VAPAUDEN HUUMAA
Ainoat rajoitukset, jotka minua korona-aikana surettivat, olivat rajoitukset mummuilussa. Oli koronapääsiäinen ja koronajoulu. Erilaiset kokoontumiskiellot toki harmittivat, mutta niihin on ollut helppo sopeutua. Onneksi yksityinen liikuntayrittäjä on pitänyt jo kuukausia keskustaan auki ja kaupungin liikuntatoimen vanhusryhmä aloitti runsas kuukausi sitten. Mummirajoitukset on meidän perheessä purettu jo aikoja sitten.
Mutta sykähdyttähän se, kun noin yleisesti pandemiarajoitukset ovat ratkaisevasti vähentymässä. Maailmalta tuli uutisfilmiä juhlivista ihmisistä, jotka odottivat, että koittaisi 1.10. klo 00.00. Mutta, mutta, pandemiahan ei ole ohi. Sitä ei voida juhlia, mutta vapauden tunnetta puretuista määräyksistä kyllä. Pelkäsin, että pikkukaupunkimmekin olisi huumassa mukana ja heräisin yöllä meluun. Nukuin sikeästi, vaikka joku olisi kadulla tai joella melunnutkin. Mutta aamulla lähdin vapaudenhuumassa markettiin ilman maskia. Siellähän ei ole tungosta kello kahdeksan. Kuuluin vähemmistöön. Lähes kaikilla muilla oli maski.
Olin jo viikolla juhlinut sitä vapautta, että Helsingin kirjamessut saadaan pitää livenä ja entisessä laajuudessaan. Messut ovat olleet minulle syksyn kohokohta. Varasin taas hotellihuoneen Triplasta, Messukeskuksen läheltä. Keväällähän riehaannuin ensimmäisestä rokotuspiikistä niin, että kolme viikkoa piikin vaikutusta odotettuani matkustin Helsinkiin ja yövyin Triplassa. Tapasin tyttären perhettä ihan sisätiloissa useamman kuukauden jälkeen. Edellinen tapaaminen oli tapahtunut ennen joulua joululahjojenvaihtotilanteessa tihkusateessa ja viimassa Taivallahden kahvilan ulkotiloissa. Vierekkäisistä pöydistä sitten huutelimme toisillemme.
VAKAVAMPAA VAPAUDEN RAJOITUSTA
Tällä viikolla nähty Ylen dokumentti "Pesänlikaajat" toi mieleeni sen valtavan vapauden tunteen, jonka koin kun selvisi, ettei Neuvostoliitto kuitenkaan määrännyt, kenestä pitää tulla Suomen presidentti. Vuosikymmenten ajan meillä ei ollut ollut vapautta sanoa, että oikeasti Suomen kansan enemmistö ei rakasta Neuvostoliittoa eikä YYA-sopimusta.
Minulla, sodan aikana syntyneellä oli jo äidinmaidossa imetty pelko uudesta sodasta ja pelko Neuvostoliittoa kohtaan. Minulla oli uskomus, että jossain vaiheessa sota kuitenkin tulee. Isäni tosin oli ikuinen optimisti, hän ei pelännyt uutta sotaa. Muistan kuinka kerran ruokapöydässä, kun isä oli tehnyt sodan jälkeen ensimmäisen ruotsinmatkansa, hän totesi hieman alentuvaan sävyyn: "Ruotsalaiset pelkäävät kamalasti sotaa." Isän toteamuksesta välittyi pikkutytölle uskomus, että me suomalaiset emme pelkää sotaa, eikä meidän tarvitse pelätä. Me olemme urhea kansa, vaikka elämme Neuvostoliiton naapurissa. Kristillisisänmaallisessa kansakoulussa ei pelätty sotaa. Siellä opetettiin turvautumaan Jumalaan, joka on linnamme ja joka auttaa meidän pientä, urheaa ja köyhää kansaa.
Sitten tuli syksy 1961 ja nootti Neuvostoliitosta. Ennen talvisotaa oli tullut nootti. Se tiedettiin. Muistan kuinka puhuimme koulun pihalla välitunnilla mahdollisesta sodasta. Keväällä olisivat ylioppilaskirjoitukset. Syttyisikö sota sitä ennen? Jos syttyisi, päätimme parhaan ystäväni kanssa, että jättäisimme kirjoitukset väliin ja lähtisimme lotiksi rintamalle. Onneksi kriisistä selvittiin. Ja nootistakin oltiin jälkeenpäin montaa mieltä, oliko se vain sittenkin yksi näytös presidenttipelissä.
Sitten alkoi tulla huhuja Suomen mahdollisesta miehittämisestä ja vallankumouksesta. Erään mielisairaalaan lääkärikokouksessa, johon myös psykologina osallistuin, keskusteltiin kesällä 1969 ihan tosissaan siitä, miten elämä muuttuisi, jos Neuvostoliitto miehittäsi Suomen. Mitä se vaikuttaisi lääkärien asemaan ja yleensä ns. tavallisten ihmisten elämään. Hertta Kuusisen toteamus, että "Tsekkoslovakian tie on Suomen tie." oli saanut vuosi aikaisemmin uutta sisältöä, kun tankit olivat vyöryneet Prahaan.
