TARINAA ISOVANHEMMISTANI FORSSASSA JA KAUKAISEMMISTA SUKULAISISTA KAUEMPANA

Yllä: Kuva Forssan torilta, Esko Aaltosen kirjasta "Entisajan Forssaa ja sen väkeä"

Olen puoliksi savolainen ja puoliksi länsisuomalainen. Kuulun kolmeen savolaislähtöiseen sukuseuraan äitini peruja ja Collanin sukuseurassa olen aktiivinen toimija ja hallituksen jäsen. Collanin suvussa kerrotaan mitä merkillisimpiä tarinoita https://www.collan-kollanus.fi/tarinoita. Viime talvena esitetyissä Suomen historiaa ja sortovuosia kuvaavissa televisio-ohjelmissa yksi Collan suunnitteli tsaari Nikolai toisen surmaamista ja toinen harmitteli, että Eugen Schauman ehti ampua Bobrikovin ennen kuin hän itse oli ehtinyt toteuttaa suunnitelmansa. Värikäs tyyppi oli myös Pentti Linkola, joka oli äitini kahdeksas serkku. Mutta oli suvussa myös rauhan miehiä, tiedemiehiä ja huomattava määrä pappeja.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnistan länsisuomalaisten geenien vaikutuksen ja isäni kaltaisuuden persoonallisuudessani. En ole löytänyt isäni länsisuomalaisesta sukutaustasta yhtään sukuseuraa, johon liittyä. Päätin kutsua kokoon isänpuoleisia serkkuja ja pikkuserkkuja ja heidän jälkeläisiään toukokuun lopussa Forssaan. Kun tiedotin asiasta, serkkuni tytär kertoi löytäneensä äitinsä jäämistöjä penkoessaan, että isäni johdolla oli päätetty perustaa Peltoniemen sukuseura. - Siis taas yksi isäni kaltaisuus! Isä ehti kuolla ennen kuin hänen laaja sukututkimuksensa valmistui ja sukuseurakin jäi perustamatta. Tosin en mitään sukuseuraa aio perustaa, mutta lisääntyvällä innostuksella olen etsinyt tarinoita historian menneistä esipolvista kerrottavaksi sukukokouksessa. 

MIELENKIINTOINEN ETÄSERKKU

Isän tutkimuksissa ei hänen esipolvistaan näyttänyt löytyvän mitään mielenkiintoista. Kun klikkailin ja klikkailin tarpeeksi kauas vuosisatojen päähän - jo alkoi löytyä tarinoita. Nykyään tietoa on helppo saada, koska maailmanlaajuinen Geni-ohjelma tarjoaa netissä tietoa ja etsii nopeasti esi-isät ja kaikki mahdolliset etäserkut, jotka joku sukututkija on sinne suureen sukupuuhun liittänyt. Geni-ohjelma kertoi, että Mauno Koivisto oli isoisäni Frans Henrikin neljäs serkku. Heidän yhteinen esi-isänsä oli Alastaron Köyliössä Mattilan talossa v.1725 syntynyt Mikko Juhonpoika  Pihlroth, joka oli Koiviston isälinjaa. Mauno Koiviston sukunimi olisi voinut olla siis Pihlroth, mutta se olisi voinut olla myös Hässäri tai And. Länsi-Suomessa sukunimet vaihtuivat herkästi talon ja tilanteen mukaan. 

Mikko Juhonpoika Pihlroth muutti aikuistuttuaan Ämmäisten kylään setänsä hallinnassa olevaan Hässärin taloon, jonka isäntä hänestä tuli. Kirkonkirjat kertovat, että Mikosta tuli aviottoman lapsen isä. Äiti oli lähellä sijaitsevan talon tytär Maria, joka toimi Hässärin talossa piikana. Siihen aikaan aviottoman lapsen saaminen oli suuri häpeä ja rikos, josta sakotettiin. Laissa sanottiin: "Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi." Erikoista oli, että lapsi ja äiti asuivat edelleen Hässärin talossa. Lasta, joka oli syntynyt 1748 ei ole merkitty äidin kotitalon kohdalle lastenkirjaan vaan Hässärin taloon. Isä oli hänet tunnustanut ja tytön nimi oli Kaisa Mikontytär. 

