli teloitettu Stalinin puhdistuksissa. Kirja kiinnosti muitakin, istumapaikat täyttyivät nopeasti ja seisojia riitti. Itse kuuntelin esitystä mukavasti läheisillä portailla istuen.
Kirja käsitteli eniten Anni Reuterin inkerinsuomalaisen suvun jäsenten (kansikuva) karkotuksia ja järkyttäviä vaiheita. Hän oli tutkinut myös muita suomalaisryhmiä, jotka joutuivat kärsimään Neuvostoliitossa.
Kirja oli valittu Tietokirjaraadissa arvosteltavaksi teokseksi viiden muun kirjan ohella. Se voitti ylivoimaisesti ja sai 29/30 pistettä. Kirjan faktat olivat kohdallaan, lähdeaineisto oli laaja ja lisäksi Jääskeläisen suvun jäsenten kohtalot koskettivat lukijaa.
Kirja oli luettavissa BookBeatissa, ja aloin lukea sitä heti bussissa kotimatkalla. Löysin kirjasta myös paljon tietoa Amerikasta Neuvostoliittoon muuttaneista ja tärkeän tiedon heistä kertovasta kirjasta "Vaeltajat", jonka saatoin lukea Kansalliskirjaston ylläpitämästä julkaisuarkistosta: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/178160/E-ISBN-951-9266-67-4-Vaeltajat-Sevander-2000.pdf?sequence=1&isAllowed=y
"Vaeltajat" käsittelee Amerikasta Karjalaan ankeisiin oloihin muuttaneita. Setäni muutti Leningradiin ja asui kommuuniasunnossa omassa 14 neliömetrin huoneessa hienossa suuressa kerrostalossa, jossa mm. Kuusisen klubi kokoontui. Kirja avasi kuitenkin paljon uutta tietoa sen ajan tapahtumista ja pisti miettimään setäni elämää.
Kirjassa kerrotaan:
"Lenin oli esittänyt vetoomuksen kaikille maailman proletaareille Venäjän työläisten ja talonpoikien auttamiseksi riistosta vapaan yhteiskunnan rakentamisessa. Pyyntö kantoikin hedelmää ja mielenkiinto vallankumouksen kotimaata kohtaan kasvoi.
---
Myötätunto vuonna 1917 syntynyttä ensimmäistä sosialistista valtiota kohtaan tarttui juuri näihin radikaaleihin, joiden organisoitu vaellus Neuvostoliittoon oli ainutlaatuinen. Kaipuu kotiin Suomeen oli myös Karjalan kuumeen syitä. Aina kolmikymmenluvun puoliväliin saakka monet äidit Amerikassa syntyneine lapsineen tekivät matkoja Karjalasta Suomeen, mummolaan. Kanssakäymisen toivottiin tuovan helpotusta odottamattoman raskaisiin olosuhteisiin Karjalassa. Pian tilanne muuttui, ja yhä useampi perhe jätti palaamatta ukin ja mummon luota. Viimeisetkin marjamatkat jäivät taakse. Raja sulkeutui"
Tammelan Forssassa kauppiaan poikana syntynyt setäni Väinö kuului näihin radikaaleihin, hän myös värväsi väkeä lähtemään Neuvostoliittoon. (https://www.anjalaurilankotisivu.com/l/kynttila-teloitetun-setani-muistolle/). Väinö katui myöhemmin muuttoaan Neuvostoliittoon ja sitä, että oli saanut muitakin muuttamaan sinne. Väinö oli Amerikassa ja Neuvostoliitossa toimittaja ja valistuspuhuja ja opiskeli Leningradissa myös yliopistossa ja toimi puna-armeijassa. Hänen nimeään ei ole kummassakaan edellä mainitussa kirjassa. Vaeltajat-kirjasta käy ilmi, että Karjalasta moni palasi Amerikkaan ja myös Suomeen. Setäni katui lähtöä, mutta ei palannut. Viimeinen viesti häneltä tuli mutkan kautta omaisille vuonna 1934.
