PSYKOLOGIN MUISTIKUVIA MIELISAIRAALASTA 3/3 -YHTEISÖLLISYYS

31.01.2025

Kuvassa on iloinen psykologijoukkomme kesäkuussa 1970 Moision sairaalan portailla. Olimme yhteisö yhteisössä ja paljon tekemisissä myös vapaa-aikana. Kuvan otti jengiimme kuulunut psykologiharjoittelija ja olen siinä oikealla.

Tutustuin Moision sairaalaan saatuani 3kk äitiyslomasijaisuuden vuoden 1970 alusta Mikkelin mielenterveystoimistosta, joka kuului Etelä-Savon mielisairaanhuoltopiiriin. Sain asunnon Moision mielisairaalan henkilökunnan asuntolasta. Moisio sijaitsi kolmen kilometrin päässä Mikkelistä. Olin Harjamäen kesänä ihastunut "käytävällä" asumisen kolhoosimaisuuteen ja toivoin käytävältä huonetta, vaikka yksiökin olisi ollut tarjolla. Halusin osaksi yhteisöä.

Tulimme perille Moisioon illalla ja koputtelin sovitulle ovelle, josta tuli reippaanoloinen nainen avaamaan. Hän ihastui heti, kun näki 15 kk ikäisen tyttäreni sylissäni ja tahtoi hänet omaan syliinsä. Sitten selvisi, että toimistosta oli unohdettu antaa hänelle huoneeni avain ja sitä piti nyt lähteä hakemaan eri kerroksesta. Hän ei halunnut luopua tytöstäni sylissään. Hetken pohdin, mutta tytön tuntien ajattelin, että luultavasti onnistuu sekin, vaikka paikka on nyt vieras ja ihminen vieras ja annoin naiselle luvan viedä tytön mukanaan. Se kuvasi hyvin aikaani Moisiossa, sylejä oli tarjolla tytölle joka puolella. Hänestä tuli myös vapaakävelyn omaavien potilaiden lemmikki. Jos hän näki yksin kävelevän potilaan tulevan tiellä vastaan, hän lähti kädet ojossa juoksemaan tämän luo.

Olin yksinhuoltaja ja ennen sijaisuutta oli pitänyt järjestää lapsen päivähoito. Kunnallista perhepäivähoitoa ei vielä ollut, mutta Moisiossa oli vanhassa ylilääkärin asunnossa sijainnut päiväkoti henkilökunnan lapsille. Alaikä oli kuitenkin kaksi vuotta. Soitin päiväkotiin ja selitin, että lapsella on sama päivärytmi kuin kaksivuotiaalla ja syö itse, ja sanojakin on paljon. niin eikös hän nyt kuitenkin pääsisi sinne kolmeksi kuukaudeksi.- Paikka luvattiin.

Seuraavana päivänä tyttö oli onnellinen, kun näki paljon muita lapsia päiväkodin isossa eteisessä. Siihen aikaan ei vielä ollut määräyksiä päiväkotien rakennuksille eikä henkilökunnalle. Lapsia oli parisenkymmentä ja hoitajia kolme, joista yksi oli saanut lastenhoitajan koulutuksen – kaksi luultavasti ei, lastentarhan opettajaa ei ollut, vaikka vanhimmat lapset olivat esikouluikäisiä.

Ensimmäinen työpäivä Mikkelissä sujui hyvin. Illalla lapsi oli ikionnellinen nähdessään taas minut, vaikka päivä oli sujunut tarhassakin hyvin. Huoneemme ulkopuolella odotti tytön pinnasänky, jonka VR:n auto oli tuonut. Se oli täynnä tavaraa ja pohjimmaisena oli tuttu omatekemäni turkoosi nukkamatto, joka auttoi tekemään vieraasta huoneesta tutumpaa. Pyöräni oli pihalla telineessä rattaiden vieressä. 

Asuntokäytävän päässä oli televisiohuone, jossa vietimme iltaisin aikaa. Siellä ei ollut mitään pehmeitä sohvia, vaan aika karut istuimet. Siellä tutustuin muihin käytävän asukkaisiin ja siellä käytiin mielenkiintoisia keskusteluja ja kuulin juoruja. Heti ensimmäisenä viikonloppuna työntelin tyttären rattaissa perhetalon (kerrostalo) pihalle.  Sieltä löytyi hänelle leikkikavereita ja minulle aikuisseuraa. Olimme solahtaneet sisälle yhteisöön.

