SILMÄPAKO JA MUITA NUORUUDEN ONGELMIA

Syksy on kirjojen aikaa. Olen tutustunut monen ihmisen elämäntarinaan ja odotan kirjastosta ilmoitusta varaamieni kirjojen vapautumisesta. Forssassa se yleensä tapahtuu melko nopeasti, mutta olin keväällä viideskymmenes jonossa, kun Kaari Utrion elämäkerta oli ilmestynyt. Sain sen tällä viikolla käsiini ja luin hotkaisemalla. Toinen tämän viikon lukuelämys ja kokemus oli entisen taistolaisen Lauri Hokkasen kirjoittama kirja: "Kenen joukoissa seisoin", jossa hän käsittelee omaa ja muiden toimintaa ja kommunismin historiaa.

Molemmat kirjat nostivat mieleen nuoruusvuosien tunnemuistoja. Kaarin kirja nosti esiin tyttöhupakon (siis minun) tunneskaalan ja Hokkasen kirja terapoi niitä ahdistuksen ja pelon tunteiden jälkiä, joita kylmä sota, noottikriisi ja kovaääninen taistolaismekastus olivat minuun jättäneet.

IKÄTOVERI JA KIRJAILIJAKOLLEGA

Kaari Utrion elämäkerta oli lukuelämys. Se oli samalla toiselle kirjoittajalle voimaannuttava ja vertaistukea antava. Myös hän pelkäsi tekevänsä asiavirheitä, myös häntä harmittivat pitkään kirjoihin jääneet muut virheet, myös hän oli arka arvostelulle. Olen vain harvoin lukenut sellaista ikätoverin elämäkertaa tai muistelua, josta en olisi löytänyt jotain virheellistä tietoa, väärin muistettua tai selvästi kaunisteltua. Mutta Anna-Liisa Haavikon kirjoittamasta kirjasta en sellaista löytänyt - kiitos Kaarin elämäntapahtumien tarkan dokumentoinnin ja sen avoimen luovuttamisen lähdeaineistoksi.

Kaarin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset koskettivat. Olimme molemmat helsinkiläisiä kurissa kasvatettuja pula-ajan lapsia. Olimme päässeet ylioppilaiksi 1962 ja aloittaneet opiskelun saman vuonna Helsingin yliopistossa. Kaarin lapsuudenperheestä käytettiin määrittelyä, että se kuului ylempään keskiluokkaan. Koska olen aikuisuuteni elänyt työläiskaupungissa, en ole tuota määrittelyä käyttänyt, olen puhunut keskiluokasta. Myönnettäköön että myös minun perheeni kuului ylempään keskiluokkaan. Erojakin oli: Olin töölöläistyttö ja asuimme Pitkänsillan eri puolilla ja perheiden aatemaailmat olivat erilaiset. 

MELKEIN KOHTALOKAS SILMÄPAKO

Oman ikätoverin muisteluita lukiessa, muistuu mieleen myös oman elämän vaiheet ja se, miten se oli samanlaista ja miten erilaista. Tuttujen melkein unohtuneiden tapojen, esineiden ja tapahtumien kuvaukset sykähdyttävät. Löysin sanan, jonka olin unohtanut: "silmäpako". Olin muisteluissa tyttärentyttärelle puhunut silmukan juoksemisesta, mutta substantiivi oli kadoksissa ja nyt se löytyi. Ensin oli täytynyt kertoa tytölle, että minun nuoruudessani tytöt eivät käyttäneet juhlissa pitkiä housuja eikä ollut sukkahousuja. Oli nailonsukat, joissa oli näkyvä tumma sauma takana. Pieni huoli oli jatkuvasti se, olivatko saumat suorassa. Isompi huoli oli se, pysyivätkö sukat ehjinä. Sana "lyhyttavaraliike" muistui välittömästi mieleeni. Kotini lähellä oli lyhyttavaraliike. Sanaa selittää Wikisanakirja: Lyhyttavara on "pienistä käyttö- ja ylellisyystavaroista käytetty nimitys, joita tavallisesti ei mitata eikä punnita, vaan joita myydään kappaleittain tai tusinoittain; esimerkiksi neulat, napit, halvat korut". Kotini läheisestä lyhyttavaraliikkeestä toimitettiin nailoneita silmikoitaviksi. Voi mikä helpotus, kun muutaman päivän kuluttua sai noutaa ehjän sukan. Jos silmäpako oli hameen peittämällä alueella, sen pako alaspäin pysäytettiin yleensä kynsilakalla.