Mikko avioitui parin vuoden kuluttua Loimaalta kotoisin olevan Brita Hollon kanssa 11.3.1750. Brita polveutui Hollon varakkaasta suvusta ja Onkijoen Rusthollista. Yhdeksän kuukauden kuluttua häistä 8.12.1750 syntyi pariskunnan ensimmäinen lapsi Anna, josta me polveudumme. Mikon aviottoman lapsen äiti Maria Matintytär muutti lapsineen pois Hässäristä ja perusti perheen sotilaan kanssa. Emme tiedä, miksi Mikko ja Maria eivät avioituneet, mutta ratkaisu sai aikaan sen, että juuri minunlaiseni ihminen on olemassa. Ennen kaikkea se sai sai aikaan sen, että Mauno Koiviston kaltainen mies oli olemassa. - Ja onneksi oli.

Länsi-Suomesta ovat kotoisin myös Risto Ryti ja Sauli Niinistö. He ovat etäserkkuja minulle kauempaa. Niin pieni oli Suomen väestö, ettei tämä ole mitenkään tavatonta.

SUOMI OLI OSA VENÄJÄÄ

Mikon vaimon loimaalaisen Hollon suvun kautta on löytynyt mielenkiintoisia etäserkkuja. Siellä oli innokas valokuvaaja Kaarlo Elias Hollo, jonka valokuvakokoelma on Loimaan taidemuseossa ja kuvaa isovanhempieni ajan elämää näillä seuduilla. Alla on kuva kasakoista Hollon talon pihalla. Kaukana ei todellakaan ole aika, jolloin Suomi oli osa Venäjää ja kasakat sijoitettiin asumaan maaseudulle tavallisiin talonpoikaistaloihin. 

Muistan kuinka itse hätkähdin kerran sukukutsuilla, kun setäni leski totesi: "Kyllä minä muistan: Suomalaiset virkamiehet eivät olleet lahjottavissa, mutta venäläiset olivat" 

Olin hoilannut opiskelijaillanvietoissa laulua "Älä sylje lattialle", jonka sanat olivat kuvan varoituskyltistä. Niitä oli Venäjän vallan aikana ollut kaikkialla julkisilla paikoilla.  Laulu oli meidän mielestä hauska, mutta nykyään ymmärrän, että se kuvasti aikaa, joka ei ollut hauska.

Venäjänkieliset sanat ääntyivät suunnilleen: "Nie plevatna pool". Olin kuullut sortovuosista, mutta en tajunnut, että ne olivat olleet niin lähellä ja osa myös isäni lapsuutta. Minusta Venäjän vallankumous oli ollut järkyttävä asia lähinnä siksi, että tsaarin lapset murhattiin. Olin ollut  hämmästynyt, kun isäni kertoi, että Suomessa iloittiin tsaarin vallan menetyksestä. Perhe asui vallankumouksen tapahtumien aikana  Tampereella. Pekka Ruissalo kertoo Tamperelainen lehdessä: "Keisari Nikolai II luopui kruunusta vuosia jatkuneen painostuksen jälkeen 15.3.1917. Lähes jumalan asemassa olleen itsevaltiaan kaatuminen oli aikalaisille väkevä osoitus kansanvaltaisuuden ja demokratian voimasta. Myös Suomessa uutinen keisarin kohtalosta otettiin vastaan suurella riemulla. Monet lopettivat työskentelyn ja lähtivät kaduille iloitsemaan sortokauden päättymistä, suunnittelemaan tulevaa ja levittämään sanaa uudesta vapauden ajasta. Kevään 1917 tapahtumat johtivat lopulta myös Suomen itsenäistymiseen."  