Alueella asui työsuhdeasunnoissa suurin osa Moision henkilökuntaa johtavaa ylilääkäriä myöten. Opin nopeasti tuntemaan henkilökuntaa perhetalon pihalla. Sairaalan alueella oli kanttiini, jossa myytiin myös elintarvikkeita. Lähimpään kauppaan oli muutama kilometri matkaa. Kanttiini oli samalla eräänlainen sosiaalinen keskus. Siellä saattoi istahtaa juomaan kupposen kahvia jonkun henkilökuntaan kuuluvan tai potilaan kanssa. Annoin tyttäreni tehdä itsenäisesti tuttavuutta myös potilaiden kanssa ja miten onnellisia he olivatkaan, kun saivat pitää pientä tyttöä sylissään.

Joskus riipaisi, kun tajusin, miten paljosta paitsi potilaat ovat jääneet elämässä. Kerran miespotilas ihasteli rattaissa olevaa tyttöäni ja sanoi ohi kulkevalle kroonikkonaiselle:

"Tule kahtomaan, kun rouvalla on nii kaanis laps."

"Niihä sitä terveellä immeisellä", huokasi nainen, eikä tullut.

Olen kiitollinen siitä, että tyttäreni sai viettää aikaa mielisairaalaympäristössä taaperona, sillä hän sai siellä niin paljon positiivista huomiota osakseen. Hän oppi, että maailma on täynnä ystävällisiä aikuisia. Asuimme kesän 1970 ison potilasrakennuksen ylimmässä kerroksessa ja taas "käytävällä". Kun kuljimme rappusissa ja tytär huomasi avoimen osaston oven, hän pujahti osastolle ja sai taas osakseen lämpimiä tervehdyksiä.

Lapsen sairastuessa ei siihen aikaan vanhemmilla ollut oikeutta jäädä kotiin. Havaitsin kauhukseni eräänä aamuna, että tyttärellä oli korkea kuume. En tuntenut ketään mahdollista ihmistä, joka voisi tulla häntä hoitamaan. Soitin päiväkotiin kysyäkseni tiesivätkö he ketään. Sain helpotuksekseni kuulla, että jos haluan, voin tuoda lapsen päiväkotiin sairaana. Heillä on sellainen tapa. Kerrankin kolmasosa lapsista oli yhtä aikaa tuhkarokossa ja heitä sitten hoidettiin yhdessä huoneessa. Joku sairaalan lääkäreistä saattoi käydä katsomassa potilaiden vointia kesken päivän.

Kun kerran epäilin Mikkelissä kahvipöydässä, että tyttärellä on taas korvatulehdus, heti Moisiossa asuva lääkäri tarjoutui menemään päiväkotiin tutkimaan tytön. Töiden jälkeen hain tytön ja antibioottikuurin reseptin päiväkodista ja lähdin polkemaan apteekkiin lääkkeen hakuun.

KESÄTÖISSÄ MOISOSSA

Kun sijaisuuteni mielenterveystoimistossa päättyi, minulle tarjottiin kesäksi 3 kk sijaisuutta Moisiossa ja olin ikionnellinen. VR vei taas täyteen pakatun pinnasängyn Riihimäelle ja toi sen kahden kuukauden kuluttua Moisioon. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä tulivat kesäkandit (lääket. kandit). Kollega, jota sijaistin, ei malttanut lähteä kesälomalle, koska käsitykseni mukaan halusi tutustua kandeihin. Hän ilmestyi joka päivä viikon ajan paikalle ja syömään isoon pyöreään ruokapöytään, jossa lääkärit, kandit, psykologit ja sairaalapastori söivät. Mutta pian hän havaitsi saman kuin minä: eipä olisi sen vuoden kandeista kesäheiloiksi eikä muiksikaan heiloiksi. Juttuja menneitten vuosien kandeista kerrottiin vähän sellaisella pojat on poikia asenteella. Yhtenä vuonna kandiporukka oli ajanut yöllä suihkulähteeseen ja siellä auto keikkui sitten aamulla, kun väki lähti liikkeelle. 