Yllä on ainoa suvun aikoinaan saama kuva Neuvostoliiton ajalta. Setä on oikealla.
Kiitos Anna Reuterille mahtavasta kirjasta, jonka sisältöä Tietokirjaraati toivoi käytettävän myös oppikirjojen materiaalina.
JUKKA TARKKA: JÄTTILÄISEN JALANJÄLJET – ALAVIITEITÄ SUOMETTUMISEN HISTORIAAN (WSOY)
Ohjelmalehden mukaan: Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan teos paneutuu suomettumisen historiaan, sen torjuntavoittoihin ja vaarallisiin pohjakosketuksiin.
Me, jotka olemme eläneet suomettumisen ajan, ja enemmän tai vähemmän kokeneet sen ahdistavaksi, voimme hoitaa haavojamme suorapuheisen ja paljastavan uudenlaisen historiankirjoituksen avulla.
Mainitsin edellisessä blogissani Noottikriisin. joka oli itselleni abivuonna suuri ahdistuksen ja pelon aihe. Kun Kekkonen palasi Neuvostoliitosta asiaa hoitamasta, isä ilmoitti päivällispöydässä, että Nootti oli ollut Kekkosen itsensä tilaama. Nyt Jukka Tarkallekin oli selvinnyt se tosiasia.
Suurimman tuskan Tarkalle oli hänen kertomansa mukaan aiheuttanut kirjaa tehdessä se, että hän joutui muuttamaan käsitystään Kekkosesta radikaalisti. Hänelle oli tullut selväksi, että Kekkonen pyysi Neuvostoliitolta kaksi vuotta ennen vaaleja, että se auttaa häntä uudelleenvalinnassa. Neuvostoliiton apu oli sitten Nootti. Keskustelussa Jukka Tarkka totesi:
"Kriittisin vaihe Kekkosen urassa oli Noottikriisi. … Se mitä tapahtui todella, että Suomen valtion tasavallan presidentti pyysi Neuvostoliiton ylimmältä johdolta, että se tulee osallistumaan Suomen presidentin vaaleihin tavalla, joka hyödyttää Kekkosta henkilökohtaisesti, ja jossa Neuvostoliiton johto pystyi vaikuttamaan omien etujensa mukaisesti Suomen demokratian kaikista herkimpään kohtaan. – Ennenkuulumatonta!"
Kiitos Jukka Tarkka haavojani hoitavista sanoistasi!
SAARA VAHERJOKI-HONKALA: HAAVEIDEN HAAKSIRIKKO – ELLI FORSELL-ROZENTALEN ELÄMÄ (Minerva)
Otsikko kiinnosti, vaikka nimi tuntui vieraalta. Luettuani kirjan tajusin, että olen jopa vieraillut Elli Forsellin entisessä kodissaan Latviassa. Koti on nykyään museo ja elämys. Lisää kodista: https://antiikkidesign.fi/blogit/sukellus-taiteilijaelamaan
Saara Vaherjoki-Honkala oli perehtynyt Elli Forsellin elämään poikkeuksellisen perusteellisesti ja kertoi kiinnostavasti kirjoitusprosessistaan. Kirja koostui normaalista elämäkertakerronnasta kuvineen, runsaista kirjeiden katkelmista ja lähinnä kirjeiden pohjalta kirjoitetusta biofiktiosta, jolloin otsikkona oli: "Kuvitteellinen päiväkirja". Ratkaisu oli mielenkiintoinen ja tarinaa eheyttävä.
Elli oli saanut elää onnellisen lapsuuden rakastavassa perheessä. Hän oli opiskellut laulua Suomessa ja kahteen otteeseen Italiassa ja Pariisissa. Isä Theodor, joka oli virkamies, joutui tekemään vekseleitä kustantaakseen tyttärensä opinnot ulkomailla. Tytär haaveili kansainvälisestä mezzosopraanon urasta, mutta niiden haaveiden haaksirikkoutumiseen johti rakastuminen. Hän rakastui Riiassa ensisilmäyksellä kotikonsertissa yleisön joukossa olleeseen taidemaalari Janis Rozenthaliin, joka totesi samana iltana Ellistä: "Hänhän on tuleva vaimoni!"
