PARI PALAA 100-VUOTIAAN FORSSAN HISTORIAA
Valotan Forssan historiaa kahden naisen näkökulmasta. Ida Maria Saarisen muistot käsittelevät elämää 1920-luvulla, jolloin Forssa itsenäistyi ja oli täynnä toivoa. Tammelan sivukylään oli 1847 perustettu tekstiilitehdas, jonka ympärille yhdyskunta oli rakentunut. Omat muistoni käsittelevät 1990-lukua, jolloin tehdas voi huonosti ja Forssa kaupunkina voi huonosti ja pelättiin että se luisuu Helsingin herrojen holhoukseen ja menettää oman päätösvaltansa. Ida Maria oli syntynyt 1900 ja muutti pois Forssasta 20-luvulla. Minusta tuli Forssalainen 1971 - ja onneksi tuli! Enkä aio muuttaa pois niin kauan kun pärjään kotona.
Ensimmäisenä aamuna forssalaisena 1.4.1971 heräsin mielenterveystoimiston lattialta. Olin edellisenä päivänä aloittanut työt siellä psykologina ja käynyt ostamassa patjan. Vein aamulla pienen tyttäreni päivähoitopaikkaan ja palasin pöytäni ääreen. Järjestely oli tilapäinen, koska vuokra-asunto uudessa talossa ei vielä ollut valmis. Pääsimme muutamaan sinne huhtikuun lopussa. Asunto oli kauniin kuusivaltaisen luonnontilassa olevan puiston vieressä ja kun sinä päivänä oli satanut lunta, maisema oli satumainen ja huokailin onnesta, että olin päätynyt tämmöiseen paratiisiin. Forssassa kulkiessa kohtaa jatkuvasti kaunista katseltavaa. Tein sivun Forssa-kuvistani ja tähän mennessä siellä on käynyt 1246 katsojaa. https://www.anjalaurilankotisivu.com/forssan-kauneutta-vuodenkierrossa/
Monenlaisia huokailujen aiheita Forssa on tarjonnut vuosien varrella, mutta koskaan en ole halunnut muuttaa täältä pois. Mahdollisuuksia olisi ollut. Eniten asiaa pohdin siinä vaiheessa, kun pääsin eläkkeelle 2008. Olin Helsingistä lähtöisin ja nyt lapsenlapset olivat Helsingissä ja iso osa ystävistäni, mutta päätin jäädä tänne, koska nautin elämästä pikkukaupungissa, jossa olin solahtanut monenlaisiin verkostoihin. Siihen aikaan julkisilla pääsi Helsinkiin tunnin välein. Kävin siellä usein ja seitsemän vuoden ajan joka perjantai lapsenlapsia hoitamassa ja aina illalla palasin rauhalliseen Forssaan ja omaan pikkukotiini tyytyväisenä siitä, että elämäni on kulkenut näin.
FORSSALAISTA ELÄMÄÄ SATA VUOTTA SITTEN
Katson Forssan kauppalan syntyaikaa paikkakunnan kaikkein köyhimpien joukkoon kuuluneen Ida Maria Saarisen näkökulmasta. Tapasin 72 vuotiaan Ida Marian aikoinaan Forssassa, kun hän oli julkaissut esikoiskirjansa "Nokkosia ja harakankukkia". Kirja on entisen Ronttismäen tytön järkyttävä kuvaus köyhästä lapsuudesta, sisällissodasta ja vankileiriajasta. Nyt luin kolme vuotta myöhemmin julkaistun kirjan "Hetket ja retket". Kirjasta saa yhden näkökulman siihen, miten Forssassa elettiin kauppalan synnyn aikaan. Näkökulma on lahjakkaan nuoren, kovia kokeneen köyhän naisen, jota elämä kolhi edelleen. Onneksi hän yli seitsemänkymmentävuotiaana pääsi toteuttamaan paremmin kirjallisia lahjojaan ja kertoo meille arvokasta tietoa Forssan historiasta ja saamme lukea aitoja näytteitä Forssan murteesta.