Vaikka Moisio oli A-sairaala, siellä oli paljon pitkäaikaisia potilaita ja myös sellaisia, jotka säännöllisesti olivat ajoittain hoidossa. Potilaat saattoivat myös toimia henkilökunnan palkkaamina kotiapulaisina tai siivoojina heidän kodeissaan. Ihmettelin tapaa. Päätin, että voin kyllä juoda kanttiinissa kahvia potilaan kanssa ja jutella uimarannalla, mutta en halunnut ystävystyä, koska se toi mukanaan riskin. Jos potilaan oireet pahenisivat siten, että ystävyys tai työnantajuus eivät olleet enää mahdollisia, joutuisin hylkäämään potilaan. Sitä riskiä en halunnut ottaa.

Kerran Hesperian sairaalan hoitokokouksessa oli käsitelty lievästi kehitysvammaisen asioita ja joku tiedusteli, oliko hän töissä. Ammatiksi osoittautui kuin niin monta kertaa muulloinkin kotiapulainen. Joku totesi: "Akateemiset äidit käyvät työssä ja debiilit kasvattavat heidän lapsensa." Sen olisi Mikkelin Moisiossa voinut muuttaa lauseeksi: "Akateemiset äidit käyvät työssä ja skitsofreenikot kasvattavat heidän lapsensa."

Luin Moision lasten muistelmia sisältävän kirjasen. Sen tapahtumat ajoittuivat -40 ja -50 lukuihin. Samanlainen yhteisöllisyys vallitsi silloinkin ja myös sen riskit. Joskus riskit toteutuivat. Surullinen tapaus oli se, kun henkilökunnan nuorten annettiin ystävystyä nuoren potilaan kanssa. Muistelija kertoo, että eräs poikapotilas oli alueen teinien kaveri. Hän kuului joukkoon. Sitten eräänä päivänä hän oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä alas mäkihyppytornista. Se oli järkytys nuorisojoukolle. 

Samassa kirjasessa kerrottiin, että Moision lampeen oli hukuttautunut muutama potilas ja lapset eivät saaneet mennä uimaan ennen kuin potilas oli saatu naarattua lammesta. Eräs Moision lapsista muisteli juhannusta, jolloin väki oli kokoontunut juhannusjuhlaan. Yksi potilas oli yrittänyt hypätä kokkoon, mutta hoitajat saivat hänestä kiinni ennekuin hän pääsi toteuttamaan aikeensa.

Moiso oli myös maatila ja siellä oli verstas, jossa oli teräaseista. Muistelmissa kerrotaan myös, että pajalla laskettiin joka ilta teräaseet ja joillekin potilaille ohjaaja ei koskaan kääntänyt selkäänsä. 

Vaikka muistot Moisiosta ovat lämpimiä, on todettava, että väkivalta tai sen pelko oli jossain määrin  läsnä sairaalassa. Potilaat saattoivat tapella keskenään. En mielelläni kulkenut suljetun miesosaston käytävällä yksin. Olin kuitenkin aika yllättynyt ja pöyristynyt, kun ylilääkäri totesi meetingissä, että Moisiossa on nyt hyvä tilanne, kun vain kaksi mieshoitajaa lyö potilaita.

Vanhan postikortin kuva on Moisiosta. Etualalla on Moision maatilan rakennuksia. Kuvassa näkyy alueen kaksi lampea ja vähän Saimaata. Sen rannalla kulkiessamme työn kanssa, aloin kerran laulaa laulua: "Kukkuu, kukkuu kaukana kukkuu Saiman rannalla ruikuttaa..."  Sen innoittamana puhumaan opetteleva tytär sanoi ensimmäisen lauseensa: "Ei äiti laula."

VIIKOITTAISET MEETINGIT

Lääkärien + psykologien meetingit Moisiossa olivat enimmäkseen varsin hauskoja tilaisuuksia. Juttu lensi ja vitsit. Siellä viljeltiin myös mustaa huumoria ja vitsailtiin potilaista. Niihin aikoihin oli valmistunut tutkimus, jossa todettiin, että potilaista vitsaileminen oli mielisairaaloissa hyvä selviytymiskeino, jonka avulla jaksettiin paremmin raskasta työtä.

Täytyy sanoa, että minua ei naurattanut, kun eräs naislääkäri tupsahti Meetinkiin ja totesi helpottuneena: Onneksi se ravunsyötti kympiltä kuoli! Kaupunkilaistyttönä en ymmärtänyt miten ravut liittyivät vuoteessa makaavan vanhan naisen kuolemaan. Netin urbaanissa sanakirjassa määritellään ravunsyötti: "Pahasti dementoitunut kroonikko, joka ei enää tajua ympäristöstään mitään".