Elli oli silloin yli kolmenkymmenen ja oli ollut kerran kihloissa. Hänellä oli takanaan myös romanssi Italiassa naimisissa olevan laulunopettajansa kanssa. Nyt hän kirjoitti marraskuussa 1902 kotiväelleen Helsinkiin:
"Rakkaat kaikki! Iloitkaa ja riemuitkaa kanssamme! Kaksi sielua, jotka syntymästä jo toisilleen kuuluivat, ovat kohtalon, ei, Jumalan ihmeellisen käden kautta toisensa löytäneet. Ensi kertaa rakastan minäkin. Kaikki entisyys on luulottelua, hassahtamista, tuollaista tavallista. Hänen sieluansa rakastan. Hänen suurta taidettansa. Minun rakkauteni kautta on hän vielä maailmankuuluksi tuleva!
---
Tässä seurassa näin ensikertaa ihanan Maalarini, hän minut, ja ensi katseemme lahjoitti meidät jo toisillemme – ikuisesti."
Kihlaus tapahtui muutaman päivän kuluttua tapaamisesta ja häiden suunnittelu aloitettiin, mutta ne saatiin aikaiseksi vasta maaliskuussa ja ensimmäinen lapsi syntyi 6 kk häiden jälkeen, mikä oli tavatonta Ellin suvussa.
Kolmen vuoden kuluttua perheessä oli kaksi lasta ja vanhemmat alkoivat etääntyä yhä enemmän toisistaan. Maalari menetti muusansa. Elli oli toimelias kodin ihminen, joka oli jo omassa kodissaan perheen vanhimpana lapsena ottanut vastuuta kodinhoidosta sairastelevan äidin apuna. Kirjeistä kotiin heijastuu väsymys, mutta todellisista avioliiton ongelmista hän ei halunnut kirjoittaa alkuvuosina. Perheenjäsenet olivat kuitenkin tehneet omia havaintojaan vieraillessaan Riiassa ja perheen viettäessä lomia Suomessa.
Sitten tuli aika, jolloin Elli kirjoitti:
" Jania en vähääkään kaipaa, ainoastaan kauhulla ajattelen tulevaisuutta hänen kanssaan, ainaista riitaa."
Lukija saa käsityksen, että Elli oli uhrautuja ja Janis narsisti, joka myöhemmin kärsi vielä vakavammasta psyykkisestä häiriöstä. Perhe muutti ensimmäisen maailmansodan aikana Suomeen ja Elli luopui lopullisesti laulajatarhaaveestaan ja ryhtyi taloudellisten ongelmien takia täysihoitolan pitäjäksi Kulosaareen. Täysihoitolassa asui mm. Aino Kallas, joka aiheutti Ellille suurta surua. Olin aikoinaan lukenut Aino Kallaksen muistelmista hänen elämästään täysihoitolassa ja nyt siihen tuli uusi näkökulma.
Elli jäi leskeksi kolmentoista avioliittovuoden jälkeen ja muutti takaisin Riiaan ja toimi monin tavoin taiteen parissa ja oli myötävaikuttamassa miehensä taiteen tunnettavuuden lisääntymiseen. Kesäisin hän piti elääkseen Jurmalassa täysihoitolaa. Hän kuoli sydänvaivoihin vuonna 1943 ja on haudattu miehensä viereen Riian Mesaparksiin.
Ellin tarina oli karuudessaan kuitenkin kaunis, siinä kuvattiin paljon rakkautta, vaikka aviopuolisoiden välinen rakkaus kokikin haaksirikon.