Hokkasen kirjaa lukiessani törmäsin lauseeseen: "Vuoden 1962 lokakuun 27. päivää on sanottu ihmiskunnan vaarallisimmaksi päiväksi." En tiennyt vaarallisuuden asteesta mitään, kun valmistauduin tuona päivänä illan osakuntatansseihin ja peilailin uusi vaaleanpunainen angorapusero päällä ja ajattelin vaaleanpunaisia ajatuksia. Toisiko ilta elämääni uuden rakkauden? Kyllä toi, mutta ei ensisilmäyksellä. Illan Innokkain tanssittajani oli etsimässä paria teekkarien vanhojen tanssien kurssille ja sehän sopi minulle.

Marraskuussa kohtalokas silmäpako oli vähällä muuttaa elämäni kulun. Olin osallistunut ihan kaveripohjalta kurssille Polilla. Neljänä peräkkäisenä viikonloppuna olimme tavanneet muutenkin lauantaisin. Vanha klisee oli totta: tuntui kuin olisimme tunteneet aina, oli helppo puhua. Olimme puhuneet paljon ja myös siitä, mitä toivoimme elämältä ja tiesin, että hän minua vanhempana halusi sitoutua pian, minä en vielä fuksivuonna, vaikka pojasta pidinkin. Hän oli lähellä valmistumista ja suunnitelmana oli siirtyä töihin Helsingin ulkopuolelle ja sitä ennen oli tarkoitus löytää tuleva vaimo opiskelijapiireistä. Vanhojen tanssien osaaminen olisi edesauttanut sosiaalista kanssakäymistä. Hän tiesi, että olin fuksi ja oletti, etten vielä osaa niitä tansseja, joten sovin hyvin kurssipariksi ja sitten hän voi siirtyä vaimon etsintään.

Viimeisellä kerralla tanssikurssilla joku astui jalalleni niin, että sukkaan tuli reikä ja leveä silmäpako. Iloinen mielialani synkkeni - se oli opiskelijatytön elämän taloudellinen katastrofi. Ainoat nailonsukat rikki eikä silmikointikaan auttaisi - se tulisi liian kalliiksi. Hinta maksettiin per silmukkaketju ja nyt oli monta vierekkäistä silmukkaa lähtenyt juoksemaan. Olin huonolla tuulella, ja kun poika erotessa kysyi, voiko soittaa, ilmoitin, etten halua sitoutua seurusteluun, mutta voi hän joskus soittaa. Seuraavana aamuna iski katumus. Mutta siihen aikaan ei tyttö voinut soittaa pojalle, ei edes tällaisessa tilanteessa. Olisipa ollut tekstiviestimahdollisuus, niin olisin voinut kätevästi perua puheeni. Kun seuraava viikonloppu läheni, odotin päivä päivältä yhä hermostuneempana puhelinsoittoa. Sitä ei tullut. Seuraavana lauantaina se viimein tuli. Eikä minun tarvinnut perua puheitani, kumpikin tajusi ilman sanoja, että me kuulumme toisillemme.

Tulihan sekin aika, että kohtalo puuttui peliin RAKKAUSTARINA

Ilman omaa syytämme kaikki muuttui. Silloin jossittelu astui mukaan vuosikausiksi pohdintoihin: Jospa toinen ei olisi ollut niin sinnikäs. Olisipa ollut soittamatta ja jatkanut sitä vaimonetsintäänsä. Ja minä olisin saanut toisenlaisen, paremman elämän.

KYLMÄ SOTA

Koen myös terapeuttiseksi lukea entisten taistolaisten tarinoita. Luen mielelläni sellaisten ihmisten elämäkertoja, joiden ajatukset olivat aikoinaan ärsyttäneet, mutta jotka ovat huomanneet olleensa väärässä.

Kylmä sota ja taistolaiset toivat elämääni pelkoa. Syksy 1961 oli pelottavin aika. Kuuban kriisi odotti huipennustaan, mutta maailmassa oli paljon arvaamattomuutta. Noottikriisi 1961 sai ajattelemaan, että kohta on sota ja ylioppilaskirjoitukset jäävät väliin. Olimme ystäväni kanssa päättäneet lähteä lotiksi. Hokkasen kirjasta sain nootin taustoista lisätietoa. Eihän sen avulla sotaa lietsottu kuten Talvisotaa edeltävällä Nootilla. Olin kotona ruokapöydässä saanut jo varhain tiedon, että se liittyi Kekkosen presidentinvaalikampaniaan ja oli hänen tilaamansa, mutta Hokkasen kirjasta selvisi, että sen avulla painostettiin Kommunistisen nuorison Festivaalin saamista Helsinkiin. Saatiinhan se. Olin ihan uteliaisuudesta katsomassa heidän kulkuettaan seuraavana kesänä ja olin ahdistunut.

Berliinin muurin rakentaminen 3.8. 1961 oli myös nuoruuden trauma. Sitä sain hoidetuksi kesällä -90, kun kiertelin aikuisten Interreilillä Eurooppaa. Itä-Saksa oli vielä olemassa. Muurikin oli vielä suurimmaksi osaksi olemassa, mutta siinä oli aukkoja, kun nuoriso kokoontui vasaroineen hakkaamaan irti paloja. Toin niitä tuliaisiksi ja join pois viimeisenikin. Onneksi tytär toi tuliaisiksi sieltä myöhemmin uuden kappaleen muovitelineessä. Muurin murtumiseksi on merkitty telineeseen päivämäärä 9.11.1989. Mutta seuraavana kesänä olivat vielä rajamuodollisuudet voimassa. Brandenburgin portin itäpuolella olivat Itä-Saksan rajavartijat, jotka tarkastivat passini. Tosin olisin päässyt It-Berliinin puolelle ilman tarkastuksia jostain muurin aukosta. Muutama vuosi sitten kävin entisen Itä-Berliinin puolella DDR-museossa, jossa paikalliset hoitivat omia lapsuuden ja nuoruuden traumojaan ja nauttivat nykytilanteesta. Ja hyväähän se minullekin teki.

Tein valmistumiseni jälkeen vielä laudaturtyön (sivulaudatur) sosiologiasta vuonna 1969 Paavo Seppäsen ja Erik Allardtin johdolla. Samana vuonna olivat ensimmäiset edustajiston politisoituneet vaalit ja vaadittiin mies ja ääni periaatetta yliopiston hallintoon. Kartoitin tutkimuksessani Helsingin Yliopiston eri aineryhmien opiskelijoiden arvoja ja asenteita. Umpimähkäisellä otannalla tehty kyselytutkimus osoitti, että taistolaiset eivät suinkaan olleet suuri ryhmä, vaan pienenpieni, vaikka äänekäs vähemmistö. Mielenkiintoista oli, että opiskelijoiden poliittinen puoluevalinta oli keskimäärin oikeammalla kuin heidän vanhempiensa. En tuntenut vielä opiskeluaikana ketään taistolaista, sitä enemmän törmäsin heidän minua ärsyttäneisiin mielipiteisiinsä mediassa.