Silloin ei ollut nettiä ja kysäisin joltakin paikalliselta, miksi lääkäri puhui ravunsyötistä. Sain selityksen, että rapuja pyydystetään käyttämällä syöttinä mädäntynyttä lihaa. – Eipä ollut kovin kunnioittavasti puhuttu. - Muuten potilaisiin suhtauduttiin mielestäni yleensä kunnioittavasti.

Sama lääkäri ei ymmärtänyt ryhmävouhotusta, kun kaikki on ryhmäterapiaa. Kun potilaat laskee potalla mäkeä, sekin on sitten lasketteluryhmä. En ottanut sen kummemmin selvää, laskivatko potilaat tosiaan Moisiossa potalla mäkeä. Vai oliko kyseessä alusastia, joka on varsin laakea, koska sitä käytetään vuoteessa makaavalle potilaalle ja voisi soveltuakin mäenlaskuun ihan hyvin. Silmieni edessä olin kuvitellut potalla mäkeä laskevan potilaan, mutta ehkä se oli väärinymmärrys ja ehkä ylipäänsä mitään mäenlaskuryhmää ei ollut. Savossa oltiin ja vastuu oli kuulijalla, kuten sanonta kuuluu.

Tutustuin sairaalassa Inkeri Saloheimoon, joka oli hauska ja huumorintajuinen iäkäs lääkäri (silloin 60-vuotias), joka oli silloin päättänyt pitkän uransa lähetysmailla. Hän oli ollut lähettinä vuosina 1946 – 1949 Kiinassa ja joutui lähtemään sieltä joukkoevakuoinnin mukana, kun kommunistien valta uhkasi. Myöhemmin hän oli Taiwanilla lähettinä ja varsinaisen elämäntyönsä hän oli tehnyt Namibiassa. Luultavasti jokaisessa meetingissä Inkeri jossain vaiheessa aloitti puheenvuoronsa sanomalla "Meillä Namibiassa…"

En ollut niihin aikoihin kiinnostunut uskonnosta enkä lähetystyöstä, vaikka Inkerillä olikin mielenkiintoisia tarinoita. Enpä olisi uskonut, jos minulle olisi kesällä -70 kerrottu, että tulevaisuudessa sekä Inkerin Kiina että Namibia lähetysmaina olisivat lähellä sydäntäni ja kumpaankin maahan matkustaisin entisen Suomen Lähetysseuran lähetin johtamalla ryhmämatkalla. Olisipa ollut hienoa ottaa yhteyttä Inkeriin ja kertoa elämäni muutoksesta ja haastatella häntä varsinkin Namibian kokemuksista. Inkeri kuoli vasta vuonna 2009 99-vuotiaana.

En niihin aikoihin piitannut myöskään sukututkimuksesta, jota isäni harrasti. Hän tutki omaa länsisuomalaista sukuaan. Kun aloitin eläkkeellä sukututkimusharrastukseni, sain tietää, että polveudumme Inkerin kanssa molemmat 1600-luvulla eläneestä Lars Matinpoika Teitistä.

Pitkän elämän aikana on tullut kuljettua monen mielenkiintoisen ihmisen ohi. Inkeri oli yksi heistä.

ONGELMA

Keskellä kesää kohtasin todellisen ongelman. Päiväkodin hallituksen korviin oli kiirinyt huhu, että päiväkodissa oli alle kaksivuotiaita lapsia ja niiden hoito oli lopetettava heti. Ei auttanut muu kuin lähteä soittelemaan perhetalon kotirouvien ovikelloja, toiset tunsin toisia en. Eräs heistä oli minulle ennestään tuntematon ja hän sai kuulla vakiohoitopaikankerjuupuheeni: "Tämä on kiltti ja reipas lapsi, syö hyvin". Perheessä oli neljä lasta ja hänen luonaan tytär sai todella hyvän hoitopaikan porukan pienimpänä. Kuvassa tytär on perhetalon isolla hiekkakasalla kesällä -70.


JUHLIA

Asuinhuoneeni alapuolella oli neurootikkomiesten osasto ja siellä järjestettiin bileitä monena iltana viikossa. Jumps jumps jumps kuului huoneeseemme yläkertaan, mutta se sentään päättyi ennen kymmentä.