Ida Maria oli kasvanut Ronttismäessä toisella linjalla ja jäi kansalaissodan jälkeen täysorvoksi. Hän sai ajoittain työtä pienipalkkaisena kutojana Forssa yhtiöllä. Aamuvarhaisella hän asteli linjoilta kahden rakennuksen välistä kujaa myöten kutomoon (kuva alussa). Pumpulienkelien tavoista kiersi monenlaisia juttuja. Ida Maria muistelee, miten tehtaalla maanantaiaamuna kahden tytön juttuja kuunneltuaan työtoveri tokaisi: "Oletten tei kans niij jottain olevanaas, mutta semmä sanon, ettei täsäkä sakissa ehtalikkoja ok ko toi Iita"
Ida Marian terveys reistaili ja tehtaalaisilla oli mahdollisuus käydä ilmaiseksi lääkärillä, mutta elämänsä osattomana elänyt tyttö ei edes tohtinut käyttää sitä mahdollisuutta hyväkseen.
Jouduttuaan isän kuoleman jälkeen pois kotimökistä Ida Maria sai vuokrattua itselleen patjapaikan Hagertin lesken pienen mökin lattialta. Asuntopula oli armoton, ei ollut valinnan varaa. Leskellä oli iso perhe ja yksi pojista, Lassi nimeltään, hankkiutui vähitellen Ida Marian vuodekumppaniksi ja myöhemmin aviomieheksi. Perhe jatkoi asumista Hagerteilla vielä esikoisen synnyttyä. Lassi kävi useaan kertaan tehtaan johtajan, professori Gardbergin luona kysymässä asuntoa, koska "sanottiin tämän Kaarperin olevan heveli herra". Perhe sai lopulta asuttavakseen pienen huoneen Sortohaan vierestä puutarhatyöntekijöiden talosta ja Ida oli välillä töissä puutarhalla.
Puiston reunaan muuttaminen oli ensimmäinen perheen muutto, mutta niitä seurasi aviomiehen levottomuuden takia jatkuvasti. Mies toivoi aina parempaa vaihtaessaan töitä tai ollessaan työtön, mutta köyhyys jatkui. Huonekalujakin oli vähän muuttokuromaan, koska Lassilla oli tapana humalapäissään rikkoa niitä. Erään muuton yhteydessä oli perheellä seuraavanlainen muuttokuorma: "Ompelukone, rautasänky vuodevaatteita täyteenpakattuna, saavi ja pesusoikko täynnä talouskaluja, pyykkikorillinen vaatteita ja niiden päälle köytettynä kaksirivinen. - Siinä koko omaisuus."
Kirjassa ei mainita lainkaan Forssan itsenäistymistä. Se ei merkinnyt köyhälle tehtaalaisen vaimolle paljoakaan. Viereisellä kentällä saattoi olla itsenäistymisen takia juhlallisuuksia torvisoittoineen, mutta kauppalan perustamisesta tai sen juhlimisesta Ida Maria ei puhu kirjassa mitään. Hänelle oli merkittävämpi tapahtuma työväenyhdistyksen nuoriso-osaston 20-vuotisjuhla, jossa sai itse esittää kirjoittamansa runon.
Silloin elettiin kieltolakiaikaa, mutta väkeviä oli silti saatavissa. Esimerkkinä Ida Marian hankalasta elämästä on seuraavanlainen tapaus:
"Kerran aamuyöstä heräsimme kovaan kolisteluun. Lassi meni unenpöpperöisenä rytinän syytä katsomaan. Ulko-ovea hakkasi veli-Killi, mukanaan Sauli ja pari muuta Ronttismäen rähinäpoikaa. Törmäsivät käskemättä huoneeseen. Heillä oli muassaan musta kymmenen litran pirtukanisteri. Olivat sen vohkineet jonkun ison trokarin piilopaikasta Tiiliruukin metsästä (Kaikulasta)... Hei, Lassi, nyp pannaar rumpsun surinaks ja pirtun pärinäks, hihkui jo ennestään hiprakkainen Sauli."
Putkareissuhan siitä Lassille seurasi - taas kerran.
Ida Maria kertoo myös yhdestä jouluyöstä, jolloin luuli miehensä kuolleen viinaan, kun tämä jäi kompastuttuaan kotipolulle makaamaan. "Taisin jo jumalaakin avuksi huutaa siinä jouluyön kylmien tähtien alla, kolmen pienen lapsen kanssa yrittäessäni niiden isään edes hengenpihausta palauttaa."
Naapurin avulla mies saatiin oman kodin lattialle ja vähitellen hän alkoi osoittaa elonmerkkejä.
HYVIÄ HETKIÄ
Ida Marian elämä ei ollut pelkkää huolta, hän oli onnellinen pojistaan. Vanhempi oli jo tehtaan päiväkodissa, jota Ida Maria nimittää lasten onnelaksi ja odotti että nuorempikin pääsisi sinne. Hän ompeli siroista eli tehtaan ylimääräisistä halvalla myytävistä kangaspalasista pojille mollamaijoja.