Tankkien vyörymisestä Suomeen oli puhuttu myös vuonna 1981, kuten dokumentista ilmeni. Dokumentissa hehkutettiin myös sitä, että kirja Tamminiemen pesänjakajista oli myös sananvapauden voitto. Totuuden voi sanoa - vaikka salanimen varjossa.
TUNNE-ELÄMÄ VANKILAT
Vapaus toimia kuten ennenkin tuntuu hyvältä. Mutta meillä on myös niitä tunne-elämämme vankiloita, jotka rajoittavat vapauttamme. Olen menossa ensi viikonloppuna pitämään Lohjalle Vivamoon kurssia tunnelukoista. Ne voivat aiheuttaa sen, että emme uskalla tehdä sitä, mitä haluamme tai sanoa, mitä ajattelemme ja mitä pitäisi sanoa. Kuulun ikäluokkaan, jota on rajoitettu ja syyllistetty ja kasvatettu häpeämään.
Tunnelukoilla tarkoitetaan haitallisten uskomusten ja ajatustottumusten ohjaamia tapoja tuntea ja toimia. Jeffrey Young puhuu esimerkiksi muut-suuntautumisesta. Perususkomus on että muiden vaatimusten, toiveiden ja mielipiteiden tulee antaa ohjata omaa elämää. Tämän alueen tunnelukkoja ovat alistuminen, uhrautuminen ja hyväksynnän/tunnustuksen haku. Miten vähän vapautta onkaan ihmisellä, joka ajattelee, että hänen on pakko alistua ja pakko uhrautua. Jokainen ihminen haluaa tulla hyväksytyksi mutta, jos se tarve ohjaa kaikkia valintoja, vapaus on tuhoutunut. Riski että elämää rajoittavat nämä haitalliset tunnelukot, kasvaa lapsuusympäristössä , joka on ollut ankara, huvituksia tuomitsevassa ja velvollisuuksia korostava. Sitähän se meillä monilla oli ja kasvatuksen yleisesti hyväksyttynä tavoitteena oli saada aikaan kunnon kansalaisia. Lisää muut-suuntautuneisuudesta.
ENTINEN ALISTUJA
Minua kasvatettiin lapsena
kunnon kansalaiseksi:
Velvollisuus ennen kaikkea.
Minä uskoin sen valheen,
että ennen kaikkea,
ennen jokaista haavetta
ja unelmaani.
Velvollisuuksia riitti.
Omat tarpeeni hylkäsin,
mutta en lähimmäisteni.
Rakastin uupuen.
Elämä soljui kuin lastu laineilla.
Ja muut ohjasivat virtaa.
Onneksi vielä vanhana
valloitin sanan EI.
Opin käyttämään sitä
ilman syyllisyyttä.
Aikaa on vähän.
Jospa lähtisin uimaan pitkin
elämän virtaa,
miten tahdon,
nyt kun tahdon.
USKONTOJEN VANKILAT
Minulle Raamattu on tällä hetkellä tunnelukkoja avaava, parantava kirja, josta kerroin viime viikolla. Uskonto ja rukous ovat minulle voimavara. Toisin oli ennen. Valtava vapaudentunne valtasi minut aikoinaan, kun päätin kolmetoistavuotiaana ruveta ateistiksi. Olin ollut uskonnon uhri niin kuin kaikki ne muut lapset, jotka uskoivat, että Jumala pudottaa kuuman kiven taivaasta, jos olemme tuhmia. Se oli yleinen uskomus - ja virheellinen.
Lapsuudessa muodostunut häpeän tunnelukko ja syyllisyyden tunteet saattavat yhä joskus uhata uskonelämääni. Jos ihminen olisi psyykkisesti täysin tasapainoinen ja elänyt täysin ongelmattoman elämän, ei tunne-elämä ampuisi hengelliseen elämään omia likaisia nuoliaan. Tunnelukolla on vaikutus minäkuvaan, mutta vielä pahempaa, sillä on vaikutus myös jumalakuvaan.
Tällä hetkellä Suomessa eletään valtavaa uskonnollisen etsinnän aikaa. Mutta se kohdistuu enimmillään muualle kuin kristinuskoon ja usein jumalakuvankin voi rakentaa juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Sitten on vielä nämä mitä ihmeellisimpiin amerikkalaislähtöisiin salaliittoteorioihin uskovat. Joku on joskus sanonut, että ei niin hullua uskontoa Amerikassa voi perustaakkaan, ettei sillä yksi perhe eläisi. Pandemia-aika on nostattanut virheellisten uskomusten aaltoja niin Amerikassa kuin Suomessakin, vihapuheita riittää ja vihollisuuksia syntyy. Jälkihoitoa tarvitaan - sitten kun olemme vapautuneet pandemiasta.