Elämäni ainoa ja tyttäreni ensimmäinen diskotanssikokemus oli Moisiossa. Siellä järjestettiin juhlasalissa diskoja, joihin osallistui henkilökunta perheineen ja kaikki halukkaat avopuolen potilaat ja suljetuiltakin osastoilta valitut tapaukset. Mitään paritansseja ei niissä tanssittu eikä lopussa hitaita.

Sama yleisö osallistui myös erilaisiin juhliin. Tyttäreni 1,5v. oli valittu jonkun juhlan satujumppaesitykseen, koska oli niin innokkaana osallistunut päiväkodissa jumppatuokioihin. Mutta mites kävikään? Häntä kiinnosti niin paljon suuri yleisö, että hän asettui seisomaan lavan reunalle ja tuijotti merimiespuvussaan suu auki yleisöä. Muut jumppasivat taka-alalla.

VALOA NÄKYVISSÄ

Kesän lopulla sain tietää, että yksi Mikkelin mielenterveystoimiston psykologeista odotti lasta. Se oli riemullinen uutinen. Taas vuoden vaihteessa alkaisivat työt. Päätin olla koko syksyn kotona tyttären kanssa. Olinhan saanut Moision kesänä säästöön aika mukavasti rahaa. Yksi säästökeino oli se, että söin päivittäin vain yhden aterian, ei aamukahvia eikä iltasyömisiä. Työpaikkalounaan lisäksi join "montun" psykologiporukan kanssa iltapäiväkahvit ilman kahvileipää. Aamuisin ja iltaisin join kylmää vettä. Nälkää en nähnyt kuten Riihimäen aikoina. Tarvittavat kalorit piti kahmia ruokatunnilla. Moisiossa oli hyvät ruuat ja mansikka-aikaan saatiin joskus jälkiruuaksi tuoreita mansikoita omasta puutarhasta. Mansikoihin liittyy muisto, joka edelleen hymyilyttää.

Eräänä päivänä puhelin soi työpöydälläni ja herra johtava ylilääkäri omassa korkeudessaan sanoi, että keittiöltä on valitettu, että psykologit syövät liian pitkään. Otin hämmentyneenä tiedon vastaan ja lupasin ottaa valituksen huomioon. Puhelu loppui lyhyeen. Iltapäiväkahvilla kerroin puhelusta muille psykologeille ja selvisi, että ylilääkäri oli soittanut kummallekin muulle psykologille ja kysynyt minua. Olin vasta kolmannessa numerossa. Hän ei sanonut, että minusta oli valitettu, mutta niinhän sen oli täytynyt olla. Olin edellisenä päivänä, joka oli mansikkajälkiruokapäivä käynyt hakemassa niitä kaksi kertaa lisää, ja aikaahan siihen kului.

Keväällä -71 olin valmis asettumaan yksiöön. Minulla oli niin paljon kontakteja Moisiossa ja Mikkelissä, että en kaivannut käytäväasumisen yhteisöllisyyttä. Tytärestäkin oli keskustelukumppaniksi. Hän oli täyttänyt kaksi vuotta ja pääsi takaisin päiväkotiin. Elämä alkoi olla mallillaan varsinkin, kun sain Moisioon tiedon, että minut on valittu 34 hakijasta Forssaan mielenterveystoimistoon vakituiseen virkaan.

POTILAAN KOKEMUS

Tuttavapiiriini kuuluu ihana ikätoverini, joka muisteli Moisiota seuraavasti:

Meillä oli entisen miehen kanssa kauhea riita ja mies pahoinpiteli minua ja minä itkin hysteerisesti. Se uhkaili aina riidellessä, että hän soittaa ambulanssin. Kerran se sitten soitti, kun oli tuntikausia riidelty ja sitten mua lähdettiin viemään päivystykseen. Siellä kirjoitettiin lähete pakkohoitoon. Kyllä se oli aika kammottava hetki, kun joutui suljetulle osastolle. Kolkko paikka se oli. Vanha rakennus, niin olihan se kolkko. Toisaalta mä olin kyllä niin uupunut ja hervoton, että en tuntenut oikein mitään. Kaikki oli yhdentekevää, paitsi se, että riita oli päättynyt, eikä tarvinnut enää pelätä miestä.