Heidän hyväntekijänsä ja seimen perustaja professori Gardbergin rouva lahjoitti Ida Marialle omien lastensa vanhoja vaatteita, joista kaunis vaaleansininen talvitakki karvakauluksineen oli sekä äidille että pojalle kovin mieluinen.
Kerran viikossa kulki yli kahdeksankymppinen Lassin mummu pitkän matkan tyttärensä nurkista "Onnen kuopasta" Forssan laidalta tervehtimään perhettä ja sanoi: "Ostin satarammia kahvetta. Pas polttaij ja keittäi hyvvää kahvetta, juaraaj ja kastetaan kakkua." Ida Maria paahtoi pavut paistinpannussa ja hienonsi "pöönät" vahvan paperin päällä puollolla. Mummu oli myös loitsujen loitsija ja kansanparantaja. Eri taudeille olivat erilaiset lääkkeet. Ida Maria muistelee mummun kertomana keltataudin hoitoa: "Mää panin sem Pikku-Matin kusemaan kolmeen mukkiij ja otin sen keskimmäisen. Sen tiätämättä panij joukkoon kolme pääntäitä ja ko se joi ropin, niin parani." Esikoispojan alettua änkyttää humalaisen isän pudotettua pojan, mummo totesi: "Täytyy kylvöttää peljästyksestä." Siinä sitten tehtiin monenlaista temppua ja luettiin loitsu. Kirjassa ei kerrota loppuiko änkytys.
Kauppalassa oli myös kirjasto, joka tosin oli auki vain lauantai-iltaisin. Se oli Ida Marialle viikon kohokohta. Hän kuvailee kuinka hän saunan jälkeen Forssan uuden kirkon ehtookellojen soidessa pyhän tuloa marssi kirjapinon kanssa kirjastoon uusia lainaamaan.
Ida Maria ja Lassi kävivät joskus myös elokuvissa siinä samassa Suomen vanhimmassa elokuvateatterissa, jossa itse käyn usein.
Ida Maria sai myös huomiota kirjallisten taipumusten takia. Hänen runojaan ja juttujaan julkaistiin Työläisnainen nimisessä lehdessä.
Ida Maria kertoo:
"Minulle itselleni tuli repivä ikävä jonnekin edes hiukan helpompaan elämään. Aloin kaivata pois ainaisesta huolesta ja levottomuudesta, öiden valvonnasta ja kiduttavasta odottamisesta. Pahin pelkoni oli, että kuppikaveri Ronttismäen retkillään joutuisi usein sattuviin tappeluihin, tulisi puukotetuksi hengiltä, tai jonkun kumppaninsa itse puukottaisi ja joutuisi vuosiksi Kakolaan."
Kauppalassa oli siihen aikaan yksi taksi "Helsteeni", jonka kyydissä Hagertit eivät vielä koskaan olleet ajaneet. Nyt he pakkautuivat autoon muuttotavaroineen ja ajoivat lyhyen matkan rautatieasemalle ja lähtivät Turkuun.
Ei se elämä helpommaksi Lassin rinnalla muuttunut muuallakaan. Raittiit kaudet saattoivat kestää kuukausia ja sitten tuli romahdus. Ida muisteli Turun aikoina haikeana kaunista Sortohakaa ja läheistä Loimijokea, jonka rannalla Lassi usein aamuvarhaisella istui ongella koira vierellään. Turussa hän joutui toteamaan "Ei o kahta Vorssaa". Kuulin 70-luvulla sanonnan muodossa "Ei o toista Forssaa". Se sanottiin paluumuuttajille.
TEHDAS 70-LUVULLA
Kun muutin Forssaan, tämä oli kukoistava, muuttovoittoinen pikkukaupunki. Ensimmäisenä tutustuin tehtaan myymälään. Vielä 70-luvulla siellä myytiin Ida Marian mainitsemia siroja. Nyt niitä myytiin säkeittäin ja erittäin halvalla. Kolmea säkkiä sai penkoa ja niistä oli valittava. Joskus saattoi saada todella hyviä kankaita ja isoja paloja.
Tehdas piti huolta työntekijöistään. Oli asuntoja kaikille halukkaille. Kävin tutustumassa tehtaaseen ja kauhistuin sitä kutomosalin valtavaa melua. Tarjolla oli myös korviin laitettavaa pumpulitapaista nöyhtää, mutta monet kutojat eivät halunneet sitä käyttää. Tehtaassa oli silloin n. 2000 työntekijää ja puolet oli miehiä ja puolet oli naisia (muun sukupuolisia ei silloin vielä ollut). Vuonna 1963 valmistunut lyhytfilmi Forssasta kertoo hyvin siitä optimistisesta tunnelmasta, joka täällä vallitsi tänne muuttaessani 70-luvulla: https://kavi.finna.fi/elavamuisti/Record/elavamuisti.elavamuisti_video_1957
Kuva Ronttismäen toiselta linjalta, jossa Ida Maria vietti lapsuutensa (Museovirasto)
RAATAJANAISIA
Tehdas on enää tarina
samoin naiset, jotka raatoivat.
Aamupimeästä iltapimeään.
Kodit oli hoidettava ja koneet.
Kaukaa tulivat pumpulit.
Hiellä ja vaivalla poimitut,
tummin käsin.
Kangas kutoutui koneissa.
Koneet kolisivat, pauhasivat, jylisivät
Ihmisen ääni hukkui,
ja ihmisyys koneistoon.
Kankaat leikattiin loimista,
kun oli aika.
Ihmiset irrotettiin koneista,
kun oli aika:
eläkkeen aika ja hyvästien,
kultakellon ja kuulolaitteen.
Kankaat olivat kauniita,
mutta hinta kallis.
Nyt maksavat kaukana muut naiset.
eikä maailma vieläkään ymmärrä,
miten raskasta voi olla ihmisen työ.
- ja naisen elämä.
90-LUVUN LAMA
Olin 90-luvulla töissä sosiaalitoimistossa kaupungintalossa ja toimin perhepäivähoidonohjaajana. Sivutyökseni tein satunnaisesti erilaisia psykologin töitä ja kirjoitin tietokirjoja. Sitten Neuvostoliitto romahti ja idän kauppa päättyi lähes kokonaan ja tuli lama. Forssassa oli tekstiiliteollisuuden lisäksi tullut rakennusteollisuutta ja molemmilla meni huonosti. Se tarkoitti sitä, että koko kaupungilla meni huonosti. Jouduin irtisanotuksi Forssan kaupungilta. Olin työtön, mutta en toimeton. Olin yhdeksän kuukautta työnhakija ja väitöskirjan tekijä ja kirjoitin sinä aikana kirjan omasta ja Forssan työttömyydestä: "Työ meni, mitä jäi" https://www.psykotieto.com/ty%C3%B6-meni-mit%C3%A4-j%C3%A4i .
Kirjoittamisen aikaan elämä Forssassa oli synkkää ja näköalatonta. Itsekin näin tulevaisuuteni synkkänä, mutta samana päivänä, jolloin kirja ilmestyi kauppoihin, Työväen Sivistysliitto tarjosi minulle kouluttajan työtä. Kiva sattuma. Olin kirjoittanut kirjan perhepäivähoidon ihmissuhteista, jonka he olivat kustantaneet. He olivat kuulleet, että olen työttömänä. Kaksi vuotta rakensin kehitin ja vedin työttömille tarkoitettuja urasuunnittelu-kursseja eri puolella Suomea. Sitten minua pyydettiin päätoimiseksi opettajaksi Forssan terveydenhuoltoalan oppilaitokseen. Olin pitänyt siellä kursseja sivutyökseni aikaisemmin. Työ Työväen Sivistysliitossa oli ollut haasteellista ja kiinnostavaa ja työtoverit mahtavia, mutta haittapuolena oli matkatyö. Sielläkin jo alettu vähentää kouluttajia. Vaihdoin haikealla mielellä oman paikkakunnan oppilaitokseen. Opetin tulevia sairaanhoitajia, lähihoitajia ja koulunkäyntiavustajia. Taas sain tehdä monipuolista, ihanaa työtä mukavien työtovereiden kanssa. Samasta työstä jäin eläkkeelle, tosin oppilaitoksen organisaatio ja nimi olivat muuttuneet.
Tein 1994 alkaen väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja opintoihin kuuluvassa lisensiaattiseminaarissa keskusteltiin irtisanomisista. Meitä oli parikymmentä väitöskirjatutkijaa ja professori. Kokoontumisessa keskusteltiin ison suomalaisen firman irtisanomisprosessista. Tutkija kertoi, että sen jälkeen, kun irtisanomisilmoitus oli annettu, työntekijällä oli tunti aikaa toisen henkilön läsnä ollessa kerätä tavaransa. Irtisanomisaikana ei saanut tulla töihin ja palkka ns. "maksettiin kotiin". Kaikki kauhistelivat sitä äkkipysäystä.
Minulla oli kokemus siitä, mitä oli olla irtisanomisaikana työssä. Hämmästelin sitä, ettei tällaisesta ilmiöstä ole tietoa tietävimmissäkään piireissä. Suunnittelin kirjoittavani aiheesta Ilta Sanomien Vapaa sana palstalle. Mietin tosin moneen kertaan, nielenkö häpeäni hyvän tavoitteen takia ja tulen julkisuuteen poispotkittuna. Kerran lähtiessäni kaupungintalolta ruokatunnin alkaessa, kun ulkotyöläiset tulivat syömään, tunnistin heidän joukostaan erään irtisanotun miehen. Pysäytin hänet ja kysyin, oliko hänen vaikea olla työpaikalla irtisanottuna. Vaikeaa oli ollut hänelläkin. Sen keskustelun päätteeksi päätin kirjoittaa jutun ja aloitin samana iltana ja postitin heti, etten ehtisi katua.
Suomesta oli rakennettu hyvinvointivaltio. Yhdeksänkymmenluvulla monet yrittäjät joutuivat kärsimään lamasta eniten. Finlaysonin tehtaantyttö "Marita" eleli työttömänä taloudellisesti huomattavasti parempaa elämää kuin Ida Maria työttömänä (tai edes työssä käyvänä) 20-luvulla. Työttömyys otti kuitenkin psyykkisesti koville ja Marita joutui syömään sen takia masennuslääkkeitä. Haastattelin häntä "Työ meni" -kirjaani.
Marita sai jonkun ajan kuluttua tehtaalta puhelinsoiton ja pääsi sinne takaisin, kunnes tehtaan tarina päättyi konkurssiin.
Toimin Työväen Sivistysliitossa kouluttajana Helsingistä Ouluun ja Raumalta Imatralle. Koko maan synkkä kuva tuli tutuksi. Myös Forssassa pyydettiin kansalaisopistoon urasuunnittelukurssia vetämään ja työnantajina Parma ja eräs pankki ottivat yhteyttä. Parman kohdalla tajusin, että aina kun on kurjuutta, joku siitäkin yrittää rahastaa. Heille oli tarjottu kurssia, jonka hinta oli uskomattoman korkea. Menin sinne kymmenesosan laskutuksella pitämään kurssia ja varmasti asiantuntijuuteni oli parempi kuin moisten rahastajien, jotka eivät olleet psykologeja eivätkä edes kokemusasiantuntijoita.
Eräästä pankista soitettiin kerran autoon, kun oli palaamassa Raumalta työpäivän päätteeksi. Luottamusmies (nainen) kysyi, voisinko tulla vielä samana päivänä, irtisanomiskirjeet oli juuri jaettu ja nyt tarvittiin apua. Menin sinne ja minua kohtasi surkea näky. Ison pöydän ympärillä istui kymmenisen naista silmät itkettyneen näköisinä niiskutellen. Yksi nuorehko yksinhuoltajaäiti parahti: "Olenko mä nyt loppuelämäni työtön!" Saatoin lohduttaa koko porukkaa erilaisilla mahdollisuuksilla, jaoin tietoa ja tukea. Yksinhuoltajaäiti lähti opiskelemaan uutta ammattia aikuisopintorahan turvin ja sai Forssasta työpaikan ja työpaikalta uuden aviomiehen. Hänelle kävi lopulta hyvin niin kuin niin monelle muullekin työttömäksi jääneelle.
KUULTIINKO RUKOUKSET?
Kun lama alkoi ja irtisanomisuhka oli todellinen, aloin rukoilla, ettei minua irtisanottaisi. Oli vaikea lisätä rukoukseen, että tapahtukoon sinun tahtosi. Kun irtisanominen tuli, en ollut pettynyt Jumalaan, Hän sai minut aika ajoin ajattelemaan, että se sittenkin oli Jumalan tahto. Siihen aikaan mielessäni soi jatkuvasti hengellinen laulu "Huomispäivää en mä tunne", Lauseesta "Herra, jolle käden annoin, tuntee myös mun huomisen" tuli minulle rohkeutta ja toivoa antava Voimalause. Oheisen linkin päässä on koko laulu kuunneltavissa.
Nyt vanhana olen todella kiitollinen siitä irtisanomisesta. Hän tunsi silloin jo tulevat päiväni. Minun piti vain luottaa ja enimmäkseen siinä onnistuin.