Isäni oli  tsaarin kruunusta luopumisen aikaan kymmenenvuotias ja hän muisti päivän hyvin. Isoisäni kauppias Frans Henrik Peltoniemi oli vakaa oikeistolainen, mutta perheessä koristauduttiin punaisilla nauhoilla ja mentiin koko perheenä Tampereen täpötäydelle torille hurraamaan vallankumoukselle!

ISOVANHEMMAT FORSSASSA

Kun nuorena psykologina hain työtä, sain ensimmäisen vakituisen viran Forssasta ja se ratkaisi asuinpaikkani jo yli viideksikymmeneksi vuodeksi. En ollut koskaan käynyt täällä enkä silloin edes tiennyt, että isovanhempani olivat asuneet Forssassa 1800-luvun lopulla ja perheeseenn syntyneistä yhdestätoista lapsesta kuusi vanhinta oli syntynyt täällä. Olin pitänyt geenejäni savolais-hämäläisenä sekoituksena, mutta isän sukututkimuksista selvisi, että hämäläisiä geenejä ei ole ollenkaan, vaan puolet geeneistäni oli tullut lännenpää: Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueelta.

Isoisäni isä oli seppä ja myöhemmin talonpoika Johan Aukusti Lindfors. Hän oli muuttanut Kokemäeltä Alastarolle Lauroisten kylään. Lauroisissa syntynyt Isoisäni Frans Henrik, oli hänen ainoa Suomeen jäänyt poika, muut olivat lähteneet Amerikkaan. Frans Henrik ei jäänyt pitämään Tynin taloa, vaan päätti ryhtyä kauppiaaksi ja talo myytiin. Alastarolle oli muuttanut sitä ennen Turussa ammattiuransa piikana aloittanut ja Alastarolla puotineitsyenä jatkanut Amanda Sahlberg. Amanda oli jo ohittanut kukkeimman nuoruutensa ja oli Frans Henrikkiä viisi vuotta vanhempi. He avioituivat 10.4.1889 ja muuttiva vuonna 1891 Forssaan.

Forssa oli isovanhempieni aikaan Tammelan kylä, johon oli rakennettu tekstiilitehdas ja sen myötä väkimäärää oli noin 5000 asukasta. Alastaroon verrattuna paikka oli vetovoimainen. Forssan ympärillä oli maaseutua, josta asukkaat kävivät ostoksilla Forssassa. Forssassa ei ollut vielä kirkkoa, vaan pitäjän kirkolle oli matkaa kymmenisen kilometriä. Mutta tehtaan takia oli sairaala eli lasaretti, useita kauppoja, hotelli ja kylpylälaitos, jossa nykyään asun. Kuvassa näkyy makuuhuoneeni ikkuna toisessa kerroksessa. Valokuva on otettu Saunasillalta, jota pitkin isovanhempani ovat varmasti usein kulkeneet 1800-luvun lopulla ja nähneet nykyisen kotitaloni varhaisemmassa muodossa. Sivussa näkyvä koristeellinen kuisti on purettu aikoja sitten. Loimijoessa kylvettiin, uitiin ja pestiin pyykkiä. Nykyisin joella on enemmänkin käyttöä moottoriveneilijöiden ja melojien ympäristönä. Kaunishan joki on edelleenkin ja saadaan siitä kalaakin.

Valok. Forssan museo

Isovanhempani muuttivat Kuhalan kylään Tölön talolta vuokratulla tontilla olevaan rakennukseen, jossa sijaitsi sekä kauppa että perheen asunto. Talo oli muutaman sadan metrin päässä Forssa-yhtiön tehtaasta ja Kuhalan koskesta. Voin kuvitella, että ainakin perheen lapset olivat kiinnostuneita lähellä kuohuvasta koskesta, jonka rannalla tehdas sijaitsi. Perhe seurusteli paljon tehtaalaisten kanssa, koska lasten kummeista suuri osa oli tehtaalaisia.

Seudulta on olemassa vanha kartta.  Oletan että isovanhemmat asuivat mustan neliön sisällä olevassa tien vieressä olevassa rakennuksessa. Esko Aaltosen kirjassa on Kuhalasta piirretty kartta, ja alempana olevan kuvan punainen nuoli osoittaa oletettua perheen taloa.

Frans Henrik kävi kaupanpidon lisäksi torilla myymässä tavaroita, koska omien sanojensa mukaan halusi mennä sinne, missä ihmisetkin olivat. Forssassa oli kerran tai kaksi kertaa viikossa toripäivä. Tori sijaitsi Wahrenin kadun päässä ja siitä on kuva tekstin alussa. Kuvassa näkyy vasemmalla viljamakasiini, joka on jo purettu, mutta vuonna 1849 rakennetut puutalot ovat edelleen paikoillaan. 

Voin hyvin kuvitella Frans Henrikin seisovan torilla hevosineen kauppaamassa reestään tavaroita. Torilla myytiin viljaa, valmiita ruokia ja käsitöitä sekä erilaista rihkamaa. Esko Aaltosen kirjassa kerrotaan torielämästä: "Markkinaelämälle luonteenomaiset ilmiöt: arkkilaulujen myynti, komelianttarien ilveily ja rahanhoukuttelu, tavarain äänekäs tarjonta, juopottelu ym. oli tullut täälläkin käytäntöön."

Perheelle syntyi Forssassa kuusi lasta, joista kolme kuoli. Eloon jääneet lapset olivat 11 - 15 -vuotiaita, kun isäni syntyi Tampereella, jonne perhe oli jo muuttanut. Yhdentoista vuoden aikana mammani oli menettänyt peräkkäin kuusi varhain kuollutta lasta. Syynä osan kuolemaan on saattanut olla veren rhesus minus -tekijä. Sitten kuitenkin 45-vuotiaana mamma synnytti isäni.

Perheen ja nimenomaan mammani elämän suuri tragedia oli varmasti se, että hän joutui hautaamaan yhdestätoista synnyttämästään lapsesta seitsemän. Lisäksi setäni Väinö kuoli Stalinin teloituksissa vuonna 1938. Mutta sitä mamma ei saanut elämänsä aikana tietää ja suvullekin ajankohta selvisi vasta parisen vuotta sitten. Mamma ei ollut kuullut pojastaan ennen kuolemaansa neljääntoista vuoteen mitään. Voin vain kuvitella äidin sydämen tuskaa.  https://www.anjalaurilankotisivu.com/l/kynttila-teloitetun-setani-muistolle/

MONENLAISIA PAPPEJA

Wennet

Vasta vuosi sitten sain tiedon toiselta sukututkijalta, että myös isäni puolen esi-isistä löytyy pappeja. Isän taustalla on vuosisatojen päässä Wenne-niminen turkulainen pappissuku, josta tosin on melko vähän tietoja. Genissä kerrotaan, että Henricus Nicolai Wenne oli suvun merkittävin jäsen, ja aikansa oppineimpia miehiä Suomessa: Hän oli Euroopan matkaaja ja diplomaatti. Hän kirjoittautui Rostockin yliopistoon 21.6.1486 ja vuonna 1489 Pariisiin ja valmistuttuaan 1.4.1490 lisensiaatiksi siirtyi Greifswaldiin. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän toimi Turun tuomiokirkon kaniikkina. Vuosina 1494-1496 hän oleskeli Roomassa. Syksyllä 1496 hän oli Lübeckissä. Taloudellisesti Wennellä ei mennyt hyvin, maksurästien seurauksena hänet julistettiin pannaan 1500-luvun alussa.

Edellä kuvattu Henricus Nicolai oli esi-isämme veli, jolla ei ollut katolisena pappina tiettävästi lapsia, toisin kuin hänen veljenpojallaan Mathiaksella. Löysin tiedon, että hänellä oli kumppaninsa kanssa yhteisiä avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia. Kun uskonpuhdistus eteni ja selibaattisäännös kumottiin vuonna 1530, Mathias Wenne avioitui lastensa äidin kanssa.

Nordlundit

Polveudun myös Daavid Piristä (lisäys 23.2.2024 myös Presidentti Alexander Stubb polveutuu hänestä). Sitä kautta etäserkkuihini kuuluu 1849 syntynyt Kleofas Immanuel Nordlund, joka oli isoisäni kuudes serkku. Hän oli pappi jo neljännessä polvessa ja sen ajan tunnettu evankelisen liikkeen puhuja ja virsirunoilija. Hän on kirjoittanut sanat Kreeta Haapasalon säveltämään lauluun: "Mun kanteleeni kauniimmin". Sisarentytär kavereineen esitti sen isäni hautajaisissa. Emme silloin tienneet sukulaisuudesta mitään. Sama laulu esitettiin vielä äidinkin hautajaisissa ja myös itselläni se on toivomuslistalla.

Kleofas Immanuelin elämään liittyi myös tragiikkaa. Hän oli perheen kuudesta lapsesta viides ja menetti isänsä nelivuotiaana. Hänen isänsä Karl Isak Nordlund oli toiminut pappina Marttilassa ja Alastarolla, mutta "Otettu sittemmin mielenvikaisena Seilin hospitaaliin. † siellä 29.11.1853" Kleofaan isä oli kuollut 38-vuotiaana Nauvossa Seilin saarella ja tuskinpa pojalla oli hänestä mitään muistikuvaa.

Seilin saaresta kerrotaan mm. https://kerranelamassa.fi/kotimaan-matkailu/saaristomeri/seili/

"Oli vuosi 1619, kun Ruotsin sankarikuningas Kustaa II Adolf kuuli, että Suomessa levisi spitaali. Tautia pidettiin erityisen vaarallisena. Ei niinkään siksi, että tauti tuhosi kehon hitaasti ja kammottavasti, vaan koska spitaalin uskottiin leviävän synnin seurauksena. Spitaali oli Jumalan rangaistus siitä, että kansan oli vallannut moraalin rappio. Kuninkaan määräyksestä Turun saaristoon perustettiin leprahoitola. Kohteeksi valittiin Seili. Saaren sijainti oli sopivan syrjäinen ja maaperä pehmeää. Siihen oli helppo haudata kuolleet.

Viimeinen spitaalinen kuoli saarella 1785. Mutta pahamaineista saarta ei hylätty: siitä tehtiin mielisairaala. Seilin mielisairaalaan, eli ajan terminologian mukaan houruinhuoneeseen, lähetettiin "parantumattomasti sairaita". Hoitomuodot olivat pitkälti samat kuin spitaalisilla - rukous, Kupittaan terveyslähteen vesi ja metallihattu, joka oli täytetty jäillä. Hoitomuotoihin kuului myös viina. - Harva parani ja palasi saarelta. Potilaita oli kerralla 30-50, mikä teki Seilistä Suomen suurimman mielisairaalan vuoteen 1889 asti."

Seilin kirkko on palvellut onnettomia: spitaalisia ja mielisairaita. Kuva: Kristian Bäckström, Wikimedia

SUKUUN NAITU KAARINA HANNUNTYTÄR

Järkyttävin tarina kuuluu esi-isäni Knut Hordeelin Lars-veljen vaimolle. Siitä on Pirjo Tuominen kirjoittanut kirjan: "Kaarina Hannuntytär". Ennen Hordeelin sukuun liittymistään Tukholman kirkkoherran tytär Kaarina oli ollut Juhana Herttuan vihkimätön vaimo ja Turun linnan valtiatar. Hän oli synnyttänyt Juhana Herttualle neljä lasta, mutta joutui valtapolitiikkaan liittyen siirtymään syrjään, kun Juhana halusi avioitua Puolan Katarina Jagellonican kanssa. Katarina oli Puolan kuninkaan sisar ja mahdollisen tulevan kuninkaan äiti. Kun Juhanan piti luopua Kaarinastaan, hän velvoitti oman kamarijunkkarinsa avioitumaan Kaarinan kanssa. Mies sai palkinnoksi aatelisarvon. Pariskunta rakastui tiettävästi toisiinsa ja he saivat yhteisen lapsen. Avioliitto jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Juhanan veli Erik XIV teloitutti miehen. Hänen ruumiinsa palaset olivat ajan tavan mukaan yleisön nähtävissä Tukholmassa. Onneton Kaarina eleli leskenä vaikeissa olosuhteissa kahdeksan vuotta kunnes tapasi Lars Hordeelin. Myös hänet kuninkaaksi kohonnut Juhana III aateloi. Genissä kerrotaan: "Lars Henrikinpoika Hordeel oli talonpoikaista syntyperää, mutta nousi avioliittonsa ansiosta kuningas Juhana III:n suosioon. Tämä toi hänelle Turun linnanvoudin viran ja merkittävän yhteiskunnallisen aseman." Kaarina siis palasi taas Turun linnaan. He saivat Larsin kanssa kolme tytärtä. Lars tuli Wikipedian mukaan vanhuudenhöperöksi ennen kuin kuoli noin viisikymmentävuotiaana! Kaarina eleli leskenä vielä viitisen vuotta.