Työelämässä törmäsin taistolaisiin ja entisiin taistolaisiin. Kerran ihmettelin eräälle tutulle, kuinka hän sai köyhällä 90-luvulla niin paljon suunnittelemiaan projekteja läpi hallinnossa. Hän kertoi olleensa nuorena taistolainen ja sen takia tuntee muita (entisiä?) taistolaisia, joita on valtion hallinto täynnä ja asia sujuvat.

VANHUUS ILMAN KATKERUUTTA

Hokkasen kirjassa vilahtelee Antti Eskolan nimi monet kerrat. Myös hän muutti mielipiteitään. ET-lehden haastattelija kertoo, että 1970-luvun hahmoaan, äärivasemmiston ykkösproffaa hän itse vieroksuu. Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelija toteaa: Uskonnollisestakaan näkökulmasta Antti Eskolalle tärkeintä ei ole tuonpuoleinen, vaan tämänpuoleinen. Hän toistaa itselleen tärkeäksi käynyttä Paavalin lausahdusta: "Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä, hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Kun kerran kävin syvällisen keskustelun Antti Eskolan kanssa uskonasioista, olimme varsin erimielisiä ja minulle tuo hänen lähellä kuolemaa siteeraama lause oli ilonaihe. Se on tärkeä lause myös minulle. Olemme samalla puolella.

Sosiaalipsykologian professorina hän oli omaksunut Erik Eriksonin näkemyksen vanhuudesta. Se on ikäkausi, jolloin tehtävänä on hyväksyä oma elämä itselleen sopivaksi ja juuri itselleen tarkoitetuksi ainoaksi mahdolliseksi elämäksi, ja siten välttää katkeruuden - oli elämä ollut miten epäoikeudenmukaista tahansa.

Kun pohdin omaa elämääni ja erilaisia käänteitä, olen jo aikoja sitten lopettanut jossittelun. Olen myös itse muuttanut arvojani ja aseneitani. En olisi koskaan nuorena uskonut, että tulen joskus uskoon, vaikka olinkin uskonnonlehtorin tytär. Mutta niin siinä pääsi käymään. Kuvassa olen muutama vuosi sitten Wittenbergin kirkon ovella ja olen niin samaa mieltä kuin Luther. On nöyryyttävää myöntää: "Olit sittenkin oikeassa äiti."

ELÄMÄNKAARELLA

Lapsena luulin, että sateenkaaren päässä

on värien kirkkaus ja aarre.

Luulo oli väärä, mutta loi iloa,

Aikuisena luulin, että elämänkaaren päässä

on tyhjää ja harmaan varjoa.

Luulo oli väärä ja loi huolta.

Vanhana tiedän: Harmaa onkin kaunista.

Ja aarteen voi löytää, kun oivaltaa:

Tämä ainoa elämäni on minulle oikein mitoitettu

ja paras mahdollinen, ainoa mahdollinen.

Aarre on oivallus.

KUN HAAVEET TOTEUTUVAT

Taivaasta satoi avaimia nuoruuden vihreille niityille.

He juoksivat niitä poimimaan kaksin yksin ja joukolla.

Luulivat, että kaikki ovet saisi auki.

Sitten vaan elämänkeväistä tietä pitkin

valitsemaan ja sovittelemaan.·

Toteuta haaveesi, he huutelivat toisilleen.·

Vain parasta meille ja suunnitelma A.

Hän lähti oman suunnitelmansa kanssa:Väärä avain, väärä ovi,

eikö koskaan löydy oikeaa.

Viimeisestä talosta avattiin ikkuna, heitettiin avain:·

Olisi tarjolla tällainen elämä: Vaihtoehto B.

Hän totesi: · En minä tällaisesta haaveillut.

Alkoi työllä ja vaivalla muovailla B-vaihtoehdosta

itselleen sopivampaa A-elämää.

Kauan se kesti, sai valmiiksi vasta vanhana,

kun oivalsi viimein:

Koko ajanhan se oli sittenkin ollut

ainoa oikea itselle sopiva: A-elämä.