MARKUS HOTAKAINEN & PEKKA SÄRKIÖ: KUN AURINKO SEISAHTUI – RAAMATUN ILMIÖT TIETEEN VALOSSA (VASTAPAINO)
Sali täyttyi ihmisistä, jotka etsivät raamattunäkemykselleen vahvistusta. Haastattelijana oli Jan Erola. Vastaajana oli vain Markus Hotakainen, koska Pekka Särkiöllä oli työeste. He olivat olleet aikoinaan luokkatovereita.
Pekka Särkiö on entinen kenttäpiispa ja teologian tohtori, Markus Hotakaisesta tiesi Wikipedia:
(s. 23. joulukuuta1963Helsinki) on suomalainen tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Hän on kirjoittanut kymmenen lähinnä tähtitiedettä, avaruustutkimusta sekä säätä käsittelevää tietokirjaa, joista kaksi on suunnattu lapsille ja nuorille. Hotakainen on saanut Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon sekä Suomen tietokirjailijat ry:nTietopöllö-palkinnon. Hänen Mars-kirjansa on julkaistu myös USA:ssa nimellä Mars – From Myth and Mystery to Recent Discoveries. Lisäksi Hotakainen on suomentanut yli kaksikymmentä kirjaa.
Lutherin neuvo raamatunlukijalle, joka kohtaa ongelmallista tekstiä, oli nostaa hattua vaikealle kohdalle ja jatkaa eteenpäin. Jostain
syystä Hotakaisen&Särkiön kirjassa mainitut ihmeet eivät ole kohdallani
aiheuttaneet ongelmia, mutta sen sijaan olen kunnioittaen ohittanut esimerkiksi
Ilmestyskirjan tekstejä.
Keskustelussa Hotakainen kävi läpi vedenpaisumuksen, auringon seisahtumisen, Betlehemin tähden ja Sodoman ja Gomorran tuhoutumisen.
Kirjoittajat ovat lähteneet ajatuksesta: "Jos Raamatussa kuvattu ilmiö on ollut todellinen, miten se olisi ollut selitettävissä?" Kirjoittajien selitykset ovat olettamuksia ja samalle ilmiölle on voitu löytää useita mahdollisia selityksiä. Kirjoittajat olivat myös keskenään eri mieltä asioista, mutta yhteistyö oli sujunut kuitenkin hyvin. Kirja on lukijaystävällinen ja siinä on lukujen otsikkona ihmeen nimi. Joidenkin ihmeiden kohdalla selitykset ovat niin monimutkaisia, etten äkkiseltään alkanut niihin perehtyä. Ajattelin, että mannaihmeestä voisi olla yksinkertainen selitys. Sen olin joskus kuullutkin, mutta unohtanut.
Etsin netistä Jukka Norvannon raamattuluennon aiheesta. Norvannon selitys mahdollisesta Tamariskipuussa elävien kirvojen eritteestä, löytyy myös Hotakaisen&Särkiön kirjasta, mutta se ei ole ainoa heidän esittämänsä mahdollinen selitys.
2. Moos. 16:21 sanotaan: Näin he keräsivät sitä joka aamu sen verran kuin kukin tarvitsi. Päivällä, kun aurinko alkoi paistaa kuumasti, se suli.
Mainzilainen poliitikko Bernhard von Breidenbach kertoo muistikuviaan vuonna 1483 tekemältään Pyhän maan matkaltaan: manna maistui samalta kuin hunaja ja he olivat ostaneet sitä paljon.
Norvannon mukaan ihme oli siinä, että Jumala otti luomakuntaan varaamansa mahdollisuudet käyttöön, kun sitä tarvittiin. Ihme oli oikea ajoitus. Selittämätöntä on edelleen se, että sapattina mannaa ei tullut.