SELVIYTYJÄT

Menneinä vuosina ihmiset kohtasivat paljon kuolemaa ja menetyksiä. Miten he mahtoivat selviytyä uskomattomista vastoinkäymisistä? Nykyään puhutaan paljon resilienssistä, jolla tarkoitetaan selviytymistä elämän tuomista negatiivisista muutoksista. Se merkitsee psyykkistä joustavuutta ja palautumiskykyä ja on osittain synnynnäistä, osittain ympäristön muovaamaa. Nykyinen maailmantilanne koettelee itse kunkin resilienssiä. 

Yksi keino, jolla saan taukoa kaikista huolista, on perehtyminen historiaan ja sukututkimukseen. On eletty ennenkin, on kärsitty ennenkin ja selvitty. Suuressa kuvassa minua auttaa usko Jumalan kaikkivoipaisuuteen, viisauteen ja hyvyyteen. Uskoa ihmisen hyvyyteen koettelee tieto erilaisista julmuuksista, joita media nyt sodan aikana tuo tietoisuuteemme. Viattoman kärsimys on asia, joka on horjuttanut monen uskoa. Miksi Jumala sallii? - En tiedä, mutta uskon joskus saavani sen taivaassa tietää, mutta silloin sillä ei ole enää merkitystä. 

Lapsen haudalla.

209 

1. Ah autuasta! Näin hän pääsi varhain,
Kuin kevätkukka kukoistaissaan parhain;
Hän rauhaan vaipui, Ennenkuin haipui Pois eksyk-
siin ja synnin puoleen taipui.

2. Ennenkuin mailman vaivoist' oli tiennyt, Jo
lyhyt matkans päättyi; Jesus vie nyt Hänt' iloon
taivaan, Ijäiseen aivan, Sylihin Herran alta vaa-
ran, vaivan.

3. Siell' on nyt tallella hän luona Herran; Suo,
Jesus, että mekin saamme kerran Myös sinne tulla
Ja hänen kuulla Veisaavan voiton virttä sulosuulla!

4. Siis laatkoon kyynelemme vuotamasta! Näin
itkeä ei sovi kuolemasta; Kuoleman kautta Jumala
auttaa, Ovena taivaan hurskaillen on hauta.

5. Suo, Jesus, meidänkin, kosk' aik' on kuolla,
Kuin lapset pienet luonas olla tuolla, Ja lasten
kanssa Myös ainiansa Ylistää Herraa laupeudestansa!

Johan Olof Wallin, (ruots.) s. 1779 † 1839.

Kun seuraa sukututkijana ihmisten polkuja, joutuu miettimään sitä, minkä verran katastrofeissa on johdatusta. Ja miksi? Kaiken surkeuden keskellä on tärkeää nostaa katseensa kuitenkin ylemmäksi, tarttua toivoon. Täällähän me olemme vain väliaikaisesti. Siihen toivoon meitä voi johdattaa Kleofas Nordlundin sanoittama perheemme hautajaislaulu: https://www.youtube.com/watch?v=WhX47plbvEQ