Se aika oli raskasta, kun asuttiin pienellä paikkakunnalla ja kaikki meidät tunsi, ja mä en voinut uskoutua kellekään. Ajattelin, etten halua saattaa ihmisiä hankalaan tilanteeseen. Salaisuuksien pitäminen on aika raskasta ja salaisuuden kuullut voi joutua kiusaukseen lipsauttaa sen jossain saunaillassa jollekin. Myöhemmin terveyskeskuksessa perheeni tilanne tuli henkilökunnan tietoon, mutta en koskaan kuullut, että siitä olisi kylällä puhuttu, pitivät salassapitovelvollisuutensa. Sain vuosien päästä itselleni uskotun ystävän: hän oli naislääkärin, joka työskenteli terveyskeskuksessa, hänelle saatoin soittaa ja purkaa pahaa oloani.

Sen muistan, että Moision hoitohenkilökunta oli keskenään kovin erilaista. Jotkut säteilivät kalseutta ja jotkut lämpöä. Muistan vieläkin yhden hoitajan hymyn, se oli niin sydämellinen. Tapasin päivän aikana monenlaista henkilökuntaa. Minut otettiin tosissaan. Pakkohoitoa en tarvinnut, vaan minut kirjoitettiin ulos heti tuloani seuraavana päivänä ja sovittiin. että alan käydä Moisiossa psykologin vastaanotolla. Siitä tuli elämäni ensimmäinen psyykkisen hoidon kontakti.

Siihen aikaan, kun olin psykiatrian puolella töissä, ei ollut somea, jonne jokainen vainoharhainen potilas voi avoimesti kirjoittaa mielipiteitään. Tiedän että lastensuojelutyötä tekevien kohdalla osa työn mielekkyydestä tuhoutuu, kun lukee itsestään valheellisia mielipiteitä. Olin työnohjaajana ammatillisen perhekodin äidille ja hän sanoi, että kaikista ammatillisista perhekodeista löytyy netistä asiattomia kirjoituksia. Löysin Suomi 24 palstalta ketjun, jonka aloittaja toivoi kirjoitettavan muistoja Moisiosta, koska hän tekee niistä myöhemmin kirjan. Keskustelu siirtyi pian maahanmuuttajiin ja muihin asiattomuuksiin. Jokunen teksti oli tullut selvästi harhaiselta entiseltä potilaalta. Nekin tekstit ovat arvokkaita. Tajusin, että ahdistuksen painamana ei voi iloita Moision olosuhteista ja yhteisöllisyyskin on vain tuskaa, kun kokee hoitohenkilökunnan mömmöjä syöttäviksi vihollisiksi.

70-luvulla mielisairaisiin suhtauduttiin huomattavasti ennakkoluuloisemmin kuin nykyään ja sairaaloiden sijainti taajamien ulkopuolella saattoi olla siitä merkki. Muistan helteisen kesäpäivän Moisiossa, kun istuimme terapiaryhmän kanssa pihakeinussa. Haaveilimme yhdessä siitä, että psyykkisiin sairauksiin suhtauduttaisiin samoin kuin muihinkin sairauksiin, ja heitä hoidettaisiin tavallisessa sairaalassa. Se haave on osittain toteutunut. Moisio ei ole enää mielisairaalakäytössä. Etelä-Savon mielisairaanhuoltopiiriä ei enää ole. Toiminta tapahtuu "Mielen ja kuntoutuksen talossa", joka on yhteydessä Mikkelin keskussairaalaan ja osa Etelä-Savon hyvinvointialueen toimintaa. 

USKONNON MERKITYS MOISIOSSA

Miespuolinen psykologikollega oli valmistunut Tampereen yliopistosta, joka oli siihen aikaan taistolaisuuden pesäpaikkoja. Ylilääkäri oli sanonut heti ensimmäisenä työpäivänä hänelle, että Moisiossa ei saa pilkata Jumalaa, koska ylihoitaja on uskovainen entinen diakonissa.

Täytyy sanoa, että oikeastaan uskovaisten pilkkaa oli se, kun yhden vuoden kesäkandit olivat pitäneet ryyppäjäiset ja keränneet tyhjät pullot ylihoitajan oven taakse. Kun hän aamulla lähti kotoa ja aukaisi ovensa, pullot lähtivät kolisten vierimään portaita pitkin alempaan kerrokseen. Sitä kerrottiin vielä vuosia myöhemmin kuin sankaritarinaa.