Kirjan kuvituksena on käytetty Gustave Doren piirroksia, joita olin katsellut lapsena perheraamatusta. Niissä näkyi 1800-luvun tulkinnat ihmeistä. Kukaan ei sanonut minulle silloin, että ehkä noita ihmeitä ei ollutkaan, eikä kukaan pohtinut kanssani, miten ihmeet olisivat olleet tieteellisesti selitettävissä.
Jan Erola lopetti keskustelun kysymykseen. Voidaanko Raamattuun luottaa? Ja kirjan mukaan siihen on mahdollista luottaa.
II PYHÄINPÄIVÄNÄ
Kirjoitan tätä pyhäinpäivän aamuna. Olen sytyttänyt rukouksen ja toivon kynttilän kaikkien läheisteni, viimeisen rajan yli menneiden muistoksi. Kohta lähden viemään kynttilää hautausmaalle ja illalla olen kirkossa avustajana (kirkkoväärtinä) ja olen sytyttämässä kynttilöitä vuoden aikana hautaan siunattujen vainajien muistoksi, ja joiden nimet siellä myös luetaan.
Kristikunnan yhteisessä uskontunnustuksessa sanomme uskovamme pyhien yhteyteen. Pyhäinpäivänä voimme pysähtyä miettimään sen merkitystä. Kirkkokäsikirjassa kerrotaan: "Pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä. (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. (Commemoratio omnium fidelium defunctorum). Siten muistelun kohteena ovat sekä kaikki kristikunnan marttyyrit että muut uskossa Kristukseen kuolleet. Sana pyhä ei kuitenkaan viittaa vain kuolleisiin. Jokainen Kristuksen oma on pyhä. Hän on uskossa osallinen näkymättömästä pyhien yhteydestä. Päivän perinteinen evankeliumi onkin Jeesuksen vuorisaarnan alussa oleva autuaaksijulistus."
Uskontunnustuksen mukaan pyhät muodostavat yhteyden, johon voimme näkymättömästi liittyä.
Joitakin vuosia sitten tein runon matkalla hautausmaalle kynttilää viemään. Se on julkaistu "Tunteita ja tarinoita" kirjassani. Runon ydin on sanat "paha suodattuu yhteiseen armoon". Sen taustalla on Isä meidän rukouksen kohta. "Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Runo alkaa kognitiivisen terapian näkökulmasta, on ollut muistoja, jotka tekivät pahaa, on ollut rikkomisia puolin ja toisin. Ajatukset syyttivät itseä ja muita ja samalla nostivat esiin syyllisyydentunteita ja katkeruutta. Vainajilta emme voi enää pyytää anteeksi, mutta Jumalan anteeksianto on riittävä ja Hän sen aina katuvalle antaa. Usko anteeksisaamiseen Jumalalta ja tahto antaa itse anteeksi johdattavat meidät armon ja kristinuskon ytimeen.
Olen kirjoittanut sekä äidistä että isästä tietokirjan, joiden kirjoittamisprosessin aikana ryteikkö muuttui lempeämmäksi lehdoksi. Tänään kuitenkin pohdin, onko vielä anteeksiannettavaa heille ja muille rajan yli menneille.
PYHÄINPÄIVÄNÄ
Verkkain
askelin
ja ajatuksin
käyn kohti haudattujen maata,
kynttilöin
valaistua.
Matkalla
vaellan
mieleni muistopuistossa:
Ennen oli paha kulkea
risuinen ryteikkö,
nyt vuosi vuodelta
lempeämpi lehto,
armolliseksi ajateltu.
Menneet
ihmiseni,
usein väärin valinneet,
tietäkää - ja tulevat:
Kun paha suodattuu
yhteiseen armoon
jäljelle jää
kirkas kiitos.
Kokoonnuimme viikolla suunnittelemaan tämän illan jumalanpalvelusta. Toivoin, että jumalanpalvelus aloitetaan virrellä 142. Sen ensimmäinen säkeistö on soinut mielessäni tänä syksynä usein ja odotan että saan illalla veisata yhdessä seurakunnan kanssa. "Oi Jeesus kiitos nimellesi sun."