Moisiossa oli Neuvostoliitosta kotoisin oleva lääkäri, joka oli avioitunut suomalaisen miehen kanssa. Hän oli saanut hoitaakseen naisosaston, jossa oli tapana pitää joka aamu virrenveisuutuokio. Lääkäri ihmetteli:

"Joku sanoo mikä numero vaan ja kaikki osa heti laula".

Moisiossa oli sairaalapappi, mutta en hänen roolistaan tiennyt mitään.

POHDINTAA

Päätän nyt mielisairaalamuisteluni. Olin valinnut alakseni psykologian, mutta mielisairaaloihin töihin ajauduin. Vakituisen työpaikan sain avohuollosta, jossa viihdyin. 

Tulin uskoon vuonna -74 ja arvomaailma muuttui ja urapolkuni lähti mutkittelemaan ja nyt jälkeenpäin olen todella kiitollinen sen mutkista.

Olin törmännyt päivähoidon epäkohtiin lapseni kanssa. Kun päivähoitolaki tuli voimaan vuonna 1973, asiat kohenivat, mutta eivät tarpeeksi. Edelleenkin jouduin kiertämään soittelemassa kotiäitien ovikelloja. Vuonna 1976 tuli Forssassa auki perhepäivähoidonohjaajan virka ja päätin pitkään harkittuani ja paljon rukoiltuani hakea sitä. En aavistanut, miten merkityksellisen elämäntehtävän sain sen ratkaisun seurauksena perhepäivähoitajien, lastensuojelun ja sijaiskotiperheiden parissa.

Varsinaisia psykologin töitä tein enää sivutöikseni. 

Työhuoneeni perhepäivähoidonohjaajana sijaitsi sosiaalitoimistossa ja sitä kautta elämääni tuli lastensuojelu ja tarve kehittää sijaiskotihoitoa myös valtakunnallisesti. Työskentely mielenterveystoimistossa oli ollut siksi raskasta, etten olisi ikinä jaksanut siinä toimiessani ruveta sijaisvanhemmaksi. - En tosin ajatellut työn olevan raskasta, sillä vertasin sitä mielisairaalatyöhön. Pian uudessa työpaikassa perhepäivähoitajien ja lasten parissa minulla oli tunne, että olin siirtynyt kadun aurinkoiselle puolelle. Kun omassa kaupungissa tarvittiin sijaiskotia, tarjosin omaani ja lopulta olin kolmen lapsen sijaisäiti. Sijaiskotihoito eli perhehoito on kehittynyt viime vuosikymmeninä valtavasti. Enää ei olisi seuraavakaan tarina mahdollinen:

Minulle soitti lauantai-iltana poliisi, joka kertoi, että heillä on nyt laitoksella viisivuotia tyttö, joka pitäisi saada jonnekin. Forssalla ei ollut enää lastenkotipaikkoja missään muussa kunnassa, eikä mitään sosiaalialan päivystystä ollut vielä olemassa. Joku poliisilaitoksella oli tiennyt, että minulla oli sijoitettuja lapsia ja he päättivät soittaa minulle. Tyttö tuotiin meille. Nukuin niihin aikoihin keittiössä vanhassa sivusta vedettävässä ja tyttö tuli viereeni kahdeksi yöksi, kunnes hän maanantaina pääsi tilapäiseen sijaiskotiin ja myöhemmin pitkäaikaiseen sijaiskotiin, jossa oli aikuiseksi asti.

Viimeiset työvuoteni olin psykologian opettajana Sosiaali- ja terveysalan osastolla Forssan Ammatti-Instituutissa ja tein sivutyökseni koulutuksia ja työnohjauksia lähinnä sijaiskotihoidon parissa, mutta myös Vivamossa pidin terapeuttisia viikonloppukursseja, jolloin yhdistin psykologiaa ja kristinuskoa.

Koen Jumalan johdatuksena myös työpaikkojen vaihdokset. Ilman sijaisvanhemmuutta minusta ei olisi myöskään tullut tietokirjailijaa.

Kun muistelen menneitä, niin väistämättä tulevat mieleeni virren sanat:


Taustana on kuva piikkiohdakkeesta. Ohdakkeista on elämässäni versonut paljon hyvää. Ne ovat jälkeenpäin ajatelleet koituneet parhaakseni kuten Roomalaiskirjeen kohdassa 8:28 sanotaan erään käännöksen mukaan: "Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat."